VI.
Siinä harmaassa yksitoikkoisuudessa, missä päivät Lainiossa tavallisesti kuluvat, muodostaa syntymä- ja nimipäivien vietto terveellisen vaihtelun, joka virkistää mieliä moneksi aikaa. Ne ovat kuin keitaita Saharan erämaassa ja pappilan Julia-rouva on odotellut niitä samanlaisella kärsimättömyydellä, kuin millä aavikon matkaaja odottaa viheriöitsevää palmulehtoa. Almanakat ovat varsinkin viime vuosina tulleet varustetuiksi punaisilla, määrättyjen nimien alle vedetyillä viivoilla. Se on ollut Juliarouvan mielityötä aina edellisen vuoden lopulla.
Tammikuun kohdalla ei löytynyt yhtään punaista viivaa, mutta helmikuun 6. päivän kohdalla jo löytyi. Silloin vietti Horstan Dortte-rouva nimipäiväänsä. Seuraavalla viikolla otti taas pappilan rouva vastaan Julian päivän vieraita. Maalis- ja huhtikuu olivat niinikään jääneet punaisista viivoista osattomiksi. Mutta ne kuukaudet olivat sentään kuluneet muutenkin. Olihan silloin oikeastaan Lapin ihanin vuodenaika: kevät kimaltelevine hankineen ja erinomaisine keleineen. Niinä kuukausina Jonatan Stark suoritti kinkeri- ja kouluntarkastusmatkansa.
Mutta toukokuu oli muodostunut oikeaksi juhlien kuukaudeksi. Silloin kokoonnuttiin ensinnäkin pappilaan vappuna. Kahden päivän perästä vaellettiin taas Jerikoon. Siellä hallitsi Roosa Malmström —. "Jerikon ruusu", niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin — ja se oli ainoa kerta vuodessa, jolloin Lainion pieni virkakunta pyörähteli tanssin sävelien mukaan. Malmström omisti vanhan gramofoonin, jonka levyt oli vuosien varrella soitettu pilalle. Vain pari, kolme levyä oli vielä siinä kunnossa, että niitä saattoi soittaa, ja niiden sävelten tahdissa pyörähtivät nimismies ja apteekkarin rouva sekä apteekkari ja pappilan Julia-rouva.
Olihan se vaihtelua sekin, vaikka kyläläiset saivatkin siitä paljon puhumisen aihetta ja Kurki-Aatami tekstin seuraavan sunnuntai-illan seuroihin. Mutta mitäpä siitä välittivät pappilan Julia-rouva paremmin kuin apteekkarin rouvakaan. Kun heidät kerran oli suruttomien joukkoon luettu, he olivat sitä ja sillä hyvä.
Yhtä murheettomina vaellettiin siis seuraavalla viikolla apteekille Flooran päiville. Siellä ei tosin tanssittu, mutta siellä oli taas muuta hauskaa, varsinkin herroilla. Apteekkari vei miesvieraansa apteekin suuhuoneeseen ja tarjosi todit. Silloin juteltiin taas vahvasti viranhoidosta ja sähkölaitoksesta, joka kerran tultaisiin rakentamaan Kyläkosken rannalle, ja jolloin Lainio kiitollisena muistelisi kolmea aatteen miestä, metsänhoitaja Malmströmiä, apteekkaria ja Jonatan Starkia. Horsta-vallesmanni ei ottanut ryypiskelyyn osaa, sillä hän oli sitä mieltä, ettei Lapissa saanut väkijuomia ollenkaan nauttia.
Mutta siihen panivat Malmström ja apteekkari jyrkästi vastaan. Laissa oli kielletty vain Lappiin tuonti, mutta juonnista ei oltu mainittu sanaakaan. Jos veli Horsta tapasi jonkun väkeviä kuljettamassa, silloin: — pass på! — mutta ei muulloin.
Nimismies väitti vastaan. Kuinka silloin voitaisiin juoda, jos ei kerta saanut tuoda?
Niin juuri — siinäpä se niksi olikin. Mutta — jos jonkun onnistui tilkkanen tuoda, niin ettei veli Horsta sitä huomannut, silloin hän sai myös sen juoda. Ne lainsäätäjät olivat noin vain hienosti jättäneet tuollaisen pienen takaportin. Ne olivat hienoja miehiä — siis: terve!
