IV.
Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin pitäjämatkat? Kuka luettelee ne lukemattomat ahkionjäljet, jotka talvien kuluessa ovat piirtyneet lumisten aapojen pintaan? Yhdeksäntoista vuoden tuiskut ovat ne peittäneet umpeen.
Kuka voi osoittaa ne levähdyskivet, joilla Lapin pappi on pitäjämatkoillaan istunut, sillä aikaa kuin opas pisti piippuun "Ruijan leikkoja" ja yksikantaan jutteli ilmoista ja vuodentulotoiveista? Erämaa lepäsi ympärillä hiljaisena. Sääsket vain survoivat vimmoissaan. Niiden kiukku ihmistä ja jokaista elävää kohtaan oli pysynyt samana sitten aikojen alun. Sama yksitoikkoinen ininä, vuoroin intohimoisempi, vuoroin tylsä ja kalsea. Niin — kuka voi laskea ne hyttyset, jotka Jonatan Stark on yhdeksäntoista kesän kuluessa pyyhkäissyt kasvoiltaan maahan? Niiden nimi on legio ja ne makaavat hajallaan pounumättäiden lomissa ja saraheinäin tyvillä antaakseen laihan, säälittävän pienen ruumiinsa höysteeksi karulle maalle.
Nyt, kun Jonatan Stark tietää pääsevänsä pois, hän kulkee muistoissaan entisiä pitäjämatkojaan. Hän retkeilee yhdeksäntoista kesää ja talvea. Mutta nyt kuluvat matkat kuin siivellä pyyhkäisten. Vanhat muistot antavat valjastaa itsensä ahkion eteen ja hui! — ne suorittavat nuo tutut taipaleet suunnattomalla nopeudella. Ne käyttävät häntä eksyksissäkin kädenkäänteessä ihan. Ne juoksevat aavat, jängät ja tunturiseljanteet pienessä, lyhyessä tuokiossa, kaikki pysähdysajat lukuunotettuina. Jonatan Stark, ehtii useamman kerran hengessään huutaa: "hohooi!" johon hiljainen, luminen kiveliö vastaa: "hohooi!" Mutta kerran hän on huutanut "hohoita" tuska ja epätoivo sydämessä.
Hän oli jo luullut jääneensä erämaahan kuolemaan.
Hän muistaa senkin päivän kuin eilisen. Se oli tapahtunut kolmantena talvena hänen tulonsa jälkeen. Hän oli silloin hoitanut Tenomuotkan kappeliseurakuntaa, josta pappi oli muuttanut etelään kulkusten soidessa. Tuo pappi, Filemon Krook, oli sillä kertaa upeillut purgapeskissään kuin keisari kruunausmanttelissa, ja hän, Jonatan Stark, oli hiukan säälinyt miestä. Hän oli vielä silloin elänyt nousutunnelmissa ja oli melkein loukkaantunut Filemon Krookiin. Tämä oli rekeen istuessaan lausunut: "No, terve, Jonatan Stark, jos löydät piippuni sieltä käsivarren puolesta, niin pidä se muistona minulta." Filemon Krook oli ollut sellainen iloinen velikulta. Seuraavana syksynä hän oli lähtenyt "käsivarteen" kouluntarkastusmatkalle. Siitä matkasta oli vähällä ollut muodostua hänen viimeisensä.
Lähdettyään tuossa neljän tienoissa iltapäivällä Kierukkavaaran talosta aikeissa ajaa Äkässuvantoon, Norjan puolen kirkolle yöksi, hän olikin ajanut harhaan. Kierukkavaaran Kalla oli yksityiskohtaisesti neuvonut: — piti vain välttää vasemmanpuoleista heinätietä, joka parin, kolmen kilometrin päässä talosta oli valtatieltä poikennut syrjään.
