I.
Lähellä Bozenia, pienellä kukkulalla, aivan metsän peitossa ja maantielle näkymättömänä on vapaaherra von Schotteneggen pieni linna. Eräs ystäväni, joka jo kymmenen vuotta on asunut Meranissa lääkärinä ja jonka minä syksyllä siellä jälleen tapasin, oli esittänyt minut vapaaherralle. Vapaaherra von Schottenegg oli silloin viidenkymmenen vuoden vanha ja harrasti monenlaisia taiteita. Hän sävelteli hieman, soitti hyvin viulua ja pianoa, eikä piirustanutkaan huonosti. Mutta vakavimmin oli hän nuoruudessaan harjoittanut näytelmätaidetta. Kerrottiin, että hän aivan nuorena pari vuotta oli salanimellä kierrellyt ympäri valtakuntaa näytellen pienillä näyttämöillä. Isän jatkuva vastustus, lahjattomuus vai huono onniko lie ollut syynä, joka tapauksessa oli vapaaherra kyllin ajoissa luopunut tältä uralta ja saattoi vielä ilman pahempaa myöhästymistä antautua valtion palvelukseen valiten esi-isiensä toimialan, jolla hän sitten myös useita vuosikymmeniä vaikutti uskollisesti, vaikkakin ilman innostusta. Mutta hänen heti isänsä kuoltua erotessaan virasta tuskin neljänkymmenen vuoden vanhana ilmeni, millä rakkaudella hän yhä oli kiintynyt nuoruutensa taideunelmiin. Hän laitatti Guntschnavuoren rinteellä olevan huvilansa kuntoon ja kokosi sinne, varsinkin kesällä ja syksyllä, yhä laajenevan seurapiirin herroja ja naisia, jotka esittivät kaikenlaisia helppoja näytelmäkappaleita tai eläviä kuvia. Hänen vaimonsa, joka oli vanhasta tyroolilaisesta porvarisperheestä, ja jolla ei ollut mitään todellista harrastusta taiteisiin, katseli viisaana ja mieheensä sydämellisen ystävyyden siteillä kiintyneenä tämän mielitoimia pienellä ivalla, joka muodostui kuitenkin sitä hyväntahtoisemmaksi, kuta enemmän vapaaherran mieliteot hankkivat hänen omalle seuraelämänkaipuulleen tyydytystä. Linnassa vieraileva seurapiiri ei ehkä ankaran mittakaavan mukaan arvosteltuna ollut mikään valioseura. Mutta sellaisiakaan vieraita, jotka syntyperänsä ja kasvatuksensa takia olivat taipuvaisia säätyennakkoluuloihin, ei seuran kirjavuus loukannut, sillä se oli täysin ymmärrettävä sen taiteen kannalta, jota täällä harjoitettiin. Sitäpaitsi poisti vapaaherrallisen perheen nimi ja asema kaikki epäluulot. Monien muitten joukossa, joita minä en enää muistakaan, tapasin minä linnassa erään nuoren kreivin Innsbruckista, rakuunaupseerin Rivasta, erään kenraalin rouvineen ja tyttärineen, operettilaulajattaren Berliinistä, Bozenilaisen likööritehtailijan kahden poikansa kanssa, parooni Meudoltin, joka silloin oli juuri palannut maailmanmatkaltaan, erään eläkettä nauttivan hovinäyttelijän Bückeburgista, leskikreivitär Saiman, joka nuorena tyttönä oli ollut näyttelijätär, tyttärensä kanssa, ja tanskalaisen taidemaalari Petersenin.
Itse linnassa asui vain muutamia vieraita. Toiset asuivat Bozenissa, toiset taasen eräässä vaatimattomassa majatalossa, joka oli alhaalla tien risteyksessä ja josta kapeampi tie johti linnaan. Mutta iltapäivisin oli koko seura tavallisesti kokoontuneena linnaan, ja silloin pidettiin, usein entisen hovinäyttelijän, toisinaan myös vapaaherran johdolla, joka itse ei milloinkaan näytellyt, myöhäiseen yöhön saakka harjoituksia, aluksi nauraen ja leikkiä laskien, mutta vähitellen yhä vakavammassa hengessä, kunnes näytäntöpäivä oli lähellä, ja esitys tapahtui ilmasta, mielialasta, valmistuksista, ja kappaleen sisällöstä riippuen joko metsänreunassa olevalla niityllä linnan puutarhan takana tai linnan pohjakerroksessa olevassa salissa, jossa oli kolme suurta kaariakkunaa.
