VII.
Kuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan ihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen tarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja elämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia ihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten monikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen ihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?
Sitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.
Jonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille väitteille, — silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon lähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai ihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin puoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja tullut lohdutetuksi.
Tahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään kerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä, Pekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä tavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.
Siunattu sittiäinen.
Jonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt aina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä. Aurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat oman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä liikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui. Ihmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä. He, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti vain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei pilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.
Mutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin maantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan yhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti. Häneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän oli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat ihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan päässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella niitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, — tuonne korkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta Jonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen oksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa ja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen ajatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin vanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein siivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman ajatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin, että hän oli sylkäissyt.
Ei ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä olisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena kesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen jäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.
Ja sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi mennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella erikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, — samoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi ollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella kellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä erilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa mielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut, kuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden katseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen. Mutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti tuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän säveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä olisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä poutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena sekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli vuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei, Jonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli kävellä pölyistä "kruununtietä" ja kuunnella hautajaiskellojen soittoa alakuloisessa sielussaan.
Mikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi, tämä "satumaa", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista säveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin. Touhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva sentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven katkaisemiseksi. Heinät loppuivat…
Ei, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta, matalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat muistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä kaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan. Sellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan vuotta.
Jonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten. Olisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi kiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se kai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio huolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit silloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan varastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot. Se tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa ilmaiseksi.
Siellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan alempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle he, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja myllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen juossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka. Koste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen sata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta pyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa kieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi virran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän päättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve heittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen vastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän väliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli kai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin puolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta kulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan rajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain vedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen lumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi sille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.
Jonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun. Noin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja pysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen. Noin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven suojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli kitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista yrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio niinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä elämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana… tuolla, missä rajaväylä laski mereen… siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta saapuvaa matkustajaa.
Jonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä on apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota herättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet skruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii itseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä hengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa ryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista oli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut jo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi. Mutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut "alas".
Jonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu epätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä, apteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat vahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava käsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.
Yht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole uusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää. Niin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin kuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle… taivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa päässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo nousta ja sitten: — potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi kuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.
Se tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää! Parhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle… näkyvälle kuin Golgata.
Mutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi suuren aatteen puolesta — aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa jälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu Lapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi kuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä sanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen keskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan päällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia syntymästä.
Jonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala', hokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen mieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos, niitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta talvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan, että apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä ostamaan.
Eteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa askeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä ajatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies vaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi Julia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi, elämä oli sentään raskasta raskaampaa!
Jonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat kummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa taas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua. Vastaantulijat iskevät itsekseen silmää: — herroilla oli herrain konstit.
Jonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen maantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan. Toisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat ovat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark näkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään nauravan paholaisen koparaa.
Mutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko.
Auringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää.
Tuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja
sanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'
Niin… niin… jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa niittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat sinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin niiden heimolaiset lepäävät ladoissa, — tosin kuolleina, mutta elinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.
Ihmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän, Jonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien kaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi miehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi poikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo alentua sen virkaa toimittamaan.
Jonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat haarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän tarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: — sittiäinen mataa maantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee virkaveli, "mustatakki", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja puolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on tullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan, kiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän tiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä! Niin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan liikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää, vaan — Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle tuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai palatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa vuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat ilmoille lämpimät huurut, — tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt. Siellä — Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu Himalaja — valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli penikulmaisen hiekkaerämaan.
Sittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei ajattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi kärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon tuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä joka puolelta, yrittää yli, mutta — pyörtää lopuksi takaisin. Kuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä peitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen paidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin oikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee aina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta päällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin paljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs sill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et hyväksy sellaista elämänjärjestystä.
Sittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei olisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei tahdo, — se haluaa tutkia elämän karun erämaankin. Jokainen askel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on multakokkare, veljeni, siinä taas kivi… siinä on auringon kuivaama lantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään terra incognita — tuntematon seutu… Mutta liian kuiva, veljeni, liian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa. Sinä tiedät sen… se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni mustatakki… Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat sanomat suuresta maailmasta… sieltä, mihin veljesi niin palavasti ikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa — eilen viimeksi. Mutta… vähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa uneliaisuus… Tutki vain tarkkaan.
