V.
Muistaako Jonatan Stark "Sturm und Drang"-kauttansa Lainion Lapissa?
Toki hän sen muistaa, sillä pienemmätkin asiat johtuvat hänen mieleensä, saatikka sitten sellainen aika.
Sturm und Drang — myrsky- ja kiihkokausi. Sellaisenkin ajanjakson hän on Lainiossa elänyt.
Paljon ennättää tapahtua yhdeksässätoista vuodessa, — varsinkin kun kulunutta aikaa jälkeenpäin rupeaa muistelemaan. Siihen mahtuvat ne toti-illatkin, jotka Jonatan Stark on apteekilla viettänyt.
Myrsky- ja kiihkokausi kuuluu tavallisesti nuoruusvuosien elämään, sinne ylioppilasaikoihin tahi lähivuosiin heti jälkeen. Se muodostuu itsekullekin luonteen ja taipumusten mukaiseksi, yhdelle rajummaksi, toiselle tyynemmäksi. Jonatan Stark ei sitä aikaisemmin ollut elänytkään — ei ainakaan siinä mielessä, kuin mitä sillä tavallisesti tarkoitettiin. Se oli häneltä säästynyt Lappiin. Harmaiden vuosien paino, yksitoikkoinen, tappava elämä oli sen loihtinut esiin. Ja se oli eletty totilasin ääressä apteekin suuhuoneessa siellä Kyläkosken toisella rannalla.
Vanhaan aikaan ei sitä olisi pidetty minään? — siihen aikaan, jolloin pappiloissa vielä yleisesti tarjottiin totia. Niin oli tehty Jonatan Starkinkin kotona. Vasta elämänsä loppupuolella oli vanha rovasti Stark mukautunut ajan henkeen ja totikutsut olivat loppuneet. Jonatan Stark oli taas ylioppilasaikoinaan kuulunut ehdottoman raittiuden kannattajiin. Hän oli halunnut kulkea eri tietä kuin isäukko eikä hän koskaan olisi uskonut tulevansa istumaan maljan ääressä. Mutta niin oli kuitenkin käynyt.
Kerran, kun elämä oli tuntunut oikein raskaalta, — muutamana talvi-iltana vuoden pimeimpään aikaan —, kun kirjatkaan eivät enää olleet huvittaneet, ei edes rakastettu Frenssen, oli Jonatan Stark suunnannut askeleensa kosken yli apteekille. Siellä oli 'Viina-Tofferi' häärinyt iloisena purkkiensa ääressä ja Jonatan Starkia vastaan oli tuulahtanut jonkunlainen kamferttitippojen ja konjakin sekainen akateemisuuden tuoksu. Loistihan pullojen kyljistä selvä latina — vaikkakin lyhennetyssä muodossa — ja kaasihan Tapfer parast'aikaa helmeilevää konjakkia kimaltelevaan kristallikarahviin.
— Tjänare! Tulitpa sopivaan aikaan, oli Tapfer lausunut silmää iskien. — Tässä juuri veli Hubertuksen kanssa aioimme aloittaa.
Se oli tietysti ollut leikkiä apteekkarin puolelta. Tiesihän hän, että pappi oli raittiusmies. Hän oli sanonut sen muuten vain. Mutta Jonatan Stark ei ollut sillä kertaa sattunut leikkituulelle. Hän oli näyttänyt jokseenkin synkältä ja vastannut:
— Sepä sattuikin. Minä olenkin sen aineen tarpeessa, jos kukaan.
Mitäpä siinä, apteekkari Tapfer oli ollut mies, joka kyllä oli osannut tilanteihin suhtautua. Hän oli iskenyt silmää ja vienyt papin sisään.
Siellä, suuhuoneessa, oli jo istunut vanha Malmström. Kulunut naapukka oli maannut tuolilla kuin kavin syömä koira. Jonatan Stark oli pannut merkille, että karvaton laikka oli melkoisesti kasvanut sitten viime näkemän. "Terve, terve!" "Vai tuli veli Jonatankin." Niinpä niin.
