II.
Totta se oli, mutta tuntui kuitenkin sadulta. Rovasti Stark oli lukenut uutisen lehdestä tiesi kuinka monta kertaa. Lopuksi olivat hänen silmänsä kostuneet ja hän oli liittänyt kätensä ristiin.
Mutta aurinko, joka oli tunkeutunut esiin pilvien lomasta ja täyttänyt kansliahuoneen tulvivalla valollaan, oli kuivannut Jonatan Starkin silmät ja saanut ne loistamaan niinkuin ennen hänen nuorena ollessaan vuosikymmeniä sitten.
Sitä päivää, jonka aloitti Posti-Iisakin meluisa käynti, eivät
Lainion pappilan pullistuneet seinät voineet pitkään aikaan unohtaa.
Tarinan aloitti makuuhuone ja siihen yhtyivät sitten vuorostaan kaikki, ahtaasta keittiön perässä olevasta ruokakomerosta avaraan saliin saakka.
Makuuhuone oli vuosien varrella tottunut rovastin ja ruustinnan hiljaiseen nousuun. Ei siinä tavallisesti monta sanaa virketty. "Hyvää huomenta, mamma", ja "hyvää huomenta, pappa", eikä sitten juuri muuta. Kaikki aamut olivat toistensa kaltaisia. Vain silloin, kun rovastin vanhin poika oli kotona käymässä — mikä viime vuosina oli tapahtunut ylen harvoin — kuuli makuuhuone vähän muutakin: "Martti on laihtunut hiukan", tahi: "pitää kudottaa Martille muudan pari sukkia" — taikka jotakin muuta samankaltaista. Tänäkin aamuna se oli kuullut taas tuon tavanmukaisen "hyvää huomenta, mamma", mutta nyt se oli lausuttu levottomasti, aivan kuin vaaraa peljäten, sillä rakennus oli tärissyt portailta kuuluvasta kolkutuksesta. "Mikähän ihme siellä nyt on?" "En tiedä, olisiko joku kiireinen sairaan luo hakija."
Ja sitten se oli alkanut: — kahvikuppien kilinä niin iloinen, niin leikkisä, ettei ruokasali muistanut sellaista kuulleensa sitten entisen papin tyttären häiden. Mutta sitä pappia ei ollutkaan Lappi lumonnut: — hän oli muuttanut "alas" jo kuuden vuoden päästä.
Ja sitten Posti-Iisakin iloinen juttelu. Hän tosin oli usein nähty vieras Lainion pappilassa, mutta sellaista puheensorinaa ei hänkään ollut ennen saanut aikaan. Posti-Iisakki oli kertonut, miten hän oli tullut sellaiseen ajatukseen: — totta nyt vihdoin täytyi tulla rovastinkin vuoro, kun hän, Iisakki, oli aamulla nähnyt niin merkillisen unen.
Unen? Rovastin äänessä oli jälleen värähtänyt epäuskon sävel.
Niin juuri, unen, ja koko merkillisen vielä.
Hän oli torkahtanut suutarin tuvan penkille ja uneksinut tulleensa Lainion pappilaan. Hän oli mennyt suurimmasta ovesta sisään ja huomannut yht'äkkiä seisovansa pappilan salissa. Aluksi se oli näyttänyt salilta, tavalliselta ihmisasunnolta, mutta muuttunutkin sitten äkkiä — rekiliiteriksi. Kärrypari ja suuri kuomureki olivat olleet siellä kuin kotonaan. Kun hän aikansa ihmeteltyään oli ollut astumaisillaan kansliahuoneeseen, oli rovasti ilmestynyt ovelle ja sanonut nauraen: 'Tule tänne, Iisakki, me asumme nyt uudessa paikassa.' Hän oli lähtenyt rovastia seuraamaan yhä ihmetellen tapahtunutta muutosta, kun oli äkkiä huomannut seisovansa suuren, muhkean rakennuksen edessä. 'Tässä se nyt on uusi pappila', oli rovasti sanonut. Kun hän edelleenkin ihmeisiinsä vaipuneena oli vuoroin tuijottanut muhkeaa rakennusta, vuoroin vieressään seisovaa hymyilevää rovastia, oli tämä kuin vähän moittien lausunut: 'Katsohan, pitäähän kuomureelläkin olla kunnon suoja. Eihän se nyt halkovaja ole mikään.' — Siihen hän oli herännyt ja lähtenyt kiireen kaupalla Raattaman pihalle etelän postia vastaan. Ja eikös ollutkin Nivan Heikki jo heti ensi sanoikseen kertonut rovastin päässeen.