Horsta-vallesmanni jäi siis auttamattomasti tappiolle niin juristi kuin hän olikin. Minkäs sille mahtoi. Mutta tappiostaan närkästyneenä hän ei kannattanut sähkölaitostakaan. Mikäpäs siinä: jälkipolvi jättäisi hänet mainitsematta vuodattaessaan kiitollisuuttaan aatteen kannattajille. Yhtähyvin olisi nyt Horstakin otettu mukaan. Mutta — joka jäi pois, se jäi pois. He, apteekkari, metsänhoitaja ja pappi, aikoivat kerran kuolemansa jälkeen ajaa triumfivaunuissa läpi Lainion kylän ja kuunnella Konrad Raattaman juhlapuhetta, joka päättyisi huutoon: "Eläkööt Lainion myllyn ryynikivet!"
Olipa siis toukokuu juhlien kuukausi. Julia Starkin almanakassa oli nimittäin vielä yksi punainen viiva sen kuukauden kohdalla. Se oli Alarik-nimen alla. Sen omistaja oli apteekkari Tapfer ja siis: — sinä päivänä kokoonnuttiin taas apteekille panemaan uudelleen pystyyn Lainion sähkölaitosta ja ajamaan triumfivaunuissa Lainion kylän läpi. Mutta siihen juhlat loppuivatkin pitkiksi kuukausiksi. Olihan niitä sattunutkin yhden kuun osalle tavallista enemmän. Joudettiin siis paastoamaan ja odottamaan Gottfridin päivää.
Gottfridin päivän vietto oli näet muodostunut suurenmoisimmaksi kaikista — ainakin miesten mielestä. Silloin ei tosin tarjottu totia, ei soitettu gramofoonia eikä tanssittu, mutta sittenkin pitivät miehet, että Horstalla oli kaikkein hauskin. Se johtui kai siitä, että jokainen oli edellisenä yönä ollut ensi kertaa jäniksenajossa ja sai nyt kertoa kokemuksiaan.
Jokaisella olikin kerrottavaa yllin kyllin. Kirkkoherra oli ollut metsällä apteekkarin kanssa ja heidän saaliinsa oli kaikkiaan kahdeksan jänistä. Lukumäärää sitä oli siinäkin, — mutta nimismies, päivän sankari, oli ampunut kaikkiaan kahdeksantoista! Ja ihan yksin. Se vasta oli ollut alstuuti! Hän, Horsta, oli soittanutkin sen vasta kotiin lähtiessään. Niin oli puhaltanut lujaa, että Raatikaisen mökissä olivat kaikki heränneet, luullen tuomiopäivän koittaneen.
Vieraat iskivät toisilleen silmää. Se oli sitä Horstan metsästystä. Mies liioitteli silmää räpäyttämättä kuin turkkilainen, varsinkin jos oli jahdista ja yleensä pyyntihommista kysymys. Se tiedettiin vanhastaan ja Horsta oli siinä suhteessa parantumaton. Ei hänelle enää kehdattu siitä huomauttaakaan. Se ei olisi sitäpaitsi sopinutkaan, — varsinkaan nimipäivillä. Dortte-rouvan leivokset olivat kuulut kautta Lainion ja talo muutenkin vierasvaraisuuden esikuva. Kuunneltiin siis tyynesti talonisännän lohkomisia, joita kyllä riitti.
Vai kahdeksantoista? Millä suunnalla oli veli ollut?
Niin, milläkö suunnalla? Hän oli kulkenut ristiin rastiin koko Rajasaaren ja ampunut jok'ikisen, mitä siellä löytyi. Ja kahdeksantoista niitä oli löytynyt. Sen saattoi todistaa vaikka Raatikaisen Heikki, joka oli ollut apuna kantamassa saalista kotiin. Se olisi kai kuulunut Norjalle, koska saarikin kuului, mutta kun Norjan hallitus ei kerta ollut asettanut ketään oikeuksiaan valvomaan, oli hän, Horsta, merkinnyt jänikset Suomen tiliin.
Kyllähän Horsta tunnettiin. Ei hän raja-asetuksista isosti välittänyt, vaikka esiintyikin viina-asioissa ankarana. Mutta se nyt taisi olla enemmän Dortte-rouvan ansiota ja kuin oikusta oli lakikin sattunut Horstan puolelle.
