SEITSEMÄS LUKU.
Loppu.
Me olimme saaneet kutsun saapua tuorstaina, mutta kun päivä tuli, niin ei meidän todistustamme tarvittukaan. Korkeampi tuomari oli ottanut asian käsiinsä ja Jefferson Hope oli kutsuttu korkeamman tuomioistuimen eteen, jossa hän sai oikeutta. Yöllä vangitsemispäivän jälkeen repesi suoni, ja hänet löydettiin makaamassa pitkällään kopin lattialla, onnellinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi viimeisillä hetkillään voinut tyytyväisenä katsella taakseen hyvin elettyyn elämään.
"Gregson ja Lestrade raivostuivat hänen kuolemansa tähden", huomautti Holmes, kun istuimme ja puhelimme tästä seuraavana iltana. "Missä heidän reklaaminsa nyt on?"
"Minä en voi huomata, että heillä oli paljoakaan tekemistä hänen vangitsemisensa kanssa", vastasin minä.
"Mitä te 'teette' tässä maailmassa ei ole suuresta arvosta", muistutti hän katkerasti. "Kysymys on siitä mitä saatte ihmiset _'luulemaan'_teidän tehneen. Missään tapauksessa", jatkoi hän iloisesti hetken kuluttua, "en olisi tahtonut jättää tätä tekemättä. En voi muistaa ainoatakaan näin mieltäkiinnittävää tapausta, vaikka se oli yksinkertainen, mutta kuitenkin erittäin opettavainen."
"Yksinkertainen?" huudahdin minä.
"Niin, sitä voi tuskin muuksi sanoa", sanoi Sherlock Holmes hymyillen minun hämmästykselleni. "Todistus siitä on, että voin jo kolmen päivän kuluttua saada hänet kiinni ainoastaan muutamien yksinkertaisten johtopäätösten avulla."
"Se on totta", sanoin minä.
"Olen jo selittänyt teille, että eriskummaisuus on enemmän avuksi kuin vastukseksi. Vaikeinta tämän tapaista brobleemia ratkaistaessa on kyllä tekemään johtopäätöksiä takaperin. Se on sekä hyödyllistä että helppoa, mutta ihmiset eivät harjoittele sitä. Jokapäiväisessä elämässä on suurin hyöty siitä, että kykenee tekemään johtopäätöksensä eteenpäin, ja sentähden jää toinen tapa käyttämättä. Jos viisikymmentä voi päättää synteettisesti, niin voi ainoastaan yksi tehdä sen analyyttisesti."
"Minä tunnustan", sanoin, "etten oikein ymmärrä teitä."
"Sitä tuskin luulinkaan. Saa nähdä, jos voin selittää paremmin. Jos minä luettelen sarjan tapahtumia, niin voivat useimmat sanoa, mikä niistä seuraa. He liittävät yhteen tapahtumat ja päättävät sitten, että jotakin tapahtuu. Sitävastoin löytyy vain harvoja, jotka, jos te kertoisitte tuloksen heille, voisivat siitä johtaa ne tapaukset, jotka ovat johtaneet tähän tulokseen. Tätä kykyä tarkoitin, kuin puhuin johtopäätösten tekemisestä analyyttisesti eli takaperin."
"Nyt ymmärrän", sanoin minä.
"Tämä oli nyt yksi tapaus, jossa tulos oli tunnettu ja meidän oli pakko itsemme ottaa selko muusta. Minä koetan osoittaa teille, millä tavalla tein johtopäätökseni. Alotan alusta. Minä lähestyin rakennusta, niinkuin tiedätte, jalan, eivätkä mitkään seikat olleet vaikuttaneet arvostelukykyyni. Alotin tietysti tutkimalla tietä ja näin siinä selvät vaunujen jäljet, niin kuin jo olen ennen selittänyt, joiden huomasin käyneen siellä yön kuluessa. Tiesin, että ne olivat olleet ajurin vaunut eikä yksityiset, lyhyen pyörä-välimatkan tähden. Tavallisissa ajurinvaunuissa Lontoossa on väli paljon kapeampi kuin yksityisissä vaunuissa. Se oli ensimäinen kohta. Senjälkeen kävelin hitaasti puutarhakäytävää myöten, joka sattumalta oli savimaata, jossa helposti näkyy jäljet. Teidän mielestänne se kaiketi näytti ainoastaan tallatulta sohjolta, mutta minun tottuneissa silmissäni kertoi jokainen syvennys oman historiansa. Ei mikään haara salapoliisin tieteessä ole niin tärkeä ja kuitenkin niin laiminlyöty kuin taito seurata jalan jälkiä. Onneksi olen minä aina pannut paljon painoa siihen. Minä näin konstaapelin raskaat jäljet, mutta myöskin kahden miehen jäljet, jotka olivat kulkeneet aikaisemmin puutarhan läpi. Näkyi selvästi, että nämä kaksi olivat tulleet ennen toisia, sillä jälkimäisten jäljet olivat monessa kohden hävittäneet tykkänään edellisten jäljet. Tällä tavoin sain toisen nivelen, joka sanoi minulle, että yöllisiä vieraita oli ollut kaksi, toinen pitkä (jälkien mukaan laskettuna) ja toinen muodinmukaisessa puvussa, jonka osoittivat hänen kenkiensä pienet sirot painamat.
