KUUDES LUKU.
Jatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.
Vankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta kiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi, hymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut ketään meistä taistelussa. "Otaksun, että te aijotte viedä minut poliisiasemalle", huomautti hän Sherlock Holmesille. "Minun vaununi seisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin voin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin kerran olen ollut."
Gregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet tätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja irroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri. Tämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen siitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni, kun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista miestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli päättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen ruumiillinen voimansakin.
"Jos on avonainen poliisimestarin paikka jossakin, niin pitäisi teidän saada se", sanoi hän ja katseli peittelemättömällä ihastuksella ystävääni. "Se taitavuus, jolla seurasitte minun jälkiäni oli verraton."
"On parasta, että te tulette minun kanssani", sanoi Holmes molemmille salapoliiseille.
"Minä voin kyllä ajaa", sanoi Lestrade.
"Hyvä! Gregson voi istua sisällä vaunussa. Tulkaa te myöskin mukaan tohtori, koska asia huvittaa teitä."
Minä suostuin mielelläni, ja me menimme kaikki yhdessä alas. Vankimme ei tehnyt mitään yritystä lähteä pakoon, vaan nousi tyynesti vaunuihinsa, ja me seurasimme perässä. Lestrade nousi ajajan istuimelle, läimäytti hevosta, ja vähän ajan päästä olimme poliisiasemalla.
Me menimme sisälle pieneen huoneeseen, jossa poliisikomisarius kirjoitti muistiin vangin nimen ja niiden henkilöiden nimet, joiden murhaamisesta häntä syytettiin. Hän oli kalpea, flegmaattinen mies, joka hoiti tointaan jäykällä koneellisella tavalla. "Vanki tulee oikeuden eteen viikon kuluessa", sanoi hän. "Haluatteko te, mr Jefferson Hope, antaa sitä ennen jonkun selvityksen? Minä varotan teitä siitä, että teidän sananne kirjoitetaan muistiin ja käytetään mahdollisesti teitä vastaan."
"Minulla on koko joukko sanottavaa", sanoi vanki hitaasti. "Minä haluan kertoa kaikki teille."
"Eikö olisi parasta odottaa tutkintoon?" kysyi komisarius.
"Minä en taida koskaan joutua oikeuden eteen", vastasi hän. "Älkää pelätkö, minä en ajattele itsemurhaa. Ettekö te ole lääkäri?" Hän katsoi minuun tummilla silmillään, kun hän teki tämän kysymyksen.
"Olen kyllä."
"Laskekaa kätenne tähän", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla käsillään rintaansa.
Minä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä vapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli käynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa kuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.
"Teillähän on valtasuonenpullistuma", huudahdin minä.
"Siksihän sitä nimitetään", sanoi hän tyynesti. "Minä kyselin neuvoa eräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman päivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain sen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa Suolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä, kuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä minä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa."
Komisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa antaa hänen kertoa.
"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?" kysyi edellinen.
"Aivan varmaan!" vastasin minä.
"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden sallimaan hänen antaa selitys", sanoi komisarius. "Te saatte puhua, mutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi muistiin."
"Teidän luvallanne minä istuudun", sanoi vanki ja teki niin. "Tautini vaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten ei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole luultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta, ja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan yhdentekevää".
Tämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja kertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen sen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon vangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.
"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä", sanoi hän, "se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan — isän ja tyttären — ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli kulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton saada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän rikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä samalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun asemassani.
"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani kaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin kanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen kuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja muistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se mukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan kahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä. He luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet. Vaikka kuolisin huomenna, — joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin kuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa, sillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en enää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun ollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni melkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen ja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen ja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian työtä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja ylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin voin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman labyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja, niinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin hyvin toimeen.
"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani asuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He asuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen virtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat minun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei ollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä kunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt, etteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti, että he olisivat onnistuneet.
"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän kintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan, mutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan päässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla voin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle työnantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin olin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.
"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä seurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi pimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka päivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber oli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan. Minä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei ilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi minulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan, että tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni tekemättä.
"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla, joka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen ajavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja vähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja ajoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien itseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois. Euston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle hevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän kysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua. Stangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen. Pääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan. Drebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana ja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin. Hänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että he olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia oli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut kuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että Stangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen sopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan enää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi liian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa Hallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi asemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan olin odottanut, oli vihdoinkin tullut.
"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin voivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni. Minun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä, ellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä kosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin tilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia päiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton Roadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin samana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt toisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa kaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä, kuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli alas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia jälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko lailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä seurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä niistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja myöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en voinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta jatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän meni sisälle ja vaunut ajoivat pois. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon."
Minä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.
"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta", sanoi hän. "Niin, minä odotin noin neljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen sisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin kaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en tuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet ulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi keskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle. 'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin suuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä horjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan, ja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn yksityishotelliin', sanoi hän.
"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti ilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä ajoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin ulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme toisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin, kun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet valtaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni sisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto sulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä käsitin hänen nyt olevan vallassani.
"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti. Se olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä sitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi mahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri Amerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun laboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä ja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut jostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin voimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille sen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat lähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin jotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä, helposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden samannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon. Päätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi valita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan yhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä meluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt oli tullut aika käyttää niitä.
"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman kolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin kurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen — niin, niin iloinen, että olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä vuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin voitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin sitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni tykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn hymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat minua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin hevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä kuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään akkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä nurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois vaunuista.'
"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.
"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin, jonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja seurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen, ja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä ja tytär kulkivat koko ajan edelläni.
"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.
"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja sytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch Drebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää kasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'
"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla silmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan ja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja minä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa kalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin aina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut toivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.
"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta Suolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon. Nyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe auringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin, ja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin hullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja luulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos nenästäni ja helpottanut.
"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin oven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on viipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen raukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä henkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.
"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.
"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira lyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni, kun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet kirottuun, hävyttömään haaremiinne?'
"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.
"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin hänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa ja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka te jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko meitä sattuma.'
"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili armoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa päällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me katselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi ja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen silmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen nähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä. Mutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa nopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa, hän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti lattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen sydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.
"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä. En tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe eksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin, että New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella oli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat tehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi heidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että kastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen palasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja että yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin käteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta, mutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa muisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut sen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin, jättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon luo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni takaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin syliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan sillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.
"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava John Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn yksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut ulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut saapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson. Jos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä, niin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa, ja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat kujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä herätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen oli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten. Minä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa valintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä pelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni. Minä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi varmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen ottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.
"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt olen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja aijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni Amerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika tuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope, sillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin sinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo nuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin suinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte pitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin oikeuden palvelija kuin tekin."
Miehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä niin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja kuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he olivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta mielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän lopetti muistiinpanonsa.
"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä", sanoi Sherlock Holmes. "Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi hakemassa sormuksen?"
Vanki iski silmää leikillisesti. "Omista salaisuuksistani voin puhua, mutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja ajattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni tarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän teki sen hyvästi."
"Aivan varmaan", sanoi Holmes sydämellisesti.
"Nyt, herraseni", huomautti komisarius vakavasti, "täytyy lain muodot täyttää. Tuorstaina tapahtuu vangin kuulustelu ja teidän täytyy myös olla läsnä." Hän soitti kelloa ja kaksi vanginvartijaa taluttivat pois Jefferson Hopen ja me lähdimme myös ja otimme ajurin Baker Streetille.