Apteekkari oli laittanut totivehkeet valmiiksi ja sitten oli sekoitettu. Vanha Malmström oli katsahtanut pappiin kummissaan.
— Onko velikin ruvennut…?
— En. Aion nyt vasta ruveta.
Mitäpä siinä. Vanha Malmström oli sen "suunnilleen" ymmärtänyt… suunnilleen, suunnilleen. Saihan nyt pappikin hiukan… kuinka nyt sanoisi… maistaa, — varsinkin näin kaukana napapiirin pohjoispuolella.
Ei Jonatan Stark ollut isosti aikonutkaan. Sen verran vain, että pilvenreunat rupeaisivat hiukan punertamaan.
Niinpä niin… niinpä niin… Se oli… kuinka nyt sanoisi… runollisesti sanottu. Veli Jonatanilla oli hiukan niitäkin lahjoja.
Vanha Malmström oli kumarrellut syvään lasi kädessä.
— Jos me nyt sitten… terve!
Hubertus Malmström oli muistanut muutaman Jonatan Starkin joulusaarnan. Se oli ollut kerrassaan mainio, se Betlehemin pimeys ja sitten se suuri valkeus. Todellakin… veli Jonatan oli sattuvasti verrannut Vapahtajaa ritariin prinsessa Ruususen sadussa. Se oli ollut mainio kuvaus! Terve!
Niin siinä oli sitten istuttu tupakoiden ja tarinoiden. Vanha Malmström oli vilkastunut. Hän oli ruvennut kertomaan viimeisestä leimausmatkastaan. Uskoivatko veljet, se oli ollut vaikea matka vanhalle miehelle? Reumatismi… reumatismi ja sellainen saakelinmoinen pakkanen… (Veli Jonatan soisi anteeksi, että hän, vanha Jeegis, kirosi… hän koettaisi muistaa…). Mutta hän, Malmström, oli jo eläkkeensä saanut: reumatismin, jonka jokainen Lapin virkamies vuosien lopulla sai… juuri varmaan… juuri varmaan. Eikä sitä tarvinnut senaatilta hakea.
Mutta virka piti hoitaa siitä huolimatta. Ei auttanut. Olipa soma nähdä, kelpasivatko A. B. Prospector O. Y:lle ne tukkipuut, jotka hän, Malmström, oli Pasmarovasta leimannut. Edellisestä paikasta oli yhtiö riitelemällä päässyt eroon, mutta se nyt ei ollutkaan ihme. Täytyihän — puolueettomasti asiaa harkiten — myöntää, ettei Komsiovaara ollut kenenkään ajopaikka. Sieltä kaukaa, latvajokien varsilta niitä tuskin koskaan olisi saanut uitetuksi. Olisi täytynyt kaivaa kanavia ja perkata koskia eikä Prospector ollut halunnut sellaiseen puuhaan ryhtyä muutaman sadan tukkipuun vuoksi. Se ei olisi kannattanut. — Mutta miksi antoi metsähallitus vapaat kädet? "Metsänhoitaja leimatkoon paikasta oman valintansa mukaan…" Niin oli seisonut määräyksessä. Hän, Malmström, oli luonnollisesti leimannut sieltä, mistä valtion etu oli parhaiten vaatinut. Ja Komsiovaara oli juuri ollut sellainen paikka: — sieltä ei uittanut vihollinenkaan, hahhah! Mutta — mitäpä se hänelle kuului. Hän, Malmström, oli seurannut määräystä. Jokainen hoiti virkansa parhaan ymmärryksensä mukaan, vai mitä veli apteekkari arveli?