"Kun tulimme sisälle taloon, niin näyttäytyi jälkimäinen otaksuma oikeaksi, sillä hienokenkäinen mies makasi edessämme. Siis oli pitkä mies tehnyt murhan, jos sellainen oli tapahtunut. Kuolleen ruumiissa ei ollut ainoatakaan haavaa, mutta kauhistunut kasvojensa ilme osoitti, että hänellä oli ollut aikaa arvata kohtalonsa, ennenkuin se tapasi hänet. Ihmisillä, jotka kuolevat sydämmen halvaukseen tai muulla äkillisellä, luonnollisella tavalla, ei milloinkaan ole kasvoillaan ankaran mielenliikutuksen ilmettä. Minä haistoin kuolleen miehen huulia ja tunsin heikon happaman hajun ja tulin siihen päätökseen, että hänet oli pakotettu nauttimaan myrkkyä. Pelokas ilme hänen kasvoillaan saattoi minut siihen käsitykseen, että se oli tapahtunut pakottamalla. Älkää luulko, että tämä on mikään uusi ajatus. Rikosasioissa ei tämä ole millään tavoin uutta. Dolskyn tapaus Odessassa ja Leturiér'in Montpellierissä olivat samanlaiset."
"Nyt tuli suuri kysymys, mistä syystä? Ryöstö ei ollut syynä, sillä mitään ei ollut otettu. Oliko se politiikka vai nainen, joka oli syynä? Se oli kysymys. Minä kallistuin heti jälkimäisen otaksuman puoleen. Poliittiset murhaajat pakenevat heti rikoksen tehtyään. Tämä murha oli tehty varman harkitsemisen jälkeen, sillä murhaaja oli jättänyt jälkiä koko huoneeseen, joka osoitti hänen olleen siellä pitemmän ajan. Syynä tähän sääntöperäiseen kostoon täytyi olla joku yksityinen eikä poliittinen vääryys. Kun löydettiin kirjoitus seinältä, niin se vahvisti vaan tätä otaksumaa. Se oli selvästi vain petos. Kun sormus löytyi, niin oli arvoitus ratkaistu. Murhaaja oli nähtävästi käyttänyt sitä muistuttaakseen uhriaan jostakin kuolleesta tai poissaolevasta naisesta. Juuri tässä kohdassa minä kysyin Gregsonilta oliko hän erityisesti pyytänyt Clevelandista tietoja Drebberin entisestä elämästä. Hän vastasi kieltäen, niinkuin muistatte.
"Senjälkeen tarkastin koko huoneen huolellisesti ja se vahvisti otaksumani miehen pituudesta todeksi sekä hankki minulle muutamia muita yksityisseikkoja, niinkuin Trichinopoy-sikaari ja hänen kynsiensä pituus. Kun ei mikään osoittanut, että olisi tapahtunut mitään taistelua, tulin siihen loppupäätökseen, että se veri, joka oli lattialla, oli juossut murhaajan nenästä hänen liiaksi kiihoittuneen mielentilansa vaikutuksesta. Näin, että veripilkut olivat yhtäpitäviä hänen jalanjälkiensä kanssa. Sellaista sattuu hyvin harvoin, ellei mies ole erikoisen verevä, ja siitä syystä arvasin, että mies oli roteva ja punakka. Tämä näyttäytyikin todeksi sittemmin. Kun olimme lähteneet talosta, niin tein minä sen, jonka Gregson oli jättänyt tekemättä. Minä sähkötin Clevelandin poliisipäällikölle ja pyysin tietoja ainoastaan Drebberin avioliitosta. Vastaus oli ratkaiseva. Se ilmoitti, että Drebber oli pyytänyt poliisin suojelusta erästä vanhaa, Jefferson Hope nimistä kilpakosijaa vastaan, ja että tämä Hope oli nyt Europassa. Tiesin nyt, että minulla oli käsissäni arvoituksen avain ja nyt oli ainoastaan otettava murhaaja vangiksi. Olin jo arvellut, että juuri vaunujen ajaja oli saattanut Drebberiä. Merkit tiellä osoittivat hevosen kävelleen sinne tänne tavalla, joka oli mahdotonta, jos joku olisi pitänyt silmällä sitä. Missä ajaja siinä tapauksessa olisi ollut, ellei juuri sisällä talossa? Toiselta puolen on mahdoton ajatella, että täysijärkinen ihminen tekisi niin hyvin suunnitellun rikoksen kolmannen henkilön nähden, sillä tämä olisi varmaan antanut hänet ilmi. Lopuksi, jos joku mies tahtoi seurata toista Lontoossa, niin voiko hän valita mitään parempaa keinoa kuin ajaa ajurinvaunuja. Tämä kaikki johti minut siihen epäilemättömään loppupäätökseen, että Jefferson Hope oli löydettävissä pääkaupungin ajurien joukossa.
