JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.
1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.
Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi Raamatun merkillisimpiä öitä.
Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä, mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana kuin erämaan keidas.
Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?
Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset yhteen sanaan: — työtä … paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä… vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.
Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.
Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.
Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua vastaan neljänsadan miehen kanssa!
Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.
Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu, jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.
Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi…» »Niin… mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin — mutta … sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden…»
»Niin… mutta vaimo ja lapset… eivätkö ne sentään ole viattomat?» »Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia, joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin… mutta se oli rikos sittenkin…»
Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin mustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».
Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan… jos hän ylimalkaan jättää sinut henkiin…»
Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja pelasta minut!»
Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.
Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla. Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»
Miten käy nyt Jaakobin?
Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»
Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt, mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava minua. Herra on siunannut minut!»
Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa. Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku. Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.
Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.
Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.
Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.