KOLMAS LUKU.
John Ferrier puhelee profeetan kanssa.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään. Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi. Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla suuri vaara "pyhien" maassa.
Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni, saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in valtiossa.
Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet mainita ääneen epäilyksiään.
Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja — huhuja murhatuista siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa, joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin ilmestyi uusia naisia, — naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.
Lähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset tulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt kuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä suorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se ystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä, jotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan hirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan uskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.
Eräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen, kuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta, näki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua myöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse. Peloissaan — sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää — kiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä sisälle vierashuoneeseen.
"Veli Ferrier", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä, "todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me korjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me jaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon ja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia suojeluksemme alla. Eikö ole niin?"
"Niin on", vastasi John Ferrier.
"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se oli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen määräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan, on totta, olet sinä jättänyt tekemättä."
"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?" kysyi Ferrier ja ojensi kätensä moittivasti. "Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole aina käynyt temppelissä? Enkö ole — —?"
"Missä sinun vaimosi ovat?" sanoi Young ja katsahti ympärilleen.
"Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä."
"On kyllä tosi, etten ole naimisissa", vastasi hän. "Mutta täällä on vähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset kuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani."
"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua", jatkoi mormooni. "Hän on kukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon monen korkean henkilön silmissä."
John Ferrier huokasi hiljaa.
"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, — huhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on kaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale Joseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen tytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee naimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin on mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia, antaisit tyttäresi rikkoa sen."
John Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti ratsuruoskaansa.
"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi — niin on pyhä neljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo, että hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä myöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä Vanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös lapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat ottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän välillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte tästä?"
Ferrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.
"Anna meille aikaa!" sanoi hän vihdoin. "Tyttäreni on hyvin nuori — hän on tuskin naimaijässä."
"Hän saa yhden kuukauden", sanoi Young ja nousi ylös, "Sen ajan kuluttua on hänen annettava vastauksensa."
Kun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen näköisinä ja silmät säkenöiden. "Parempi olisi ollut, John Ferrier", jyrisi hän, "jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina Sierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän käskyä vastaan."
Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen raskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.
Hän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa asian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun hän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen kalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään, että tyttö oli kuullut kaikki.
"Minä en voinut estää sitä", vastasi tyttö hänen katseeseensa. "Hänen äänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?"
"Älä pelkää", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren kätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. "Kyllä me järjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole havainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?"
Nyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.
"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan sitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa yhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja saarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan antaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen nuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella, joka voittaa sähkösanoman nopeuden."
Kyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.
"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään vain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka vastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata."
"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä", sanoi hänen isänsä. "Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että katoamme Utahista."
"Jättää Utah!"
"Aivan niin."
"Entä maatila?"
"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu saa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun ajattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa itseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle. Luulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne juonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka kulkisi päinvastaiseen suuntaan."
"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti tyttö.
"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi, sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."
John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.