"Jos hän oli ollut sellainen, niin ei ollut luultavaa, että hän olisi jättänyt toimensa. Päinvastoin olisi se, hänen katsantokannaltaan nähtynä, kiinnittänyt huomion häneen. Ainakin jonkun aikaa hän jatkaisi ammattiaan. Ei ollut mitään syytä luulla, että hän olisi muuttanut nimeänsä sellaisessa maassa, jossa hänen alkuperäistä nimeänsä ei tunnettu. Sentähden järjestin minä katupoikaprikaattini ja lähetin heidät Lontoon kaikkien ajurivaunujen omistajien luo, kunnes he löysivät hänet. Teillä on kaiketi tuoreessa muistossa, miten hyvin he onnistuivat ja kuinka pian minä käytin sitä hyväkseni. Stangersonin murha oli aivan odottamaton eikä sitä luultavasti olisi voinut estää. Sen kautta sain käsiini pillerit, joiden olemassaolon olin jo aavistanut. Te näette, että kaikki muodostaa ketjun loogillisia johtopäätöksiä ilman ainoatakaan keskeytystä."
"Se on ihmeteltävää!" huudahdin minä. "Teidän ansionne pitäisi julkisesti palkita. Teidän pitäisi kirjoittaa kertomus asiasta. Ellette te tee sitä, niin teen minä sen."
"Tehkää, niinkuin tahdotte, tohtori", vastasi hän. "Katsokaa tähän", sanoi hän ja ojensi minulle erään sanomalehden.
Se oli päivän "Echo", jossa oli artikkeli rikoksesta.
"Yleisö", sanoi se, "ei päässyt kuulemaan huomiota herättävää oikeusjuttua, kun Hope kuoli niin äkillisesti, sillä hänen epäiltiin murhanneen Mr Enoch Drebberin ja Mr Joseph Stangersonin. Asian yksityisseikat eivät luultavasti tule milloinkaan tietoon, mutta meille on ilmoitettu varmalta taholta, että rikos johtui monta vuotta takaperin alkaneesta, romanttisesta taistelusta, jossa rakkaus ja mormonismi näyttelivät pääosat. Molemmat uhrit näyttävät nuorina ollessaan kuuluneen 'viimeisten päivien pyhiin' ja myöskin Hope, kuollut vanki, oli kotoisin Suuresta Suolajärvenkaupungista. Jos asia ei olekkaan johtanut muihin tuloksiin, niin on se kuitenkin tuonut esille salapoliisiemme kelvollisuuden, ja kelpaa varoitukseksi muukalaisille, että he sopisivat riitansa kotonaan eivätkä toisi niitä englantilaiselle maaperälle. On julkinen salaisuus, että ansio tulee molemmille Scotland Yardin salapoliiseille, herroille Gregson ja Lestrade. Mies vangittiin erään Mr Sherlock Holmesin asunnossa (hän on itse, amatöörinä, osoittanut omaavansa jonkunverran taitavuutta salapoliisin alalla ja voi sellaisten miesten johdossa toivomme me, vielä vastaisuudessa saavuttaa jonkun osan heidän taitavuudestaan). Puhutaan, että on aikomus antaa palkinto molemmille salapoliiseille tunnustukseksi heidän ansiostaan."
"Enkö sitä jo sanonut, kun alotimme?" huudahti Sherlock Holmes nauraen. "Meidän kaikkien puuhiemme tuloksena on se, että olemme hankkineet heille kunnialahjan."
"Olkaa te tyyni", vastasin minä. "Minun päiväkirjassani löytyy kaikki tosiseikat ja yleisö saa oppia tuntemaan ne."