Hän oli lähtenyt. Iltapäivä oli ollut kaunis, tuollainen surumielisyyttä herättävä Lapin kevättalven iltapäivä, ja keli erinomainen. "Humu", hänen uskollinen ajokkaansa, oli tolvannut virkeänä. Se oli Kierukkavaarassa saanut runsaasti jäkälää. Hän oli vaipunut omituisiin tunnelmiin. Hänestä oli tuntunut, että hän oli viimeisen päivän mies, joka ajeli auringonlaskua kohti. Maailma hänen takanaan pimeni, mutta edessäpäin loisti avaruus kirkkaana. Sinne… kauas meren äärille oli kerääntynyt koko maailma. Siellä… rannattomalla rannalla, lumihuippuisten tunturien totisina katsellessa, pidettäisiin tuomio kaiken lihan yli, sillä siellä oli valoa. Yksinäiset mökit joen rannalla olivat näyttäneet autioilta. Aurinko oli kullannut niiden pienipuitteisia ikkunoita. Se tarkasteli, olivatko kaikki lähteneet. Kaikki, kaikki olivat menneet. Vain hän, Jonatan Stark, Lainion pappi, oli ajellut vielä kuin myöhästyneenä, tutkien itseään. Hiljaisuus hänen ympärillään, laskevan auringon raukea hohde lumelle, oli nostattanut kaikenmoisia kysymyksiä hänen sielunsa sisimmästä. Oli ollut taas yksi niitä hetkiä, jolloin hän oli käynyt käräjiä itsensä kanssa. Ympäröivä luonto oli hellittämättömällä tavalla pannut hänet katumaan sellaistakin, jota hän tavallisissa oloissa ei katunut. Hän oli taas kokenut, että Lapin hiljaisuuden keskellä elämän pikkutapauksetkin saivat aivan uuden tunnesisällön.
Tällaisissa omituisissa, hiukan raskasmielisissä tunnelmissa hän oli ajellut eteenpäin yhtään huomaamatta, että poro oli poikennut heinätielle. Hän oli ajellut menemään tarkaten auringonlaskun aikaansaamia värivivahduksia taivaalla. Jo olivat hävinneet viimeisetkin keltaiset juovat ja hämärä oli laskenut tiheänä huntuna yli seudun. Ympäristö oli ruvennut elämään eikä hiljaisuus ollut enää tuntunut niin oudolta.
Jänkiä ja aapoja ja vuoroin metsäsaarekkeita. Hän oli hiukan ihmetellyt. Niemi, jonka yli hänen oli ollut ajettava, oli tuntunut luonnottoman laajalta. Eikä hän edellisiltä matkoiltaan Krookin kanssa ollut siellä puolen muistanut jänkiä olevankaan.
Mutta tie oli ollut leveä ja kova. Se oli johtanut suoraan eteenpäin yli järviltä näyttävien aukeamain ja kiivennyt toisinaan synkkään korpeen.
Oikealla puolen oli kohonnut tunturinselkiä, toinen toistaan korkeampia. Tie oli kulkenut matalampaa vaaran seljännettä, jossa kasvoi vankkoja, kääkkyräisiä mäntyjä. Niiden välistä olivat kuumottaneet siniseltä välkehtivät tunturit, joita tiestä oli näyttänyt erottavan vain jyrkkä, kapea rotko.
Hän oli pysäyttänyt poronsa ja katsonut tulitikun valossa kelloaan. Se oli osoittanut puolta yhdeksää. Tavallisten laskujen mukaan hänen olisi jo seitsemältä pitänyt olla perillä Äkässuvannossa. Hän oli huomannut eksyneensä.
Sinä iltana olivat Norjan tunturit saaneet kuulla Lainion kirkkoherran Jonatan Starkin messuäänen. "Hohooi, hohooi!" Kaikesta päättäen ne olivat pitäneet ääntä hyvänä, sillä ne olivat kilpaa — tosin hiukan kuin ilkkuen — vastanneet: "Hohooi!" Mutta hän, Jonatan Stark, ei ollut sinä iltana ollut leikkipäällä: — hän oli tuntenut itsensä vaivaiseksi syntiseksi.