Näin oli Posti-Iisakki ruokasalissa jutellut kahvikuppien kilistessä ja rovastin ja ruustinnan iloisina kuunnellessa. Posti-Iisakin mentyä oli rovasti kävellyt saliin ja huomauttanut sieltä ruustinnalle: "Vanhusten valokuvista olisi pyyhittävä tomut." Hänet oli yht'äkkiä vallannut sellainen omituinen tarkastuksen henki, aivan kuin olisi piispa ollut tulossa. Kirjahylly oli järjestetty kokonaan uudelleen, jokaista esinettä oli hiukan liikautettu. Ja mikä merkillisintä: — heti Posti-Iisakin mentyä oli rovasti asettanut liimapannun tulelle ja liimannut paikoilleen makuuhuoneen sänkyjen päistä irtautuneet sorvatut nupit. Ne olivat yhdeksäntoista vuotta odottaneet tätä toimenpidettä ja nyt vihdoinkin ne olivat päässeet paikoilleen ajelehdittuaan sitä ennen eteisen vaatekomeron hyllyllä. Useamman kuin yhden kerran ne olivat Jonatan Starkille huomauttaneet: 'No, milloinkas meidän vuoromme tulee päästä täältä pois?' — johon rovasti oli vain hajamielisenä pudistanut päätään. Samapa niille. Pitkien vuosien aikana ne olivat jo tottuneet pimeään vankikomeroonsa. Nyt tultiin lopuksi nekin vapauttamaan ja asettamaan entiseen ylhäiseen asemaansa takaisin, makuuhuoneen sänkyjen muhkeihin päihin. Ne olivat niiden oikeat paikat. Sieltä ylhäältä ne olivat tottuneet vartioimaan talon isännän ja emännän unta ja niiden ympärillä tuoksui jälleen ruustinna Starkin käyttämä kölninvesi. Mutta vähän kummastellen ne sentään katselivat ympärilleen oltuaan niin pitkän ajan poissa. Makuuhuoneessa oli koko paljon sellaista, mitä ne ennen eivät olleet nähneet. Löysiväthän ne sentään mielihyvikseen vanhan tutunkin: ruskeaksi maalatun pesukaapin uuninnurkkauksesta. Mutta sitäkin oli aika kolhinut sitten viime näkemän: porsliininuppi sen ovessa oli murtunut juuresta poikki.
Ja sitten olivat saapuneet sanomalehdet. Piika Sandra oli tuonut postilaukun kansliahuoneeseen aivan samaan tapaan kuin satoja kertoja ennenkin. Rovasti oli avannut laukun, näennäisesti yhtä tyynenä kuin ennenkin, ja vetänyt esiin sanomalehdet. Mutta tummat, juhlallisen näköiset arkistokaapit olivat kuitenkin panneet merkille, että rovastin kädet olivat vavahdelleet hänen avatessaan lehtiä ja syventyessään lukemaan uutista Jolmanrannan vaalista. Sitten oli lehti vaipunut polvelle ja silmät harhailleet oudon kirkkaina paikasta toiseen, kunnes ne lopuksi olivat pysähtyneet piispa Mansneruksen ankarapiirteiseen kuvaan kanslian seinällä. Ja ihme ja kumma: Jonatan Starkista oli tuntunut — ensi kerran yhdeksäntoista vuoden aikana — että piispa Mansnerus hymyili, tosin hiukan hermostuneesti, mutta hymyili kuitenkin.
