I.
Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.
Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin, täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä, vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.
Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät onnea, toiset syvintä surua.
Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta. Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.
Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella. Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti, Neitsyt Maria.
Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu, luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»
Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?
Äidin onnea, äidin levottomuutta.
Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin, hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.
Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä, — mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen äidinsydämensä kärsi.
Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi, melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla. Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä, mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja kirjanoppineet?
He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa. Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini? Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini!»
Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.
Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.
Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan… tämä poika, tämä iäkäs, tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää. Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi, eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.
Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti kärsiä ja kuolla.