Eksyneen mielialoja ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on itse kerrankin pahanlaisesti eksynyt. Jonatan Stark tiesi sen illan jälkeen, mitä kaikkea voi mieleen tulla.
Hän oli siirtynyt kuin itsensä ulkopuolelle katselemaan elettyä elämäänsä. Ja se, mitä hän oli nähnyt, oli nostattanut kaipauksen kyyneleet hänen silmiinsä.
Hän oli istunut kumoonkäännetyllä ahkiolla ja tarkannut elämänsä eri jaksoja. Ne olivat vyöryneet hänen silmäinsä ohitse kuin kuvaelmat moniosaisessa näytelmässä.
Jonatan Stark ylioppilaana istumassa sängyssään "Saima"-nimisessä matkailijakodissa Helsingissä. Hämärä, hauskannäköinen huone ja sen pöydällä ikkunan edessä valkoinen ylioppilaslakki. Sen hän oli edellisenä iltana saanut ja rinta laajeni vieläkin Alppilan muistoista. Ylioppilas nousee vuoteestaan, asettaa ylioppilaslakin päähänsä ja jää paitasillaan katselemaan nukkuvia kivimuurien päätyjä…
Toinen kuva: — Jonatan Stark nuorena pappiskokelaana seisomassa Porvoon vanhassa tuomiokirkossa. Valkohapsinen piispa alttarilla puhuu lempeästi. Hän puhuu kristittyjen veljeydestä. Jonatan Stark katselee alttaritaulua edessään. Niin selvinä, niin häikäisevän kauniina hän ei ollut koskaan nähnyt itämaalaisten pukujen loistavia värejä kuin silloin eksyksissä ollessaan. Vapahtajan sininen tooga oli näyttänyt yhtä siniseltä kuin kaakon taivas hänen ajaessaan jokea pitkin…
Hän ei ollut hirvennyt ajatella Lainion pappilaa sen yksityiskohtia myöten, vaan oli torjunut ne kuvat mielestään hukkuvan epätoivolla. Tuo pieni rakennus oli tuntunut paratiisilta, mutta niin saavuttamattomalta. Hän oli riistäynyt niistä kuvista irti luontaisella päättäväisyydellään, joka ei vielä ollut häntä tyystin jättänyt. "Ei pappilaa, ei pappilaa"; hän oli hokenut haaliessaan kokoon puita yönuotiota varten. Hänellä oli onneksi ollut kirves ja tulitikut matkassa. Poro oli viety kaivamaan pienen matkan päähän ja hän itse oli heittäynyt maata ahkion suojaan tulen loisteeseen. Olipa sillä kertaa osoittautunut hyväksi, että hän ylioppilasaikanaan oli nukkunut rakovalkealla useamman yön. Mutta maat olivat silloin olleet tutut. Nyt ne sitävastoin olivat uppo-oudot. Sinä yönä hän oli täydellisesti käsittänyt Jaakobin tilan tämän viettäessä yötään erämaassa kivi päänsä alla. Eroitus oli vain ollut siinä, ettei hän ollut unissa nähnyt enkeleitä, vaan hirvittäviä susilaumoja, jotka joka hetki olivat valmistautuneet hyökkäämään hänen kimppuunsa.
Vitkaan, perin vitkaan oli päivä valjennut. Hämärä oli kuin kiusaa tehden viipynyt lumella ja puiden oksilla. Hän oli seurannut sen leikkiä toivon ja pelon vaiheilla. Kunhan ei aamusta vain rupeaisi satamaan lunta. Silloin hän ei osaisi takaisin. Hän oli lähettänyt korkeuteen palavan rukouksen: "Ei lunta, ei hinnalla millään!" Uutistalokkaat väylän varrella toivoivat sitä kyllä. Heistä oli ollut vielä liian jyleä ajaa. Mutta hän, Jonatan Stark, oli hengessään taistellut heidän toivomuksiaan vastaan. Kai Jumala sentään oli siksi oikeamielinen, että pani ainakin kymmenen velttoa huokausta yhtä kiinteää, hätääntyneestä sydämestä lähtenyttä rukousta vastaan, — kun sen vielä päällepäätteeksi rukoili mies, joka hoiti kahta seurakuntaa. Suunnilleen tähän tapaan olivat hänen ajatuksensa risteilleet. Arveluttavan kohtalon painon alla hän ei ollut johtunut ajattelemaan, kuinka naiviksi hän oli tullut uskossaan, — hän, laudatuurin pappi ja rovastin poika kymmenennessä polvessa. Mutta mitä välitti Lapin kiveliö laudatuureista ja rovastinpojista. Se kohteli kaikkia samalla tavalla taivuttaen oppineen Lainion kirkkoherrankin ajattelemaan yhtä mutkattomasti kuin ajatteli joku lappalainen. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, ettei lunta ollut satanut.
