KUN ELÄMÄ VALKENEE.
2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.
Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.
He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.
Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.
Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi sellaista käsittää?
He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.
Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä kotoisin.
Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan. Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»
Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!
Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento. Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.
Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.
»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»
Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä mies oikein tarkoitti?
Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan, epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.
Ja sitten alkaa keskustelu.
Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen elämästä?
Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme…» Ja eivätkö myös nuo, jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme…?» Ovatko toiveemme toteutuneet?
Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit, minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua, vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin täydellisesti.
Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin… sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta… ajattelepas, jos hänestä olisi tullut tuhlaajapoika… jos hän olisi tuottanut sinulle vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka… jos hän juuri täysi-ikäiseksi päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?
»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö muista… sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin tuosta palstasta ja miten sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit: 'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan siunausta.' Entäs nyt… nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»
Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi? Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.
Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa tilanteissa.
Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.
Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi ylösnousemuksen aamunkoi.
Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen valtaa kiitollisuus. Amen.