Sitten oli ruustinna tullut huoneeseen hiljaa, melkein varpaisillaan, ja pysähtynyt ovensuuhun kuin ujo rippikoulutyttö, joka on saapunut kuulemaan, pääsikö hän ripille vai ei. Ja hän oli kuitenkin rovastintytär, tyttökoulun käynyt ja perehtynyt pianonsoittoon sekä puhui hiukan ranskaakin. Mutta niin nöyräksi tekee Lappi ihmislapsen yhdeksäntoista vuoden kuluessa. Ja sitten — niin, mitä sitten? Rovasti oli kohottanut päätänsä ja silmännyt puolisoaan sillä oudonkirkkaalla katseella, jota kansliahuone jo oli ihmetellyt, ja lausunut: 'Niin… mamma'. Muuta hän ei ollut sanonut. Mutta sillä kertaa olivat nuo sanat soineet musiikilta ruustinna Starkin korvissa ja hän oli tajunnut niissä vahvistuksen aamulliselle uutiselle. Ja sitten — niin, mitä sitten? Tokko kerromme sitä? Niin — katsokaas, kun viidenkymmenen ikäinen nainen kieppuu miehensä kaulassa kuin koulutyttö ja suutelee häntä kyynelten virratessa poskia pitkin, — niin se ei ole mikään jokapäiväinen tapahtuma. Onko Lainion pappilan kansliahuone koskaan nähnyt mitään niin liikuttavaa ja samalla juhlallista?
Ruustinnan mukana levisi ilon ja tyytyväisyyden tunne keittiön puolelle. Se tuntui tarttuneen kaikkiin, piika Sandraan yhtä hyvin kuin pienimpäänkin esineeseen keittiössä. Lainion pappilan keittiön hylly astioineen oli kyllä aina loistanut puhtauttaan antaen talojen emännille ihmettelyn aihetta joka juhannus ja joulu. Mutta nyt julistivat kuparisten kattiloiden hohtavat kyljet outoa sanomaa: 'Rovasti on päässyt, rovasti on päässyt! Me muutamme kaikki.'
Niin, niin. Pitkästä ajasta lainehti päivänpaiste ja ilo Lainion pappilassa. Rovasti ja ruustinna elivät päivän hetket verkalleen, kuin säästellen. He istuivat aamiaispöytään harvapuheisina kuten tavallisesti. Lausuivathan vain jonkun sanan lapsistaan. 'Milloin Martti viimeksi kirjoittikaan?' Johon ruustinna vastasi jotakin parista kuukaudesta. Mutta molempain ajatus askarteli samassa asiassa: 'Nyt Marttikin sen tietää… ja tyttäret.' Niin —. tyttäret. Rosindalla oli virka muutaman pikkukaupungin koulussa ja Laine ja Helinä olivat naimisissa, kumpikin tahollaan. Tuntui somalta puhella lapsista nyt ja ikäänkuin niiden turvissa ajatella poispääsyä Lapista. Rovasti ja ruustinna olivat kuin kaksi rakastunutta, jotka eivät vielä oikein saata tunteitaan julkilausua. He puhuivatkin enemmän kädenliikkeillä kuin sanoilla… Kun rovasti pyysi voita, ojensi ruustinna voilautasen hänelle niin ihmeen sirosti, aivan kuin olisi lausunut: 'Kuinka minä rakastan sinua, Jonatan Stark!' Ja kun rovasti sanoi "kiitos", väreili siinä aivan samanlainen tunne. He tunsivat itsensä nuoriksi, vasta kihloihin menneiksi, istuessaan siinä toisiaan vastapäätä. Vanha käkikello rovastin takana kukkui yhtätoista. Rovasti katsahti ruustinnaa silmiin. Tämä hymyili valoisasti, vaikka silmät kostuivatkin. Niin — he tulkitsivat kellon kukunnan aivan samalla lailla: se kukkui heidän onnelleen. Niin merkillisen herkiksi oli Lappi kasvattanut heidät kummankin. He olivat tottuneet iloitsemaan vain pienistä, jokapäiväisistä tapahtumista. Nyt he ikäänkuin vaipuivat ilon raskaan taakan alle, — ilon, joka yht'äkkiä oli rynnännyt heidän hiljaisia portaitaan ylös. Oi tuota ihmeellistä onnea, josta Jumala toisinaan lohkaisee tavallista suuremman murusen maan lapsille, niin suuren, että saajasta tuntuu, kuin olisi taivaalliselle jakajalle sattunut pieni erehdys. Sitä rovasti Stark nyt ajatteli. Häntä, unohdettua, yksinäistä Lapin pappia, oli kohdannut ennenkuulumaton onni. Hän pääsisi muuttamaan etelään, hymyilevämmille maille.
