I.
Kauppias Raattaman pihalla kävelee pikkuinen mies. Hän on vain poikasen kokoinen, vaikka päälaki on aivan kalju. Liikkeet ovat tiukat, kiirehtivät, vähän kuin hermostuneet — jos niin saattaisi sanoa — sillä Posti-Iisakki kyllä ei tuosta herrasväen taudista tiedä niin hiukkasen hiventä. Päinvastoin — hän on maailman lujahermoisin mies, sillä hän on puoliväliin kolmattakymmentä kesää kantanut postia Tenomuotkan tunturikylästä kuuden penikulman päässä olevaan Lainioon, joka jo vastaa vähän niinkuin "maalikylältä". Ja sellaista vauhtia kuin hän tavallisesti kulki! Ei siinä painanut postilaukku enempää kuin tavallinen poromiehen reppu. Eikä hänen perässään pysynyt joka mies, — ei edes Horstavallesmannikaan, vaikka tämä viimeiset kymmenen vuotta oli kestinnyt Lainion herrasväkeä jutuillaan Lapissa tekemistään nopeista jalkamatkoista. Ei, Posti-Iisakki oli jättänyt hänet ensimmäisen jängän laitaan ja vasta Passuvannonkaarkossa odottanut. Sillä kertaa ei Horsta-vallesmanni ollut pitänyt Posti-Iisakista, kun tämä Passuvannonkaarkon pirtissä oli kuin ihmetellen huomauttanut: 'No pianhan se vallesmanni ennätti.'
Posti-Iisakki, Tenomuotkan postimies, viuhtoo edestakaisin kauppias Raattaman pihalla. Ohut lumi narskahtelee hänen vuotakenkäinsä alla. Hän pysähtyy väliin ja tarkastelee päärakennuksen savupiippuja: yhdestä, pääkimmäisestä, nousee savu. Siellä palvelijatar keittää aamukahvia. Posti-Iisakki mujahuttaa suutaan ja vetäisee aimo annoksen savua piippunysästä, joka rehevänä sojottaa hänen suupielessään. Sieltä ne lähtisi… kahvitkin… jos… vilahtaa hänen päässään, mutta… ei… eipä nyt vielä… Hän tuntee omituista levottomuutta ja haistelee miettiväisenä aamuilmaa kuin äsken makuulta noussut poro. Kumma, kun ei etelän postia kuulunut. Ja hän, Posti-Iisakki, kun aavisti suuria tapahtumia.
Mutta jopahan kalahtaa maantiellä… kalahtaa jossakin siellä kirkon ja Hietasen välillä. Se on postin kello, ihan varmaan. Posti-Iisakkiin se vaikuttaa kuin sotatorvi vanhaan ratsuun: — hän pyörähtää kujalle ja tarkkaa tiukasti maantietä. Apteekin kohdalla ei näy vielä mitään, eikä kirkkoväärtinkään, — mutta… jopahan tuolta Hietasen takaa sukeltaa näkyviin hevosen pää… reki ja löntystävä, puoliturkkiin puettu mies reen jäljessä. Se on etelän posti.
Posti-Iisakki unohtaa aamukahvit, unohtaa postin myöhästymisen. Hänen on taas niin huokea antaa anteeksi kaikille… Raattaman piialle yhtä hyvin kuin Nivan Heikillekin, postimiehelle. Sillä miksi ei olisi Raattaman piika saattanut tulla portaille ja sanoa: 'No, eikö se Iisakki tule sisään?' Niin oli aina entinen piika, se Linnunpään Mari, sanonut. Mutta tämä, metsäperäläinen, ei ymmärtänyt. Turjotti vain tukka pörhössä kuin mikäkin pirttikarhu. Toista oli Linnunpään Mari… Mutta hyvän miehenpä hän saikin.
Posti-Iisakki kaapaisee jo sillalla. Nivan Heikki on ehtinyt apteekin kohdalle ja silmää verhottuihin ikkunoihin. Niin… silmää sinä vain. Ei ole enää Viina-Tofferi apteekissa. Se mies se antoi ja möi… mistä lienevät varastot riittäneetkään. Mutta sai sieltä vain kuka kerkesi… sai Nivan Heikkikin. Nyt ei uusi apteekkari antanut pisaratakaan.