Se oli selvä! Niin hänkin teki. Hän, Tapfer, ei juuri mielellään myynyt paljasta spriitä. Hän tiesi, ettei se tavara lappalaisten hyppysissä siunausta tuottanut. Joivat ja mellastivat juhla-aikoina, niin että siitä toisinaan häiriytyi koko kylän elämä. (Stark pappina saattoi sen parhaiten todistaa). — Ei, hän teki tippoja. Ne eivät olleet lähimainkaan niin vaarallisia kuin tuo yhdeksänkymmenenkuuden prosentin "alkuaine". Niitä kesti sentään koko paljon nauttia, ennenkuin mies tuli hullupäiseksi. Ja toiseksi: — sillä tavoin hän ansaitsi hiukan enemmän, — seikka, joka ei suinkaan merkinnyt vähää tällaisessa paikassa, missä lääkäri kerran oli saanut sellaisen fix-idean, että lappalaisille riitti vain terveydenhoito-opetus. Ei, niin kauan kuin tohtori ei määrännyt tavallisia lääkkeitä, oli hänen, apteekkari Tapferin, pakko myydä tippoja edes jotenkuten toimeentullakseen.
Veli Tapferia ei voinut moittia, hän oli oikeassa. Jokainen hoiti virkansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Niinkuin hänkin, Jonatan Stark, joka kohta vuosikymmenen oli joka vuosi rakentanut Lainion lapsille Jerusalemin ja sitten taasen hävittänyt sen - tietysti Baabelin kuninkaan Nebukadnesarin suosiollisella avulla. Vai luulivatko veljet, että oli niinkään helppo joka syksy aloittaa Aatamista ja lopettaa kristinuskon voittokululla kautta maailman? Totisesti — siinä kysyttiin kärsivällisyyttä ja lujaa tahtoa, ettei pappi vain päästänyt Jaakobin poikia liian monta kertaa Egyptiin. Mitä ne olisivat ylimalkaan siellä tehneet?… Ei, piti vain laskea kahdesti… kahdesti… ja vasta toisella kerralla Benjamin. — Tai luulivatko veljet, että oli kovinkaan hauskaa antaa Mooseksen joka vuosi lyödä egyptiläinen kuoliaaksi? Totisesti — siinä jo rupesi toivomaan, ettei mies olisi joka kerta yhtä kovasti lyönyt. Olisihan kerrankin ollut muutteen vuoksi soma selittää, että se tummaverinen lurjus virkosi. Silloin olisi Mooseskin kenties päässyt sakoilla… sensijaan että hänen nyt joka vuosi täytyi talsia Midianiin. Eikä Jetro-veljellä siellä kuitenkaan ollut koskaan sen parempaa tointa hänelle annettavana kuin halpa lammaspaimenen virka. Teepä sitä sitten neljäkymmentä vuotta ja pidä kurssi korkealla, jotta lopuksi pääset johtamaan Israelin kansaa Egyptistä luvattuun maahan! — Mutta siinä meillä on esimerkki, mitä mies saa aikaan, kun hän ei anna perään… korvessakaan.
Jonatan Stark oli päässyt puhumaan mieliaineestaan: lapinvirkamiehen Midianista. Eikö ollut totta: — tällainenkin paikka kuin tämä Lainio oli todellakin kuin mikäkin Midianin korpi. Täällä elää kituutti kerran akatemian ovia kolkutellut mies yksinkertaisen kansan keskellä, joka ei isosti välittänyt maailman menosta. Sille riitti vain se, että tuli hyvä vuosi… ja että Kurki-Aatami piti seuroja silloin tällöin. Ihanteellinen kansa! Se ei kaivannut sanomalehtiä eikä kirjallisuutta. Sille riitti almanakka ja Raamattu. Mitä se siis ymmärsi sellaisen ihmisen sielunkärsimyksistä, joka oli syönyt vähän isomman omenan hyvän ja pahantiedon puusta? Ei kerrassa mitään! Ja sitä he olivat tehneet kaikki, tämänkin pitäjän virkakunta: — opiskelleet, lukeneet, eläneet kerran "mukana"… suuremmassa maailmassa, missä ihminen löytää vaihtelua henkirievulleen.