Gottfridin päivillä ei kuitenkaan väitelty kieltolaista — ei, se kuului apteekkiin — vaan puhuttiin yksinomaan pyssyistä, koirista ja pyyntiasioista. Vanha Malmström kuunteli juttuja ihastuksissaan. Hän ei enää jaksanut metsälle. Hän siis nautti kaksin verroin veli Horstan kokemuksista tällä alalla. Uskoivatko veljet, että hän, Horsta, oli kerran saanut yhdellä laukauksella kaksi hanhea, kaksi haapanaa ja koppelon?
Se oli tuntunut mahdottomalta. Mutta — älähän huoli, kyllä Horsta osasi selittää.
Hän oli muutamana keväänä jäänlähdön aikaan ollut Kuruseljässä. Niinpä niin. Silloin hän äkkää joella, alempana, kaksi hanhea ja kaksi haapanaa jäälautan reunalla. No mitäs… hän lähtee hiipimään rinnettä alas ja pääsee tuuhean kuusen alle. Siinä on jo kerrassa soma tähtäyspaikka. Hän tähtää… tähtää… odottaen, että linnut asettuisivat yhteen linjaan. Jopa asettuivatkin… asettuivat riviin kuin sotamiehet. No, nyt oli hyvä laukaista. Hän tärähyttää ja — kups! — sinne kaatuvat linnut jäälautan reunalle.
Mutta — miten ollakaan — saman kuusen latvassa, jonka alla hän oli lintuja vaaninut, istui iso koppelo. Hän, Horsta, ei tiennyt siitä mitään. Naapurikuusen latvassa taas kyykötti koppelohaukka. Tämä oli tietysti ajanut koppeloa, mutta ihmisen nähdessään luopunut hetkeksi takaa-ajosta. Siinä istuvat nyt molemmat katsellen toisiaan, koppelolla sydän kurkussa. Kun laukaus pamahtaa, kahahtaa koppelo lentoon. Silloin — tui! — koppelohaukka suoraan koppelon niskaan. Mutta raskas lintu ei olekaan niin helppo saalistettava. Koppelohaukka räpyttelee… räpyttelee… mutta ei pääse kohoamaan. Yhä alemmas painuu vedenpintaa kohti. Silloin — juuri kuin Horsta hyökkää paikalle, saa koppelohaukka kyntensä irti koppelon seljästä. Jo ovatkin molemmat ihan joessa. Hän, Horsta, hotaisee haavoitettua lintua pyssynperällä ja niin on hänellä viisi lintua selkään lyötäväksi. Jos veljet eivät usko, kysykööt Dortelta. Hän kyllä todistaa, että heillä syötiin samana päivänä hanhea ja koppeloa.
Uskoivathan veljet, mikä ettei… kummempiakin niitä oli maailmassa sattunut.
Niinpä kyllä.
— Vai miten oli se sinun kerrallinen oravanmetsästyksesi, Horsta?
Malmström katsoo nimismiestä veitikka silmäkulmassa.
Niin — olihan se sekin. Kolmattasataa "häntähirvasta" yhdestä ainoasta honganrungosta.
Kolmattasataa? Jo nyt Jonatan Stark panee sinut pannaan, Gottfrid
Forstadius!
Se oli totinen tosi! Eikä hän, Horsta, ampunut laukaustakaan.
Ei laukaustakaan? Sinä olet sentään suurenmoinen valehtelija,
Gottfrid Forstadius. Sinä olet taiteilija sillä alalla.
No vaikka tuosta poikki! Nimismies asettaa kämmensyrjän kaulalleen ja tekee paljonpuhuvan liikkeen. Katsokaas, hän kaasi kerran Halsikankaalla hongan. Mitä hän sillä teki, sitä hän ei nyt oikein muista. Mutta samapa se — pääasia vain, että hän kaasi kerran Halsikankaalla hongan. Niinpä niin. No ihme ja kumma! Honka oli ontto sisältä ja täältäkös rupesi tippumaan kuolleita oravanpoikasia ihan köytenä aivan. Hän laskee ja laskee… pääsee kahteensataan ja heittää. Niin — niitä oli hyvän joukon kolmattasataa. — Katsokaapas… orava oli joka vuosi penikoinut samaan honganrunkoon. Syystä tai toisesta olivat poikaset kuolleet… nähtävästi paleltuneet. Siitä tuo tavaton luku, heh!