— Jopas tulet, jopas tulet… huutelee Posti-Iisakki vastaan jo hyvän matkan päästä. — Oletpa viipynyt taas.
— Aja sinä tämmöisellä kelillä, kun ei lunta juuri alkamaankaan…
Ja niin riivatun raskas posti.
— Jaa, jaa… niinpä näkyy, niinpä näkyy… tuota… no, mitä uutta alas?
— Eipä erikoisempaa. Rovasti on päässyt.
Nivan Heikki lausuu sen aivan rauhallisesti, vaikka kuuluukin Lainion seurakuntaan. Mutta Posti-Iisakki, vieroseurakuntalainen, lyö näppiä ja huudahtaa:
— Vai on päässyt! No vie sun…!
Muuta hän ei sano, mutta siinä onkin kyllin. Sitä uutista hän oli odottanutkin. Annapa nyt, äijän saada se tietää. Jo lähtisi kahvit.
Posti-Iisakki silmää Nivan Heikkiä kuin varmistuakseen, ettei tällä vain ollut minkäänlaisia aikeita. Ei, Heikki nahjusteli reen perässä, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän teki äkkipäätöksen.
— Ajahan vain sinne Raattaman pihaan. Minä pistäydyn hiukan muualla.
Posti-Iisakki lähtee harppaamaan hevosen edellä. No, jopa nyt oli ilo syntyvä Lainion pappilassa. Rovasti Stark oli päässyt… vihdoinkin päässyt, monen monituisen yrityksen jälkeen, päässyt etelään, Jolmanrannan suureen seurakuntaan. Jopa hän viimeinkin tarttui, kun kauan pyydysti. Ei ollut näemmä sittenkään rovastin suuri kuomureki turhaan kulkenut Lainion ja kaupungin väliä. Vihdoinkin onnistunut vaalimatka. Eivät olleet jokivarren kievarit suotta kiskottaneet rumilasta, kiskottaneet ja kironneet. Mikäs auttoi… jokaisella matkustajalla oli oikeus ajaa omalla reellään ja saada kievarista vain hevonen. Se oli selvä sääntö. Vai jo viimeinkin… vie pois…
Posti-Iisakki oikaisee vainion poikki ja saapuu pappilan pihaan. Siellä makasi reki kallellaan liiterin perällä kuomun selkä pihalle päin. Posti-Iisakin teki mieli huutaa sille hyvää huomenta. Jopa vihdoinkin veit isäntäsi onnen satamaan, vanha lautta!
Pappilassa nukuttiin vielä. Verhot peittivät ikkunoita visusti.
Ei tiennyt Tarkka, minkä ilosanoman päivä toisi tullessaan.
Jolmanrantaan, hei!… pois lainiolaisten hampaista… vähän isomman
leivän ääreen. Jo nyt kannatti laittaa uudet palttoot ja talvilakit.
Jo sopi rovastin myydä huutokaupassa kaikki vanhat roskat.
Posti-Iisakki näkee jo itsensä Starkin vanha naapukka päässä. Totisesti, hän tinkaisi sen helpolla. Ei viitsisi rovasti isoja periä vanhasta reuhkasta. Hänelle, Posti-Iisakille, siinä sentään olisi vielä lakkia loppuiäksi.
Posti-Iisakki seisoo pappilan pääportailla. Ei hän kyökin kautta nyt… kun saapui kuin mikäkin taivaan lähettiläs. Pääportaita vain ja talo hereille, aivan kuin olisi tuli rakennuksen nurkassa.
Posti-Iisakki kolkuttaa, kolkuttaa kuin henkensä edestä. Kyllä kannattikin. Jolmanranta oli iso seurakunta ja vehnäskahvit harvinaiset näin arkiaamuna.
Joku raottaa kyökin ikkunaverhoa. Piika! Pois piiat ja itse ruustinna esiin! Kyllä ovi kesti. Ei ollut tämä Lainion pappila vielä niin lahonut. Hei, hei!