Kas! — siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä muodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki, veljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten lääninrovasti? Kas — pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: — kipi, kipi… yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta selviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin — jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta kohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät… nopeasti. Joko turmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä kärrynpyörän jäljestä? — vähän samanlaista kuin separaattorin alkusoitto… Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle potkita! No niin — vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin lääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean paitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa… ostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin tilannut tusinan etupaitoja veljellesi. — Kas niin — nyt olet rauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja kallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa kasvava reuna — toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten… jokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia, veljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä tiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin — sait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä… veljelläsi, Jonatan Starkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli alkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata kiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se on kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja kärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin niitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt maantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla uhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle se on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin… sivuitse on paras mennä… Etkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä huojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta sitten alkaakin ihana seutu — Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä kaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja tähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi, sinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan lantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin — nyt olet maantien yli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.
Mitä nyt —?
Etkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä tarkoitat, veljeni mustatakki?
Mitä — aiotko todellakin lentää, — nyt, vaivojen jälkeen…?
Surrr!
Sittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan niityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan lantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan Stark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.
Nyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän kupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se kaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.
Jonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat ajatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän katselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa edessään leviävän kylän. Siellä on Raattama… siellä pappila. Etempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi lääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla. Niillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:
"Majan rakennan ma yrttitarhaan, missä linnut laulaa aamuin varhain. En mä rakenna sit' itselleni, vaan sille, joka on mun ystäväin. Ai, ai, ai, vai niin! Ai, ai, ai, vai niin!"
Lapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia suunnitelmia.
Jonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä juhlallisimmassa valaistuksessa!
Hänen tekee mieli kääntyä aurinkoon päin ja komentaa sitä seisomaan alallaan, kuten muinoin oli tehnyt Joosua Vanhan Testamentin aikaan. 'Aurinko, seiso alallasi Giibeonissa!' Tämä tuskien ja taistelujen päivä, jolloin kuitenkin oli saatu niin ihana voitto, ei saisi loppua koskaan.
Jonatan Stark lähtee kulkemaan takaisin kylää kohti. Keilatunturin selkä kohoaa mahtavana hänen edessään. Jopa kylvetti aurinko rosopintaista jättiläistä! Se höyrysi. Ilma on täynnä auerta kuin metsäpalon savua, mutta nenään tuoksuu vain kukkien lemu.
Jonatan Stark astuu reippain askelin. Hän katselee tunturia ja hyräilee hiljaa.
Hän poikkeaa apteekkiin. Apteekkari pilkistää uteliaana kamarin ovelta.
— Kas, hyvää päivää! Se olikin rovasti.
— Niin… pitäisi saada arabikumia jonkun verran.
— Paljonko pannaan?
— No, parin markan arvosta.
— Rovastilla taitaa olla paljon liimaamista?
Apteekkari hymyilee ystävällisesti.
Jonatan Stark katsahtaa häneen hiukan arasti.
— Ainahan sitä on… yhtä ja toista.
Hän maksaa ja yrittää lähteä, mutta apteekkari kysäisee:
— Ei rovasti pelaa skruuvia?
Jonatan Stark hymähtää hengessään. Se ainainen skruuvi! Mutta samassa hänen käy apteekkaria sääli. Tämä kärsii ikävästä ilmeisesti.
— Ikävä kyllä, en osaa, mutta shakkia minä osaan jonkun verran.
Apteekkarin kasvot kirkastuvat.
— Ei rovastilla taitaisi olla aikaa…? Hän avaa varovasti puotipöydän taakse johtavan oven.
On Jonatan Starkilla aikaa, on. Hän haluaa auttaa ikävän kanssa kamppailevaa miestä. Hän on itse tullut ihmeellisesti autetuksi. Hänkö ei siis auttaisi veljeään. Hän astuu sisään.
Kun Jonatan Stark parin tunnin kuluttua palaa, on apteekkari tehnyt hänestä "matin" puolikymmentä kertaa. Tämä on tyytyväinen ja vakuuttelee ihastuksissaan, ettei rovasti ole ollut pelituulella. Mutta joka tapauksessa hän nauttii voitoistaan.
Jonatan Stark sallii kernaasti hänelle sen ilon. Hänellä itsellään on ihmeen hyvä olla pitkästä aikaa.
Sillalla hän pysähtyy. Kuin jonkinlaisesta uteliaisuudesta hän haluaa nähdä, kieppuiko päivällinen lastu vielä kiven kosteessa.
Ei kieppunut. Koste pyöri rauhallisena. Suuria vaahtotäpliä ajelehti sen pinnalla.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Lastu oli päässyt vankeudestaan. Se oli löytänyt tien rajaväylään ja oli nyt matkalla kohti merta — vapauteen!
Valoisin ajatuksin astuu Jonatan Stark pappilaa kohti.