NELJÄS LUKU.
Pakolaiset.
Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.
Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä, jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa, alkoi keskustelun.
"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."
"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen nenäänsä.
John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat olivat.
"Me olemme tulleet", sanoi Stangerson, "isiemme kehotuksesta pyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana. Kun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin pidän omaa vaatimustani oikeutetumpana."
"Ei, ei, veli Stangerson", huudahti toinen. "Siitä ei ole kysymys kuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää heidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä rikkaampi meistä kahdesta."
"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat", sanoi toinen vilkkaasti. "Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää minulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te ja kirkollinen arvoni on korkeampi."
"Antaa tytön valita", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen peilissä. "Me jätämme sen hänen päätettäväkseen".
Tämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden tuskin hillitä vihaansa.
"Herrani", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. "Kun tyttäreni lähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä kasvojanne."
Molemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän mielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä hänelle että isälle.
"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos", huudahti Ferrier. "Toinen on oven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?"
Hänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä puristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät pystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.
"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne", sanoi hän pilkallisesti.
"Te saatte kärsiä tästä!" huudahti Stangerson ollen vihasta pois suunniltaan. "Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen neuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti."
"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne", huusi Drebber. "Hän nousee ylös ja tappaa teidät."
"Kyllä minä tapan", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt hakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja estänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului hevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.
"Sellaisia kirottuja lurjuksia", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa tuommoisen kanssa."
"Minä myös", sanoi tyttö voimakkaasti. "Mutta Jefferson tulee pian tänne."
"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä parempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät."
Oli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen tytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan näin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset rangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen pääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä rikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle. Ferrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet hyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi ajatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä. Hän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi häntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti lyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä silmillä, että isä oli rauhaton.
Hän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta käytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä tavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen paperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri rinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:
"29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin —."
Ajatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John Ferrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla hänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa ja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti paperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti masentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä Young'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus semmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama käsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää tikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli tappanut.
Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla kepillä — 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna portin ulkopuolelle.
Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä, toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä. Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän palaavan Nevadasta.
Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua. Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua tyttärensä häpeään.
Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen tyttärensä, — mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.
Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti, mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus, mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle. Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.
Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat levällään.
Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni, ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset kasvot.
"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut!
Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"
"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin." Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.
"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.
"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi minun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä niin vanhaa metsästäjää kuin minä olen."
John Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa uskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti. "Te olette mies, josta voi ylpeillä. Ei löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja huolemme."
"Siinä te olette oikeassa", sanoi nuori metsästäjä. "Minä kunnioitan teitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut parikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen ampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle tapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä henkilöä vähemmän."
"Mitä nyt teemme?"
"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme hukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa. Kuinka paljon teillä on rahaa?"
"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä."
"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa päästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti. Se oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa."
Sillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan, kokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka voi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja pitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä valmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina lähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta lyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.
"Meidän täytyy kiiruhtaa", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla mutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden, mutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. "Molemmilla sisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin voimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen yli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa siihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän olla jo puolimatkassa yli vuorten."
"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?" kysyi Ferrier.
Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta. "Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.
Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella murhaajien odottavan ulkona.
Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat vaiti ja vapisten.
Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.
"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa kolme kertaa."
"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"
"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä seitsemään."
"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat uupua.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"
Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti, kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten, kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää, vaarallista polkua myöten.
Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun. Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin. Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.
"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä, joka oli satulassa.
"Kenen luvalla?" kysyi vartija.
"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.
"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.
"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.
"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.