Kun minä ensi kerran kävin vapaaherran luona, ei minulla ollut muuta tarkoitusta kuin viettää hauska päivä uudella paikkakunnalla uusien ihmisten seurassa. Mutta miten se nyt sitten kävikään, kun näin vain ilman päämäärää ja täysin vapaana kiertelee maailmaa, ja sitäpaitsi kun iän yhä karttuessa ei ole mitään suhteita, jotka voimakkaammin vetäisivät kotipuoleen, suostuin minä vapaaherran pyyntöön ja jäin sinne pitemmäksi aikaa. Päivästä tuli kaksi, kolme ja enemmänkin, ja niin asuin minä, omaksi ihmeekseni, myöhäiseen syksyyn saakka ylhäällä linnassa, missä minulle eräässä pienessä tornissa oli valmistettu hyvin hauska huone, josta oli näköala laaksoon. Tämä minun ensimäinen oleskeluni Guntschnavuorella on jäävä minulle aina mieluiseksi ja hyvin rauhalliseksi muistoksi huolimatta iloisesta elämästä siellä ja kaikesta hälinästä ympärilläni, sillä minä en seurustellut kenenkään vieraan kanssa muuta kuin sivumennen, ja vietin sitäpaitsi suuren osan aikaani yksinäisillä metsäkävelyillä vaipuneena ajatuksiin ja työsuunnitelmiin. Ei sekään seikka, että vapaaherra kohteliaisuudesta esitytti erään minun kirjoittamani pienen kappaleen, häirinnyt minun oleskeluani siellä, sillä kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että minä olin tekijä. Pikemminkin muodostui tämä ilta minulle mitä hauskimmaksi elämykseksi, sillä tämä esitys vihreällä nurmikolla, vapaan taivaan alla toteutti erään vaatimattoman nuoruuteni unelman yhtä myöhään kuin odottamattakin.
Vilkas elämä linnassa laimeni vähitellen, sillä useimpien niitten herrojen loma, joilla oli toimi, oli loppunut, ja lähistöllä asuvat tuttavat kävivät vain harvoin linnassa. Nyt vasta tulin minä läheisempään suhteeseen vapaaherraan ja huomasin hänessä hämmästyksekseni enemmän itsearvostelukykyä, kuin taiteenharrastajilla tavallisesti on. Hän oli täysin tietoinen siitä, että se, mitä hänen linnassaan harjoitettiin, ei ollut muuta kuin korkeampaa lajia seuranäytelmää. Mutta koska hän ei elämässään ollut voinut päästä pysyvään ja vakavaan suhteeseen rakastamaansa taiteeseen, niin tyytyi hän siihen hohteeseen, mikä aivankuin etäisyydestä tullen valaisi linnan teatteriharrastuksia, ja iloitsi sitäpaitsi siitä, että täällä ei ollut jälkeäkään nähtävissä siitä moninaisesta kurjuudesta, mikä ikäänkuin kuuluu ammattimaiseen teatteri-elämään.
Eräällä kävelyretkellämme kertoi hän ilman vähintäkään tungettelevaisuutta tuumastaan saada kerran esittää ulkoilmanäyttämöllään kappale, joka olisi rakennettu silmällä pitäen rajatonta tilaa ja luonnollista ympäristöä. Tämä huomautus antoi vauhtia eräälle tuumalle, jota jo kauvan olin mielessäni hautonut, ja minä lupasin vapaaherralle täyttää hänen toivomuksensa.
Pian senjälkeen matkustin minä pois.
