VIIDES LUKU.
"Kostavat enkelit."
Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja, kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle. Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis, villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset juoksuun.
Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin, niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."
Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat joutuneet.
Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa, ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret heidät hänen silmiltään.
Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja. Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet. Paksusarvilammas — niin sitä nimitettiin — seisoi luultavasti jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä, mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon. Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava. Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki, jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran, kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi — ajatteli hän — odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena. Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.
Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut, sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista. Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet. Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen poissa ollessaan — onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.
Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema, ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä, jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:
John Ferrier
Suuresta Suolakaupungista.
Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.
Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan. Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.
Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän, että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin, josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi, mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.
"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"
Mormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana — oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja aaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi reippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen hämmästyksensä peloksi.
"Te olette hullu, kun tulette tänne", huudahti hän. "Oma elämäni ei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän kanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen teitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa."
"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään", sanoi Hope vakavasti. "Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan teitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden kieltäytykö vastaamasta."
"Mitä se on?" kysyi mies levottomasti. "Kiiruhtakaa. Täällä on kalliolla korvat ja puilla silmät".
"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?"
"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa mielenne; tehän olette aivan menehtynyt".
"Älkää ajatelko minua", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin kuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli nojannut. "Naimisiin sanotte te?"
"Meni naimisiin eilen — sentähden liputetaan Endowment Housessa. Drebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen piti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja Stangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle parhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin oli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön hänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin eilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin naista. Joko te lähdette?"
"Jo", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät olevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä hehkui onnettomuutta ennustava tuli.
"Mihinkä te aijotte?"
"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän itse.
Miehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja kuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä kuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu, on mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut minkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot surivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin mormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä, kun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama repaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville naisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy Ferrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti huulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois vihkimäsormuksen siitä. "Häntä ei haudata sen kanssa", huudahti mies raivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas rappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus, että ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään ellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.
Jefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään sitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja kuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja kummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi ja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun Drebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien alaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä pitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin murhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen vihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä. Senjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän tultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan kuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan ei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.
Se oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja talttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei hänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli hän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas ruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin koira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi hän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen terveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä kärsimättä puutetta.
Hän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat tapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen. Tämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas kuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja vieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä omasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä vastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut erimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet olivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että he olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet "pakanain" sekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan tiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin oli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän oli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten köyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia vaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan ne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella työllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä vihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut, mutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen uutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät kasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän etsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa kostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut maankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän kiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut hänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän henkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden tähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia takauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin pääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että tämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.
Taas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan vainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä hankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi pysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa jälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä kehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän tuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli seurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan pääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he olivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme voi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta, joka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme niin suuressa kiitollisuuden velassa.