Hän oli ajanut entisiä jälkiään takaisin ja kymmenen tienoissa aamupäivällä istunut jälleen Kierukkavaaran pirtissä.
Mutta — siellä hän oli jälleen ollut laudatuurin pappi ja rovastinpoika kymmenennessä polvessa. Hän oli kertonut yöllisen seikkailunsa ja siitä oli ollut leikki kaukana. Kun ihmiselle tuli oikea hengenhätä, merkitsi hänelle elämää tai kuolemaa sellainenkin jokapäiväinen seikka kuin tämä: — ripsahuttiko aamuyöstä lunta vai ei. Jos olisi hiukankin ripsahuttanut, ei hän, Jonatan Stark, nyt istuisi tässä muistelemassa, vaan harhailisi, tiesi missä. Mutta kun ihminen oikein sydämensä pohjasta huusi Herraa, oikein sillä Eliaan rohkeudella: että "näytä tänä päivänä" j.n.e., silloin tuli apu. Sen oli hän, Jonatan Stark, saanut elävästi kokea.
Talonväki oli päivitellyt ja siunaillut. Hyvänen aika sentään! Me tässä nukutaan, tuuhotetaan lämpimässä… ja sillä aikaa pappi paljaan taivaan alla! O Herra Jietari, kokonainen yö metsässä! Todellakin: — jos vain olisi ripsahuttanut, ei pappi olisi osannut takaisin. Tässä meidän isä juuri noustessaan toivotteli, että annapa nyt ripsahuttaa hiukan enemmän… mutta varjelkoon, se olisi ollut sama kuin varma kuolema… (Kierukkavaaran Liisa oli säikähtyneenä pysähtynyt keskelle lattiaa ja hänen silmistään oli saattanut lukea, mitä hän ajatteli.) Olisipa nyt Jumala vain Kallan toivomuksen kuullut, olisivat Kierukkavaaran lehmät tosin saaneet vereksiä heiniä, mutta Lainion pappi olisi eksynyt erämaahan. Ja kuin yhteisymmärryksestä taivaallisen haltijan kanssa oli Liisa-emäntä laittanut kahvipannun tulelle tavallisuudesta poikkeavalla kiireellä.
Kirkkoherran eksymisestä oli riittänyt puhetta koko aamurupeamaksi. Oli siinä yksi ja toinen aamuaskar jäänyt toimittamatta, mutta eihän nyt aina ollut pappikaan talossa ja vielä sellaisen retken jälkeen. Yksi ja toinen naapurikin oli pistäytynyt Kallan pirttiin ja jokainen oli saanut tarpeekseen siunailla ja päivitellä. Kun nyt ihan oppaatta, kulki! Kun nyt ei Kallakaan ollut lähtenyt papin matkaan? — Kalla oli joutunut hiukan ahtaalle. — Kuinkapa se hän… kun se Ruukikin oli kulkenut yksin… Vieläpä nyt Ruuki, joka oli sellainen tunturien karpeaja. Se poika ei välittänyt, vaikka olisi viikon kiveliötä kiertänyt, kunhan vain tupakat riittivät. Oli se sekin eksynyt kerran ja juuri samalle kairalle. Piippunsakin oli äijä pudottanut ja niin oli ollut kovassa tupakantuskassa, että "rötkäleitä" oli tehnyt Kuttasen Petterin lapsen ristimäkirjasta. Ei ollut sattunut muuta paperia matkaan. Paluumatkalla hänen oli häätynyt ottaa lapsen nimet ja kummit uudelleen muistiin. Oli siinä jo ollut hätä… papilla.
