ÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!
2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.
Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin teeskentelemättömyys.
Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.
Nuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin vanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla herkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.
Se voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa toimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten salaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on esim. valtiomiehen toimiala.
Maailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen pysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille taidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä. Luulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä vastaan.
Toista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei valtioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.
Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis todistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen pakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän. Se on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen ies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.
Ei, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin, kun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin vastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.
Mutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen tavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa niinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita joukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille. Mutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on häipynyt olemattomiin.
Mitä sanoisin sinulle?
Sanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita lapsena vaelsit?
En, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.
Mitä siis sanoisin?
Sanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa vakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä rupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt, niin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas totuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on suuri!
Luuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun matkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon kipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä olet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.
Sanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen. Olen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus on ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä sitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua sanomattomasti.
Niin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo
Vapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.
Katso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen peittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä pois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten välttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati ryntäämään eteenpäin.
Luuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä epäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä pääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä taivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen suuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria matkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa piikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa hänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»
Niin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo kuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti sinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden teitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa. Ei kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa sinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään, vaikka edessä oli selvä maantie.»
Niin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita pyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla matkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on ainoa, joka vie Pyhään maahan.
Ei — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran hämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat: »… vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.