— Katsopas nyt, Tapfer, tätä Malmströmiä tässä. Sama lakki vuosikymmenet läpeensä ja karvattomat paikat sen puuhkassa suurenevat vain. (Suo anteeksi, Malmström, että otan esimerkin näin läheltä, mutta minä säälin sinua, vaikka tiedänkin, ettet sääliäni kaipaa. Sinustahan tämä Lainio on paratiisi.). Eikä se suinkaan johdu köyhyydestä, vaan siitä, että mies on kolmekymmentä vuotta hoitanut Lainion metsänhoitajan virkaa Suomen Lapissa. Siinä ajassa totisesti näivettyy pakostakin. Minä ymmärrän sen, minä, joka vasta olen elänyt täällä kymmenen vuotta. Viidentoista vuoden perästä minä olen juuri samanlainen — sillä erotuksella vain, että olen käynyt tavattoman katkeraksi kaikkia ihmisiä ja koko yhteiskuntaa kohtaan. Minä en silloin saata enää Malmströmin lailla sanoa: 'Suunnilleen, suunnilleen', — vaan minä sanon: 'Zum Teufel!' niin pappi kuin olenkin. Sillä se ei ole enää Jumalankaan järjestyksen mukaista, että joku pappi tahi metsänhoitaja istuu itsensä tylsäksi jossakin lapinpitäjässä, sillä aikaa kuin toiset riehuvat etelässä kuin kärpäset puurovadin ympärillä.
Vanha Malmström yksin oli pannut terhakasti vastaan. Hän ei ollut tahtonut myöntää olevansa "Lapin painama", niinkuin veli Stark oli sen tulkinnut. Hänestä oli Lainio ollut maailman paras paikka — paratiisi. Siinä oli veli Stark sanonut aivan oikein. Jos vain olisi saatu mylly Kyläkoskenrannalle, eihän puolestaan olisi enää kaivannut mitään.
Niin — mylly! Tosiaankin — mylly ja sähkölaitos! Jonatan Stark oli saanut uutta tuulta purjeisiinsa. Hän ei ollut pannut merkille, että Malmström oli vastustanut sähkölaitosta. Hän oli maininnut suunnitelmasta, joka hänenkin ajatustaan oli pitemmät ajat askarruttanut.
Niin — todellakin. Kyläkosken rantaan. Se kohisi tuossa juuri apteekin ikkunan alla ja oli kuin luotu myllyn paikaksi. Siitä saisi voimansa myös saha ja sähkölaitos. Nyt sai hänkin, pappi, jauhattaa jyvänsä kahdeksan penikulman päässä. Karttui siinä ohrarieskalle hintaa. Mikä huojennus, jos olisi ollut mylly ja saha. Sahautapas nyt lautoja. Kyllä — käsipelillä niitä sait, mutta — mitä ne tulivat maksamaan? Ja kuinka paljon niitä miespari päiväkaudessa sahasi? Toista olisi ollut turbiinilla käypä saha. Totisesti! Eiköhän ruvettu herättelemään Lainion rahamiehiä, jotta saataisiin sähkölaitos kylään?
Oli innostuttu ja tuumittu, kunnes lopuksi oli huomattu yrityksen mahdottomuus. Sellaista uskallusta ei lainiolaisissa ollut. Olisi vaatinut vuosikausien muokkaamista, ennenkuin heidän kukkaronsa olisivat sellaiseen yritykseen avautuneet. Se oli kyllä nähty — pienemmistäkin asioista.
Mutta — olihan saatu suunnitella, kuvitella ja haaveilla, — vaikkapa vain Lainiossakin. Eihän kuvittelu mitään maksanut. Saihan siten iltansa kulumaan ja — se oli pääasia.
Tämä ei suinkaan ollut ensi kerta, jolloin apteekin suuhuoneessa oli myllyn rakentamista suunniteltu. Mutta ennen ei siihen ollut osaaottanut pitäjän arvoisa kirkkoherra. Nyt oli saatu yksi mies lisää, joka antoi kannatuksensa hyvälle asialle. Vaikkapa vain kannatuksensa, — sillä olihan kysymys teoriassa ratkaistu. Joskus maailmassa se ratkaistaisiin käytännössäkin. Silloinpa tultaisiin heitäkin muistamaan: — Ne… metsänhoitaja, pappi ja apteekkari sitä jo aikoinaan suunnittelivat. Sitä ei silloin uskottu, mutta — nyt se on käynyt toteen. Siinä hyrräsi turbiini Kyläkoskessa ja pappilan navetassakin loisti sähkövalo.