— No, kun ei repinyt käsikirjastaan lehtiä?
— Ei… sekin oli jäänyt kotiin. Se oli…Ruuki-pappi sellainen, ettei sillä toisinaan ollut rippineuvojakaan matkassa. Mikä lie ollut… maailman harava… hänkin, mutta iloinen ja leikkisä mies. Ja Kierukkavaaran Kalla oli ruvennut kertomaan Ruuki-papista.
Kerrankin… Äkässuvannossa oli nimismies panettanut tämän kiinni. Ei ollut tuntenut Suomen puolen pappia. Tämä oli tainnutkin olla ensi kertaa Äkässuvannossa käymässä… Oli tiukannut passia kylän tiellä… No… eihän papilla mitään kirjoja ollut. Ei muuta kuin lähde konttoriin. Ruuki-pappi oli talsinut nimismiehen edellä ja pyydellyt, että eikö hän saisi pappilassa käydä… Hänellä olisi ollut kirkkoherralle asiaa… Mitä vielä… ei kirkkoherra joutanut kaikkien kulkurien kanssa… Mitäpä siinä. Ruuki-pappi oli talsinut nimismieheen ja sielläkös oli tiukalle otettu… Mistä mies ja mikä nimi? Hilemon Ruuk… Ammatti? Pappi… Mitä… pappi? "Tässä ei kieroileminen auta!" Kyllä… pappi kuin pappi! Ei se siitä parannut. No… merkillistä! "Ettehän vain ole Tenomuotkan pappi?" "Kyllä, juuri se enkä kukaan muu." Nimismies oli pyydellyt anteeksi ja noitunut itsekseen. "Ei se mitään", oli Ruuki-pappi vakuutellut, "saatiinhan tehdä tuttavuutta." — Kyllä oli Äkässuvannon kirkkoherra nauranut ihan katketakseen, kun oli tapauksen kuullut.
Sellaista se oli. Missä lie nyt sekin mies? Ainakohan asunee siellä
Helsingin korvallisella?
Siellä oli, mutta ikävää kuuluu pitävän.
— Ikävää? Mitenkäs siellä ikävä… sakeammassa kansassa?
Niin — kummalta se kuului, mutta niin oli pastori Krook kirjoittanut, että yksinäisyyden tunne saattoi siellä toisinaan käydä vielä painavammaksi kuin Lapissa. Katuvan kuului muuttoaan.
Kierukkavaaran Kalla oli vaipunut mietteisiinsä. Hän oli pudistanut päätään. Sen hän hyvin käsitti, että hänen moisellaan siellä olisi ollut ikävä. Mutta — Ruuki-pappi, joka oli valittanut ikävää täällä ja nyt — ikävä siellä. Herroista ei päässyt koskaan selvyyteen.
Ei se ole ainoa kerta ollut, jolloin Jonatan Stark on eksyksissä harhaillut. Mutta niin pahasti kuin tuolla kertaa tuskin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Aina hän oli sentään taloon yöksi päässyt.
Niin — ne Lapin talot. Olivat nekin hiukan omituisempia paikkoja kuin talot muualla maailmassa. Jonatan Stark oli tehnyt sen havainnon, että kuta pohjoisempana ihminen asui, sitä hatarammin hän asumuksensa kyhäsi. Lainiossa käytettiin jo kaksoisikkunoita ihan yleiseen, mutta Tenomuotkan puolella niitä ei tavattu lainkaan. Pakkanen huurusi kyynärän pituudelta ikkunan raoista huoneeseen, joka sekin oli niin kylmä, ettei riisuutuminen tullut kysymykseenkään. Talonväki istui takkatulen ääressä aamusta iltaan. Siinä pysyi sentään sulana. Mutta aamulla kun herättiin, oli kahvikuppi jäätynyt lautaseen kiinni. Koko hoidon saattoi korvasta kiikuttaa pataan.