Jo seuraavan kevään alussa lähetin minä vapaaherralle ystävällisin sanoin edellisen syksyn ihanien päivien muistoksi erään kappaleen, mikä varmaankin vastasi hänen vaatimuksiaan ja toiveitaan. Vapaaherra vastasi kohta kiittäen ja kutsui minut sydämellisesti seuraavana syksynä luokseen. Kesän vietin minä vuoristossa ja alkusyksystä kylmän ilman tultua matkustin Gardajärvelle, ajattelematta ollenkaan sitä, että olin aivan lähellä vapaaherra von Schotteneggin linnaa. Niin, minusta tuntuu nyt, että siihen aikaan olin kokonaan unohtanut tuon pienen linnan harrastuksineen ja touhuineen. Silloin sain minä 8. päivä syyskuuta vapaaherralta kirjeen, joka oli lähetetty Wienistä jälkeeni. Hän ihmetteli siinä sitä, etten ollut antanut itsestäni mitään tietoja, ja ilmoitti, että 9 päivä syyskuuta esitetään minun keväällä lähettämäni kappale ja että minä en millään muotoa saisi olla silloin poissa. Vapaaherra vakuutti, että etenkin lapset, jotka näyttelevät kappaleessa mukana, tuottaisivat minulle erikoista huvia ja että heitä ei enää mitenkään voinut estää harjoituksen jälkeenkin juoksentelemasta ympärinsä sievissä puvuissaan ja näyttelemästä kedolla. Pääosaa — näin kirjoitti hän edelleen — tulee näyttelemään hänen sisarenpoikansa herra Franz von Umprecht, jonka suoritettavaksi osa monien vaiheitten jälkeen oli joutunut, ja joka — niinkuin vapaaherra otaksui minun vielä hyvin muistavan — edellisenä vuonna avusti vain kaksi kertaa elävissä kuvissa, mutta joka nyt kuulemma osotti erinomaisia näyttelijälahjoja.
Lähdin heti matkalle, tulin illalla Bozeniin ja saavuin esityspäivänä linnaan, missä vapaaherra ja hänen puolisonsa ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tapasin siellä muitakin tuttavia: eläkettänauttivan hovinäyttelijän, kreivitär Saiman tyttärineen, herra von Umprechtin ja hänen kauniin rouvansa; sitäpaitsi metsäherran neljäntoista vuotiaan tyttären, jonka oli lausuttava proloogi kappaleessani. Iltapäiväksi odotettiin paljon vieraita ja illan näytäntöön piti tuleman yli sata katsojaa, ei ainoastaan vapaaherran persoonallisia tuttavia, vaan myöskin ympäristön asukkaita, joilla tänään, niinkuin usein ennenkin, oli näytäntöön vapaa pääsy. Sitäpaitsi oli täksi kerraksi hankittu pieni Bozenilaisista ammattisoittajista ja muutamista taiteenharrastajista kokoonpantu orkesterikin, jonka piti soittaa eräs Weberin alkusoitto ja vapaaherran itsensä säveltämä välisoitto.
Päivällispöydässä oli mieliala hilpeä, herra von Umprecht näytti minusta vaan hiljaisemmalta kuin muut. Aluksi en ollut häntä enää muistaakaan ja minusta näytti, että hän katsoi minua hyvin usein, joskus ystävällisesti, joskus taasen arasti, kuitenkaan sanomatta minulle sanaakaan. Vähitellen tuli hänen kasvojensa ilme minulle tutummaksi, ja äkkiä muistin minä, että hän viime vuonna eräissä elävissä kuvissa oli istunut munkin puvussa shakkipöytään nojaten. Kysyin häneltä, muistinko oikein. Hän tuli kysymyksestäni melkein hämilleen; vapaaherra vastasi hänen puolestaan ja huomautti sitten hymyillen sisarenpoikansa vasta huomatuista näyttelijälahjoista. Herra von Umprecht nauroi omituisesti itsekseen, katsoi sitten äkkiä minuun aivankuin meillä olisi ollut yhteinen salaisuus, mikä minusta tuntui hyvin omituiselta. Mutta sitten hän taasen vältti minuun katsomasta.