Kello oli lähennellyt puolta yötä, kun toverukset olivat eronneet.
Jonatan Stark oli ollut intoa ja elämänhalua täynnä.
— Katsopas, Malmström, kyllä on sentään tämä Lappi kaunis!
Katselepas noita revontulia tuolla pohjan taivaalla… Niitä ei nähdä
Helsingissä. Katso… katsopas… lumen pintakin elää! Siellä juoksee
yön salaperäinen hengetär… tohvelit jalassa. Ja tuolta… tuolta
Keilatunturin huipulta katselee Isä-Jumala yömyssy päässä ja hymyilee.
Jonatan Stark oli osoittanut kuuta, joka parhaillaan oli tehnyt nousua Keilatunturin takaa.
He olivat kulkeneet metsänhoitajan kanssa jutellen ja haastellen tähdistä ja muista taivaankappaleista. Uskoiko veli Stark, että Marsissa asui ihmisiä?
Kyllä, kyllä… mutta minkälaisia virkamiehiä luuli veli Malmström siellä olevan?
Tjaah! — Vanhan Malmströmin oli ollut hiukan vaikea siihen kysymykseen vastata.
Katsopas… siellä oli paljon helpompi toimia esimerkiksi metsänhoitajana. Saattoi jo konttorista nähdä, kuka kulloinkin kruununmetsää varasti. Jaha, vai Ranta-Manne, joka vastikään oli maan päältä muuttanut eikä ollut vielä käynyt piirilääkäriltä sähkösilmälasia. Se veitikka siellä hakkasi. Ei muuta kuin annapas haaste, niin tiesi mies tottua maan tapoihin. — Ja pappinakin siellä oli kerrassa helppo olla. Katsopas… ihmisillä oli vain päätä… eikä muuta ruumista juuri ollenkaan. Siellä kävi rippikouluopetuskin ihan leikiten vain… Ei niille… Marsin lapsille tarvinnut Jaakobin poikain nimiä päähän takoa… Muistivat jo ensi lukemalta…
Jonatan Stark oli saatellut metsänhoitajaa kotiin. Kaatuneen kilometripylvään luona he olivat pysähtyneet ja se oli antanut heille aihetta syvällekäypiin mietiskelyihin. Metsänhoitaja oli puhunut huonosta viranhoidosta. Joutaisi se "Horsta" nyt tuon korjauttamaan. Sääli matkannäyttäjää, joka keuvotti ojan syrjällä kuin tukkihumalainen. Mutta Jonatan Stark oli siinä nähnyt symboolin itsestään.
— Katsos, Malmström, tuommoinen olen minä. Minäkin olen matkannäyttäjä, mutta tavallisissa oloissa minä makaan murtuneena kuin tuo kilometripylväs tuossa. Minä olen masentunut, Lapin painama, epätoivoon saakka. Minusta ei ole papiksi kuin kauniiksi ilmoiksi toisinaan. Mutta nyt… tällaisena iltana minä pystyisin saarnaamaan. Minä saarnaisin niin, että kivetkin itkisivät. Vahinko vain, ettei seurakunta minua nytkään ymmärtäisi — paremmin kuin selvillänikään ollessa… Kuule, Malmström, jokohan meillä meni hiukan hattuun?