Monenlaisissa paikoissa hän oli näiden yhdeksäntoista vuoden aikana öitä viettänyt. Nyt poismuuton edellä oli niiden muisteleminen hauskaa. Lapinkota oli sentään jäänyt parhaiten mieleen. Sellaisessakin hän oli useampia öitä maannut.
Aluksi se oli tuntunut sangen kodikkaalta. Heittäytyä noin vain täysissä pukimissa, peski päällä, lapinlakki päässä ja poronnahkakengät jaloissa porontaljavuoteelle nukkumaan paksujen Ruijan raanujen alle. Tuli sammui hiljakseen, kodan väki asettui levolle, koirat sijoittuivat ihmisten jalkopäähän tahi seljän taakse, savuaukosta tuikkivat taivaan tähdet ja ympärillä huokaili luminen erämaa, missä yö tuuli vain hiljaa tohahteli. Jossakin lähellä kalahti poronkello. Siellä kaivoi tokka, lappalaisen satapäinen lauma.
Mutta keskellä yötä kavahtaa isäntä ylös komentaen rengit jalkeille, sieppaa rihlansa ja syöksyy koirien kera ulos. Susi on poroissa! Alkaa vimmattu haukunta, jonka katkaisee laukaus… parikin. Koiranhaukku yltyy, poronkellot kalkattavat, rengit hoilaavat. Koko kiveliö raikuu monenkaltaisen äänen pauhusta. Öinen hiljaisuus on rikottu. Kunnes isäntä palaa hengästyneenä, heittää rihlansa kodan nurkkaan ja heittäytyy pitkälleen. No, mitenkäs kävi? Hajaantuivat. Pari kolme laukausta lyijyä kintuille ja sillä hyvä. Ei tainnut sattua? Mikä se pimeässä satutti! Pääasia vain, että kaikkosivat. Olivatko ehtineet vahinkoa tehdä? Yhden vasan olivat haavoittaneet. Se täytyi tappaa… No hyvä kaikki, pari rengeistä sai jäädä vahtiin aamuun saakka… Keskustelu lakkaa ja hetken päästä vallitsee kodassa taas syvä hiljaisuus.
Sellaista oli Lapin elämä. Jonatan Stark oli ehtinyt sitä kyllikseen nähdä. Illalla, tulen valossa teki kota romanttisen, sadunomaisen vaikutuksen, mutta aamulla näytti kaikki harmaalta, synkältä ja ikävältä, varsinkin jos sattui pilvinen päivä. Mielellään lähti silloin ajamaan kotia kohti.
Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin matkat? Kuka luettelee kaikki hänen yönviettopaikkansa? Aamutähti, joka muita kirkkaampana heloittaa taivaalta, on kerran tervehtinyt Jonatan Starkia sänkyyn Liepimän Petterin vaatimattomassa kamarissa. Se pääsi parahiksi paistamaan muutamasta lämpimän katon halkeamasta sisään ja vilkutti niin ystävällisesti, että Jonatan Stark oli luullut näkevänsä unta. Sillä kertaa ei kamarin kohdalla ollut sattunut vesikattoa olemaankaan. Petteriltä olivat kattolaudat loppuneet kesken ja niin oli kamarin kohta jäänyt vesikattoa vaille. Oli siis siitä sopinut aamutähden sisälle pilkistellä.
Se oli ollut sitä aikaa.
Kerran oli sama aamutähti tervehtinyt Jonatan Starkia kotipappilassa kaukana Pohjanmaalla. Hän oli ollut viimeistä yötä vanhassa kodissa ennen Lappiin lähtöään. Aamutähti oli heloittanut vinttikamarin ikkunasta suoraan hänen sänkyynsä. Mutta silloin hän oli maannut mukavasti kahden lakanan välissä.
Se oli ollut sitä aikaa.