Vanha Malmströmkin innostuu. Hänkin on metsästänyt viisikolmatta vuotta, vaikka ei olekaan yhdellä kertaa saanut kolmattasataa "häntähirvasta" niinkuin Horsta, — mutta yhtä ja toista on hänellekin sentään ehtinyt tapahtua. Uskoivatko veljet, että hän kerran oli ampunut jäniksen pimeässä, ihan säkkipimeässä?
Mikä ettei… kyllähän se uskottiin. Veli oli vain hyvä ja kertoi.
No niin… hän oli kerran ollut pikku Hubertuksen, poikansa, kanssa metsällä. Siinä…, kotiin palatessa, oli puhe johtunut erilaisiin ampumatapoihin. Toiset olivat sitä mieltä, että oli varminta käydä hanat päällevedettyinä. Mutta hän, Malmström, oli aina vastustanut sellaista tapaa. Se oli ensinnäkin vaarallista: — pyssy saattoi laueta tapaturmaisesti — ja sitten: — se ei ollut ylimalkaan tarpeellistakaan. Kyllä metsämies ennätti alasviedessään vetää molemmat hanat päälle, jos tarve vaati. Sitä hän oli ollut pikku Hubertukselle selittämässä, kun tämä samassa oli huudahtanut: 'Pappa, jänis!' Hän oli katsonut, missä, missä? Pimeää metsä-aukeamaa oli kiitänyt valkoinen otus. Herre jämmer! Hän, Malmström, oli kuin vaistomaisesti suorittanut äsken selittämänsä liikkeet: pyssy alas!… hanat päälle!… tähtäys ja… pam! (Toinen piippu oli tyhjennyt.) Sen synnyttämässä valaistuksessa uusi tarkistettu tähtäys ja… pam! Sitten — säkkipimeys ylt'ympäri ja syvä hiljaisuus, kunnes pikku Hubertus huudahtaa: 'Pappa, siinä on jänis kuolleena.' Herre jämmer, se oli ollut laukaus, mestarilaukaus kerrassaan!
Vanha Malmström nauraa kyynelet silmissä. Vanha muisto virkistää hänen sydäntään jalon viinin tavoin. Herre jämmer, kyllä toisinaan sattui niin kummituksen kummasti, että saattoi jo ruveta epäilemään, oliko paholainen mukana pelissä.
Hänelle oli edellisellä viikolla sattunut sellainen tapaus, että hän tulisi siitä iloitsemaan koko loppuikänsä. Saattoivatko veljet ajatella, että kolme laukausta sadan metrin päästä ammuttuina sattui yhteen ja samaan reikään?
Olipa se koko tapaus! Herrat höristävät korviaan.
Niin — sellainen oli sattunut hänelle, Malmströmille, edellisellä viikolla. Hän oli ottanut pikku Hubertuksen sotakiväärin ja lähtenyt koettamaan, sattuisiko vielä maaliin. Välimatka oli ollut sata metriä senttimetrin päälle mitattuna. Kyllähän veljet tiesivät hänen patterinsa siellä Jerikon takana?… Juu, juu… sadan metrin päästä hän oli päättänyt koettaa ja makuultaan. — Ensimmäinen laukaus oli sattunut keskelle, ihan keskelle! 'Se oli sattuma', hän oli päätellyt, mutta — Herre jämmer! — se oli sentään tuntunut kovin hauskalta. Hän oli ampunut toisen ja kolmannen kerran ja mennyt katsomaan. Silloin hän oli kironnut: — molemmat jälkimmäiset olivat lentäneet yli… metsään!…
Mutta — miten ollakaan… hän oli tarkastanut maalia lähemmin ja — ei ollut enää voinut uskoa omia silmiään. 'Roosa, tule nopeasti katsomaan! Minä luulen, että täällä on käynyt kummituksen kummasti: kolme laukausta yhteen reikään!' Roosa-rouva oli juossut paikalle ja todennut niin tapahtuneen. Herre jämmer, kolme laukausta yhteen reikään ja vielä päällepäätteeksi pikku Hubertuksen sotakiväärillä, joka vei hiukkasen vasempaan laitaan! Saattoivatko veljet sitä käsittää?
Jonatan Stark ottaa sananvuoron. Hänellä on selitys valmiina. Pyhä Hubertus, metsästäjäin suojeluspyhimys, jonka henki elää suurissa erämaissa, oli sattunut lehahtamaan paikalle, kun veli Malmström tähtäsi. Häntä oli huvittanut nähdä veli metsänhoitaja vatsallaan tähtäämässä pikku Hubertuksen sotakiväärillä. Häntä oli liikuttanut vanhan Jeegiksen into ja hänen sydämensä oli vallannut armollinen suosion osoittamisen tarve. 'Sallimme vanhalle miehelle suuren ilon: — kolme laukausta yhteen reikään!' Siinä oli selitys.