Puustellin veräjällä olivat toverukset eronneet ja Jonatan Stark oli lähtenyt hoippumaan kotiinsa. Hän oli hengessään pitänyt puhetta tähdille ja nämä olivat sangen ymmärtäväisesti vilkuttaneet hänelle. Mutta kotona, pappilassa, oli Julia-rouva itkenyt, itkenyt katketakseen. Sitä oli Jonatan Starkin ollut hiukan vaikea käsittää. Hän oli itse ollut niin kerrassaan iloisella päällä. Lopuksi oli Julia-rouvankin täytynyt nauraa hänen tempuilleen ja silloin oli Jonatan Stark tehnyt sen havainnon, että kyyneleet hänen vaimonsa silmissä olivat kimallelleet kuin tähdet. Hän oli sinä iltana selittänyt vaimolleen inhimillisyyden arvoitusta. Sitä eivät ihmislapset tavallisesti käsittäneet, — niin kummalta kuin se kuuluikin. Mutta oli yksi, joka sen käsitti paremmin kuin kukaan muu, käsitti täydellisesti, ja tämä yksi se katseli tälläkin kertaa, kuinka nöyrästi Julia Stark, o.s. Hagelin, veti housut miehensä, kirkkoherra Jonatan Starkin, jaloista, joka mainittu herrasmies oli kyllä maistanut "pikku liite" liian paljon, mutta siitä huolimatta kykeni seisomaan yhdellä jalalla vaikka tunnin.
Sellaista se oli ollut. Pari, kolme kertaa kuukaudessa oli Jonatan Stark "hairahtunut" apteekille ja sitä oli kestänyt nelisen vuotta. Mutta se ei ollut vielä kaikkein pahinta. Hänellä oli vielä eräs lankeemus, jota muistellessa häpeän puna vieläkin toisinaan valahti hänen poskilleen.
Löytyikö maailmassa toista pappia, joka kylmällä sydämellä on tyhjentänyt pullon rippiviiniä ja sitten kirjoittanut ylistysrunon "Kristuksen kyyneleelle", kuinka se viiniin sekoitettuna antoi tälle taivaan ja kadotuksen esimaun? Jonatan Stark on sen tehnyt, Lainion pappi ja "hieno mies", — hän, joka sunnuntaisin saarnaa kauniisti ja messuaa kuin Herran enkeli. Hän on sen tehnyt.
Ja se tapahtui muutamana synkänsynkkänä hetkenä hänen elämässään.
Se oli ollut omituinen ilta. Julia-rouva oli mennyt levolle tavallista aikaisemmin. Hän oli valittanut päänkipua. Jonatan Stark oli istunut pöytänsä ääressä ja katsellut, kuinka ukkospilviä kerääntyi Keilatunturin ylle. Rajuilma oli uhannut yöksi.
Kylä oli levännyt varjossa kuin hyvästit heittäneenä Norjan puoleiselle, valossa uivalle rannalle. Kansliahuone oli pimennyt. Se pimeys oli rynnännyt Jonatan Starkin sydämeenkin ja saanut siellä aikaan kammottavan hiljaisuuden.
Silloin — juuri kun ensimmäinen salama oli leimahtanut ja sitä seurannut jyrähdys pannut pappilan vapisemaan, Jonatan Stark oli tehnyt päätöksensä. Hän oli astunut kansliakaapille, avannut oven ja katsellut sen hyllyllä seisovaa viinipulloriviä. Ne olivat rippiviinipulloja, mutta sinä hetkenä ne olivat hänestä tuntuneet elämän viimeisiltä vartijoilta, joihin kuoleva turvautuu. Hän oli ottanut yhden pullon ja asettanut sen eteensä pöydälle.
Hän, Jonatan Stark, aikoi istua kuin muinoinen Neero ja katsella maailman häviötä. Hänellä ei tosin ollut luuttua kuten tuolla kerrallisella hävityksen ihailijalla. Mutta hänellä oli pullo parasta italialaisia viiniä, "kirkonviiniä", nimeltä "Lacryma Christi". Se saisi hänen sydämensä laulamaan kaiken häviötä ja ikuista unohdusta.
Salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyrähdellessä hän oli ryypiskellyt tyynesti kuten näytelmän katselija. Hei, siellä iski salama metsään kylän laidassa! Paksu savupatsas kohosi valtavana ilmaan. Kaipa nyt Lainio paloi tänä yönä. Hän, Jonatan Stark, ei aikonut panna tikkua ristiin sen pelastamiseksi.