Päivällisen aikana sujui keskustelu jo paremmin. Ruokapöydän ympärillä vuosikausia vallinnut äänettömyys oli vähitellen alkanut murtua. Sen aika oli nyt mennyt. Rovasti ja ruustinna ojensivat hengessä kätensä toisilleen. Se oli kuin uusi, sanaton liitto, jossa kumpikin vannoutui rakastamaan toistansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Ja he olivat kuitenkin olleet naimisissa jo kaksikymmentäviisi vuotta. Eivätkö he sitten olleet rakastaneet toisiaan? Kyllä, — mutta niin armoton on Lappi, että se kalvaa rakkaudenkin kuin mato terveen puun. Yksinäisyyden painolla se tukahduttaa elämän tuoreimmatkin voimat. Rovasti ja ruustinna Starkin välistä rakkautta se tosin ei ollut pystynyt tappamaan. Mutta se oli lyönyt sen tainnoksiin kuten talvi kesän kukkean elämän. Niin heistä ainakin oli tuntunut. Nyt, kun he olivat varmat poispääsystään, se heräsi väkevänä eloon. Se muistutti siinä suhteessa Lapin heräävää kevättä. Yhtä voimakkaana ja tuoreena kuin purkautuu keväinen puro tunturin rinnettä alas, purkautui heidän sydämistään tämä vuosikausia nukkunut rakkaus. Rovasti katsahti salaa vaimoaan ja muisti sen hetken, jolloin hän näki Julia Hagelinin ensi kerran. Siitä oli kauan, mutta samalla tavalla sykähti hänen sydämensä nyt kuten silloinkin. Veri virtasi lämpimänä siihen. Ruustinna katsahti miestään tämän ollessa kumartuneena lautasensa yli. Sama runoilijan otsa, johon hän ensi näkemältä oli ihastunut. Ruustinnan kirkastunut katse ei huomannut ryppyjä siinä. Heidän olisi tehnyt mieli keskeyttää syöntinsä ja katsoa vain toisiaan silmiin. Mutta jos he sen olisivat tehneet, olisivat kyyneleet ihan varmaan puhjenneet esiin. Pitkä oloaika Lapissa oli taas tehnyt heistä niin kummallisen kömpelöitä, etteivät he tienneet, miten olisivat selvinneet tunteiden tulvasta, jos olisivat sen valloilleen laskeneet. He siis söivät iloiten siitä, että ateria tarjosi siksikin varman tuen tunteiden hillinnälle. Vain silloin, kun heillä oli ruokaa suussa, he lausuivat toisilleen jonkun ystävällisen sanan. Se oli heistä hauskaa ja he hymyilivät toisilleen yhtä paljon tuon oudon keskustelutavan kuin toisiansa kohtaan tuntemansa hellyydenkin vuoksi.
Iltapäivä kului samanlaisen onnellisen tunnelman vallitessa. Rovasti vain teki sen merkillisen poikkeuksen, että tuon tuostakin pistäysi keittiöön. Hänellä ei ollut mitään erityistä asiaa. Hän halusi vain nähdä, kuinka hänen rouvansa, entinen Julia Hagelin, puuhaili siellä, ja hän hyräili itsekseen pientä laulunpätkää. Pari asiamiestäkin pistäysi pappilassa. He tiedustelivat hiukan epävarmoina rovastin poislähtöä. Olivat kuulleet Raattamassa. Kun rovasti vaatimattomasti kertoi, mitä asiasta tiesi, näyttivät miehet tulevan hyvilleen. Hekin olivat — tietämättänsä — Lapin painamia ja rakastivat vaihtelua. Eikähän kumma, jos he sitä pappiin nähden jo kaipasivatkin. Rovasti Stark puolestaan ymmärsi sen erinomaisen hyvin.
Niin saapui ilta Lainion pappilaan, ilta ja lampunsytytysaika, niinkuin oli saapunut lukemattomia kertoja ennen. Mutta tänä iltana tapahtui se ihme, että ruustinna avasi pianon kannen. Sitä hän ei ollut tehnyt moneen pitkään kuukauteen. Hän lauloi Merikannon sävellyksen Eino Leinon lauluun: "Oi kiitos sa, Luojani armollinen." Rovasti oli kuullut laulun ennenkin, mutta tänä iltana hän vasta oikein ymmärsi sen sanat ja sävelen. Tänä iltana hän käsitti, että laulu oli pulpahtanut kiitollisesta sydämestä. Hän tunsi sen, sillä hän itse oli niin suuresti kiitollinen Jumalalle, ihmisille, kaikille.