MINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.
Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.
Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.
Tyydyttääkö tämä meitä?
Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.
Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.
Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?
Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä meitä.
Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.
Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.
Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, — olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.
Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se nousi pääsiäisaamuna.
Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.
Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.
Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.
Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin odottaa omaa kuolemaamme.
Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.
Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme, että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme päättäneet kestää ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi ponnistelemme.
Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen, että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.