Nyt iski salama kirkon ristiin. Kirkas välähdys ja omituinen, kumiseva ääni oli kantautunut heikkona hänen korviinsa. "Tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman", oli välähtänyt hänen aivoissaan. Niin — se oli oikein: ensin kirkko ja sitten pappila ja sitten kaikki muut talot perässä! Ei ollut ihme, että korkeus puski vihojaan. Olihan siinä kirkossa saarnannut hän, Jonatan Stark, jo toistakymmentä vuotta. Mutta temppeli oli kuitenkin viaton ja kas: — se seisoikin vielä. Taivas säästi ilmeisesti Suomen evankelisluterilaisten seurakuntain paloapuyhtiötä. Ja oikein se olikin, sillä kirkko oli vakuutettu 50.000 markasta. Tännepäin… tännepäin siis! Ei pappilaa… Herra siunatkoon!… Ei pappilaa! — se oli palovakuutettu myös — vaan suoraan kohti kansliahuoneen ikkunaa… suoraan Jonatan Stark'ia sydämeen! Yksin häntä… yksin häntä vain… pappilaa vahingoittamatta.
Kas niin… se välähti jo ihan nenän edessä! Mutta — terve! Ei ollut vielä aika…
Jonatan Stark oli nauranut, kädessä täytetty viinilasi. Hänen oli tehnyt mieli laulaa… Mutta silloin hän oli muistanut, että Julia-rouva saattaisi tulla katsomaan. Hän oli vääntänyt kansliahuoneen oven lukkoon.
Kas niin… nyt sai paukkua taas. Ja kyllä oli paukkunutkin. Julia-rouva oli huutanut makuuhuoneesta. Hän, raukka, oli herännyt kesken ukonilman ja peljännyt… peljännyt hirmuisesti. Hän oli huutanut miestänsä apuun.
Mutta Jonatan Stark oli siirtynyt pois säälin mailta. Jokainen huolehtikoon itsestään. Hänellä oli pullo vielä puolillaan… eikä Julia-rouva sitäpaitsi uskaltanut vuoteestaan mihinkään. Hei vain… taivas iski vanhurskauden salamoita, mutta tässä istui Lainion pappi kilistäen poissaolevien ystäväinsä kanssa.
Terve, Tofferi! Sinunkin talosi seisoo vielä, vaikka oletkin myynyt pirtua niin jumalattomasti ja pannut vielä Kyläkosken vettä sekaan. Jos kuka meistä ensiksi lähtee, olet se sinä, veljeni. Terve!
Hän oli humaltunut vähitellen ja kulkenut hoippuen huoneessa, ikkunasta toiselle, sitä mukaa missä salama kulloinkin oli kiinteimmin iskenyt alas. Mutta ihme ja kumma, vaikka metsä ympärillä oli savunnut, ei kylään ollut sattunut ainoatakaan salamaa, — lukuunottamatta niitä, jotka ukkosenjohdatin kirkontornissa oli puoleensa houkutellut.
Vähitellen oli rajuilma lakannut. Kesäyön aurinko oli jälleen pilkistänyt kansliahuoneen maantienpuoleisesta ikkunasta sisään. Se oli nähnyt surullisen näyn.
Pöydällä oli seisonut tyhjä viinipullo ja sen nimilipussa oli ollut luettavana: "Lacryma Christi". Humalainen pappi oli paitahihasillaan istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut jotakin, suuret kyynelet poskillaan. Mitä pappi oli kirjoittanut, sitä ei aurinko kaikkea ollut nähnyt. Vain viimeisen, päällimmäisen liuskan se oli lukenut papin maata mentyä. Siihen oli kirjoitettu näin:
"Lacryma Christi, sä kyynel helmenkirkas, näin viinin kera sinut juonut oon. Sa, jumalainen, hoidit hyvin virkas: nyt portit Gehennan siis auetkoon! Tää viime malja sinun maljas on, sen muistolles juo miesi onneton."
