ARKIELÄMÄSSÄ.
Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.
»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo, että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.
Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja toista.
Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?
He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin koti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.
Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin. Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin tahollaan ja olivat tyytyväisiä.
Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen poikansa kehto.
On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin taivaallisiin asuntoihinsa.
Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä asioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.
Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.
Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika. Millä mielellä alamme sen?
Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan? Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä kuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä keskellä arkielämän aherteluakin.
Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?
Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana, joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti kaihomielin.
Mistä johtuu tuo kaihomieli?
Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä siihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.
Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.
»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»
En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.
Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin harmaalta ja painostavalta.»
Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.
Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi, johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin… onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»
Se on kyllä totta.
Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.
Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan oli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.
Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus. Amen.