Jopa raottaa joku ruokasalinkin ikkunaverhoa. Kas niin, kas niin, siitä Posti-Iisakki nauttii! Ruustinna itse tummassa aamunutussaan. Hei, hei, tulkaa avaamaan!
Jopa aukeaa ovi… varovaisesti, kuin kummastellen, ja Posti-Iisakki seisoo ruustinna Starkin edessä, joka hengästyksissään ja kalpeana tuijottaa melkein lattiaan saakka kumartelevaan mieheen.
— No, mikä nyt on?
— Onnea… saan toivottaa onnea… ja menestystä… ja pitkää ikää ja paljon… (Posti-Iisakki oli sanomaisillaan "lapsia", mutta muistikin, etteivät nyt olleet häät)… onnea vain. Rovasti on päässyt!
— Päässyt.. mihin? Ruustinna ei ole yhtään selvillä tilanteesta.
— No, Herra siunatkoon… Jolmanrantaan! Enemmistö ääniä ja muutto varma.
Jo tajuaa ruustinnakin. Tuo pikkuinen, kaljupäinen mies näyttää hänestä kauniilta ryppyisine kasvoineen, ihan taivaan enkeliltä. Hänen tekee mieli melkein syleillä sanantuojaa. Kolkko eteinen tulvahtaa päivänvaloa täyteen. On kesä ja ikkunoilla kukkivat ruustinnan istuttamat krassit. Hyvä Jumala sentään, mikä onni…
— Onkohan se jo aivan varma? uskaltaa hän arasti kysyä.
— Varma? Posti-Iisakki vie kätensä kaulalle ja tekee paljonpuhuvan liikkeen.
— Tuosta poikki!
Jo uskoo ruustinnakin. Merkit ovat liian selvät. Mitäpä se
Posti-Iisakki turhaan viitsisi.
Sillä välin on rovastikin saapunut eteiseen. Posti-Iisakki on toistamiseen suorittamassa onnitteluseremoniaansa. Mutta nyt hän kohtaakin itse epäuskon kallion.
— Ei minun sovi uskoa, ennenkuin näen lehdistä.
Uskoa! Herra Jumala! Oli siinäkin pappi ja niin epäuskon vallassa kuin nautasonni! Posti-Iisakki tuntee suuttumusta. Hän saa voimakkaan halun lähteä Raattaman pihaan, repiä hajalleen koko Nivan Heikin kuorman ja kaivaa esille sanomalehdet. Mutta hän luopuu siitä, sillä ruustinna on hänen puolellaan.
— Keneltä Iisakki sen kuuli?
— Nivan Heikiltä, postimieheltä.
— Kyllä sen täytyy olla totta, kun kerran Heikki on sen kertonut.
— Tietysti. Enkähän minäkään, vanha mies, tyhjän vuoksi lähde ihmisiä herättelemään.
Rovasti Stark huomaa menneensä liian pitkälle. Hän pyytelee anteeksi ja peräytyy. Hänen silmänsä olivat vain sattuneet kuomureen selkään liiterin perällä ja epäusko oli vallannut hänet. No, ehkäpä kuitenkin… kaipa sitten… hyvä isä sentään.
Hänen silmänsä kostuvat, niin myös ruustinnan. Ja kostuvat
Posti-Iisakinkin silmät. Mikä kumma se nyt hänetkin sai heltymään?
Hänenhän tulisi iloita ja nauraa kuten ainakin ilosanoman tuojan,
mutta hänenkin täytyy pyyhkiä silmiään karkealla nuttunsa hihalla.
Tämä oli sentään niin merkillistä alusta loppuun asti.
Ruustinna pyytää Posti-Iisakkia sisään ja rovasti yhtyy ruustinnan pyyntöön. Hänen äänessään värähtää hiukan samankaltainen sävy kuin lausuisi hän piispalle: 'Olkaa hyvä!'
Ja Posti-Iisakki astuu Lainion pappilan avaraan saliin ja asettuu istumaan ovensuuhun rovastin isävainajan kuvaa vastapäätä. Ja hänestä tuntuu, kuin istuisi hän kirkossa.