Herrat nauravat. Vanha Malmström nauraa mukana, niin että kyyneleet taas kohoavat silmiin. Mutta yht'äkkiä hän muuttuu vakavaksi ja katsoo veljiä totisena:
— Mutta — jos se oli piru?
Niin… niin juuri, niinkuin oopperassa "Friskytten" kävi… de… de… de… kuka se nyt olikaan, joka siinä ampui sen mestarilaukauksen?
Eikö mitä. Veli Malmström sai olla varma, että se oli pyhä Hubertus, kaimamies, eikä mikään piru.
Keskustelu purkautuu vapauttavaan nauruun. Vanha Malmströmkin nauraa, niin että pää tutajaa. Juu… juu… niinhän se… niinhän se… kummituksen kummitus… juuri varmaan.
Ei vanha Malmström enää metsälle jaksa. Hän on jo tullut vanhaksi. Tai oikeastaan hän ei vielä niin vanha ole, hän on vain raihnaantunut. Hän istuskelee siis kotosalla ja miettii. Viime aikoina hän on mietiskellyt koirakysymystä. — Kun voisi kasvattaa sellaisen koiran, joka ajaisi jänistä, haukkuisi lintua ja seisoisi linnulle. Se olisi jotakin! Hänellä oli kotona, Jerikossa, pentu, josta hän luulisi sellaisen tulevan, suunnilleen, "Den lilla Roliga". Kun olisi vain joku, joka opettaisi…
Jah, jah, se olisi jotakin! Siitä mainittaisiin koiraklubin aikakauskirjoissakin. Den lilla Roliga! Siitä tulisi kuuluisa koira ja sen jälkeläiset kilpailisivat kunniasta Gordon- ja Irlannin setterien kanssa.
Sellaista oli herrojen puolella. Entäs naisten?
Siellä istuivat rouvat keskustellen omasta maailmastaan. Heillähän oli jokaisella omat huolensa. Palvelijatarkysymyksestä se tavallisesti alkoi ja päättyi kylän tuoreimpiin skandaalihistorioihin. Niinkuin pienessä Lainiossa olisi sellaisia tapahtunut sanan vasituisessa merkityksessä. Eivät ne koskeneet avioliittodraamoja eivätkä rakkausseikkailuja, ei — sillä sellaiset uudenaikaisuudet kuin esim. avioero, olivat Lainiossa tuiki tuntemattomia. Jokainen oli tyytyväinen "ukkoonsa" ja mitäs niissä ukoissa olisi sitten moittimista ollut. Ei, ne olivat maailman parhaita ukkoja jok'ikinen. Mutta sellainen tapaus kuin se viimeviikkoinen oli sentään saanut kielet käyntiin. Ajatelkaapa, hyvät ihmiset, kun sepän koira oli syönyt kätilöltä kanan! Se oli jo sensatsioonitapaus, jollei sitä jo sanottu skandaaliksi. Kätilö, joka ensimmäisenä Lainiossa oli ruvennut kananhoitoa harrastamaan, oli tämän tapauksen jälkeen korotettu aatteensa marttyyriksi. Että saattoikin tuollainen ruskea lappalaisrössö tehdä sellaisen sivistymättömän teon! Ja arvatenkin nautti seppä vahingosta, sillä hänen ja kätilön välillä tiedettiin vallinneen vanhaa kaunaa. Niin — miehet olivat aina itsekkäitä, asettuivat väkevämmän puolelle. Heillä, pappilassa, oli jo käyty kiivas väittely siitä, maksaisiko seppä vahingon vai ei. Jonatan-rovasti oli tietysti ollut sitä mieltä, ettei seppä maksaisi, ei vaikka mikä olisi, — ei ainakaan kätilön pakotuksesta. Tyydytyksellä todettiin, että Jerikossa ja apteekilla oli väitelty niinikään ja juuri samasta asiasta. Samaa mieltä olivat olleet apteekkari ja metsänhoitajakin: ei maksaisi! Mutta tietty nyt meidän pappa, jonka mielestä koirien piti saada tehdä, mitä ikinä halusivat. "Den lilla Roligaakin" pidettiin kohta parempana kuin häntä, Roosa-rouvaa.