Jonatan Stark muisti aamun tuon jumalattoman yön jälkeen. Hän oli lukenut runonsa selvin päin ja hänen sydämensä oli kiemurrellut kadotuksen tuskissa. Hän, pappi, pyhään virkaan vihitty, oli juomahimoaan tyydyttänyt rippiviinillä ja sitten ylistänyt "Kristuksen kyyneltä" tuntemistansa taivaan riemuista ja kadotuksen tuskista. Hän oli tuominnut itsensä ajaksi ja iankaikkisuudeksi: — hän oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.
Jonatan Stark ei voinut käsittää, ettei hän sinä aamuna ollut tehnyt itsemurhaa. Hänen elämänsä oli tuntunut kurjaakin kurjemmalta. Hän oli vuoroin sadatellut itseään, vuoroin tuntikausia maannut kasvoillaan lukitussa kansliahuoneessa. Ihmiset olivat nähneet hänen kurjan muotonsa, mutta kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan, ollut aavistanut, mitä oli tapahtunut. Hän uskoikin, ettei yksikään ihminen olisi voinut häntä ymmärtää. Yksimielinen tuomio olisi tullut hänen osaksensa. Ainoastaan Jumala oli nähnyt hänen sielunsa huutavan hädän. Ja Jumala oli lopuksi häntä armahtanut.
Se lankeemus, lankeemuksista suurin, oli kuitenkin koitunut hänelle siunaukseksi. Juopottelu oli loppunut kuin yhdellä iskulla. Eivät astuneet enää hänen jalkansa apteekin portaita ylös entisissä aikeissa. Hänestä oli jälleen tullut raittiusmies ja hiljalleen oli rauha palannut hänen sydämeensä.
Hänen myrsky- ja kiihkokaudellaan oli kuitenkin ollut sangen ratkaiseva vaikutus ulospäin, seurakuntalaisiin. Siitä huolimatta, että hän jo kohta viitisen vuotta oli elänyt ehdottomasti raittiina, hän kantoi yhä edelleenkin "Toti-Tarkan" nimeä. Ihmiset olivat hitaita unohtamaan ja anteeksiantamaan. He kyllä puhuivat siitä paljonkin, mutta itse asiassa ei siitä elämässä suuria jälkiä näkynyt. Joka kerran oli ottanut ryypyn, oli juoppo, auttamattomasti juoppoja asianomainen sai tyytyä siihen.
Jonatan Stark oli jo oppinut tyytymään. Hänelle oli Lappi opettanut niin paljon, ettei hän enää nurissut. Hän oli jo päässyt sille asteelle, jolloin ihminen tyynenä nielee suurimmankin loukkauksen. Hän oli siinä suhteessa valmis.
"Omalle Herralleen jokainen seisoo ja lankee". Nämä sanat ovat muuttuneet Jonatan Starkin uskontunnustukseksi. Hän on monesti langennut, mutta hän on langennut "omalle Herralleen". Toisin sanoen: se on jäänyt hänen ja hänen Jumalansa väliseksi asiaksi, johon muilla, parhaimmillakaan, ei ollut oikeutta sekaantua. Tämä Herra oli myös auttanut häntä nousemaan yhä uudestaan, auttanut läpi raskaiden, pimeiden aikojen, auttanut surussa ja auttanut ilossa. Tätä Herraansa kohtaan tuntee Jonatan Stark syvää kiitollisuutta. Se täyttää hänen sydämensä kokonaan. Hänen on nyt niin helppo osoittaa ystävällisyyttä ja rakkautta kaikkia kohtaan, pahimpia parjaajiaankin kohtaan. Sillä hän on päässyt elämässään nousemaan sille tasolle, jolta ihminen näkee selvemmin asioiden ytimeen, ymmärtää syyt ja vaikuttimet — ja siitä Jonatan Stark on ennen kaikkea kiitollinen Herralleen.