TOINEN LUKU.
Utah'in kukka.
Tässä ei ole syytä luetella niitä koettelemuksia ja kieltäymyksiä, joita mormooni-siirtolaiset saivat kärsiä ennenkuin pääsivät uuteen maahansa. Aina Missisippivirrasta Kalliovuorten läntiselle rinteelle olivat he kulkeneet sellaisella sitkeydellä, jonka vertaista historia ei tunne. Villit ihmiset, villit eläimet, nälän, janon väsymyksen ja taudit — kaikki esteet, jotka luonto, asetti heidän tiellensä, olivat he voittaneet anglosaxilaisella sitkeydellä. Pitkä matka monine vaaroineen oli järkyttänyt rohkeintakin heistä. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi langennut polvilleen sydämelliseen kiitosrukoukseen, nähdessään Utah'in suuren laakson, auringonpaisteessa alapuolellaan ja kuullessaan johtajansa huulilta, että tämä oli se luvattu maa, jonka neitseellinen maaperä aina tulisi olemaan heidän omansa.
Young osoitti pian, että hän oli yhtä taitava hallitsija kuin johtajakin. Tehtiin karttoja, joille merkittiin tulevaisuuden kaupunkien paikat. Jokaiselle jaettiin arvonsa mukaan maata. Kauppias jatkoi kauppaansa ja työmies ammattiaan. Katuja ja toreja syntyi kuin taian kautta kaupunkiin. Maaseudulla ojitettiin, aidotettiin, istutettiin ja raivattiin, niin että jo seuraavana kesänä kypsät nisuvainiot kultasivat maan. Kaikki kukoisti tässä ihmeellisessä yhteiskunnassa ja ennenkaikkea suuri temppeli, jota rakennettiin kaupungin keskelle, se nousi korkeammaksi ja korkeammaksi. Auringon noususta sen laskuun kuului vasaran ja sahan ääni siitä muistomerkistä, jonka he valmistivat Hänelle, joka oli vienyt heidät vahingoittumattomina niin monien vaarojen lävitse.
Molemmat onnettomat, John Ferrier ja pieni tyttö, joka oli kärsinyt yhdessä hänen kanssaan ja jonka Ferrier oli ottanut ottolapsekseen, seurasivat mormooneja matkan loppuun asti. Pieni Lucy Ferrier matkusti Vanhemman Stangersonin vaunussa, jossa oli myöskin Stangersonin kolme vaimoa ja hänen poikansa, hurja, pahantapainen, kahdentoistavuotias poika; Lapsuuden pontevuudella sai hän pian takaisin voimansa, ja unohti nopeasti äidin kuoleman aiheuttaman surun. Hänestä tuli pian naisten lemmikki ja hän tottui uuteen elämäänsä liikkuvassa kodissaan. Ferrier oli myös tointunut ja osottautui mainioksi oppaaksi ja taitavaksi metsästäjäksi. Hän hankki niin pian seuralaistensa kunnioituksen, että kun he pääsivät matkansa perille, niin päätettiin, että hänen piti saada yhtä suuri maapalsta kuin toistenkin uutisasukkaiden lukuunottamatta Young'ia itseään, Stangersonia, Kemboll'ia, Johnston'ia ja Drebberiä, jotka olivat neljä etevintä "vanhinta."
Tälle palstalle rakensi John Ferrier itselleen lujan hirsilinnoituksen, johon seuraavina vuosina ilmestyi niin monta lisärakennusta, että se paisui tilavaksi huvilaksi. Hän oli käytännöllinen mies, teräväjärkinen aikeissaan ja kätevä. Sen vuoksi kukoisti hänen tilansa ja hänen omaisuutensa. Kolmen vuoden päästä oli hänen parempi olla kuin naapureilla, kuuden vuoden kuluttua oli hän varakas ja yhdeksän vuoden perästä rikas ja kahdentoista vuoden kuluttua ei ollut koko uutisasutuksessa tusinaakaan henkilöitä, joita olisi voinut pitää hänen arvoisinaan. Suuresta Suolajärvestä kaukaisiin Wahsatchvuoriin asti ei ainoakaan nimi ollut parempi kuin John Ferrierin.
Ainoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen. Ei millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen vaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi sitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat syyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan, kun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän halunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä rakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui ikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut, mutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi hän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa pelkääväisen ja rehellisen.
Lucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä kaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän balsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien vieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät punakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja maantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten unohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa, miellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän ohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi nuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein tyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.
Isä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen. Sehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian huomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin joku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän tuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on herännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää tai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin vakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen myöhempiin vaiheisiinsa.
Oli lämmin kesäkuun päivä, ja "viimeisten päiväin pyhät" olivat ahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet tunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen uutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit painavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa länteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja tie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat palasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä siirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä nelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen ratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa ja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja ajatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.
Tomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin, jotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat tavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän oli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma, jota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi hän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut elukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut villien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan peloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan ajoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi sattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan. Hevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja potki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta. Asema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi sen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä enemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä satulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat hänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä alkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt olivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan lopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään ystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui jäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien lauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.
"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss", sanoi hänen ritarinsa kunnioittavasti.
Tyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti. "Minä olin hirveästi peloissani", sanoi hän yksinkertaisesti, "kukapa olisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa."
"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa", sanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti voimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa, pyssy olalla.
"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär", huomautti hän. "Näin teidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos hän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier, niin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät."
"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Nuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja hänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. "Sen minä teenkin", sanoi hän, "mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi kuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi ottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme."
"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös", vastasi tyttö. "Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat sotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta."
"Minä myös", sanoi hänen seuralaisensa.
"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän te ole edes meidän tuttavammekaan."
Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.
"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle mitään asioita. Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi. Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi tomupilveen.
Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin, kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin, nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän, että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta, vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.
Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa. Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.
"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"
"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.
"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani.
Ei kukaan voi eroittaa meitä."
"Entä isäni?" kysyi tyttö.
"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä en epäilekkään."
"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki, niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään miehen leveään rintaan.
"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi, rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."
Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli onnellisin tyttö Utah'issa.