Äsken niin kiltit ukot saivat nyt yksi toisensa perästä hienoja nuhteita. Eihän kukaan saattanut jäädä huonommaksi toista, kun kerran metsänhoitajan rouva oli asian alulle pannut. Sellaisia olivat miehet! Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.
Nimismiehen Dortte vain oli toista mieltä. Ei nyt niin yksipuolisesti pitänyt päättää. Hänen Gottfridinsa esimerkiksi oli heti huomauttanut siitä mahdollisuudesta, että seppä joutuisi maksamaan. (Niin, niin, kyllähän se ymmärrettiin. Dortte-rouvan täytyi esiintyä juuri noin, koska hänen tiedettiin määräävän talossa kaiken.) Pappilan Julia-rouva ja "Jerikon Ruusu" vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Mutta Dortte-rouva nosti päänsä juhlallisesti pystyyn ja katseli ystävättäriään silmälasiensa takaa ja silloin vaikenivat kapinoitsijat hetipaikalla. "Katsokaahan, se on suora rikos lakia vastaan." "Kätilöllä on laki puolellaan." (Dortte-rouva vilkaisi silmälasiensa yli miesten huoneeseen kuin nähdäkseen, kuuliko nimismies häntä.) Niinpä tietysti. Ja vaikk'ei lakiinkaan mentäisi, niin kyllä kätilö muutenkin puolensa pitäisi. Hän oli siksi sisukas ihminen. Itsetyytyväisyyden häivähdys käväisi rouvien kasvoilla. Piti nyt naisenkin kerran voittaa tässä maailmassa!
Siirryttiin rauhallisemmille aloille, päivän hintoihin ja lasten hoitoon. Niistä riitti puhetta loppumattomiin. Mistä nyt esimerkiksi johtui, että Raattama peri aina hiukan enemmän kuin Könni? Samanlainen pumpulikangas maksoi ensinmainitussa kymmenen penniä enemmän metriltä.
No, eikö Floora-rouva ollut sitä ajatellut? Raattama, asuen keskellä kylää, luotti siihen, etteivät ihmiset kymmenen pennin vuoksi viitsineet lähteä kävelemään Konniin, kahden kilometrin päähän. Mutta hän, Dortte-rouva, aikoi tästälähtien kävellä. Taloudellinen piti olla, muuten ei tultu toimeen.
Mitäs nyt Dortte-sisko tyhjiä puhui? Etteikö tultu toimeen? Oh, hyvänen aika! Lapsetkin vielä pieniä ja miehellä kaikki maailman virat, metsäkasöörin, sairaalan taloudenhoitajan ja mitkä kaikki. Rouva-kuoro oli jälleen yhtenä äänenä tukevaa, juhlallista Dortte-siskoa vastaan. Pappilan rouva varsinkin korotti äänensä korkealle. Toista oli esimerkiksi heidän. Tihuntia saatiin, jos saatiin, ja sekin, mitä saatiin, oli useimmassa tapauksessa aivan ala-arvoista tavaraa — paljaita kahuja vain. Jollei valtion palkkaa olisi tullut, ei Julia-rouva tiennyt, miten olisi toimeentultu.
Mutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli paljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se köyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt saada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti. Nytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä. Tämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti vaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat jo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.
Mutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan tosissaan puhui köyhyydestä!
Ai, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus tiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa siitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.
Siitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei nimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne lapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi puhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku kepposista, jotka nekin — ainakin näin kylässä — laskettiin noiden pikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja niinhän piti ollakin.
Gottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja rouvien elämä ilman Gottfridin päivää?
Viimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku palvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai. Mutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen välillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat saaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä kaikki lopuksi hyvin kävi.
Ja herrat — hekin olivat tyytyväisiä.
Ainoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman häviön.
Mutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että Horsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista. Sillä, itse asiassa: — se häviö oli kai sittenkin ollut paljon vähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin mitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä työhuoneessa, — siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu, öljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen sekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid Forstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden mielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä. Siellä huudettiin "alstuutia" aina vähäväliä. Siellä puhuivat toisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä kivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre jämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas toisin vuoroin: — hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre jämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui huono onni. De… de… siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti suuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille siellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: — ihan hän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies, äijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan nenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!
Se oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin nautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui toisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin huudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on hauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä olisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin alstot, suunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.