IX.
Talvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on menettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden vallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman rouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai Jonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän ei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi. Äänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt makuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun ei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä tarkoituksettomuutta. "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta", julistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä. Kauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy maata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan Testamentin viisaan sanaan.
Jonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset päivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin luo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin painoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin olisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten lapset? Miten kestivät he?
Harmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.
Siellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen harmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään joukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä. Ne aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille… valtio… kruunu… ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta. Mutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut. Jerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan sotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.
Apteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on vieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: — harmaja päivä ei kärsi edes pasianssia.
Tahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.
Apteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin "herttakuningas" joutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta. Päinvastoin: — se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se alkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.
Hän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se hiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa. Se opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'… Apteekkari hiipii hyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei… oikeinhan niissä seisoi: 'Glyserin'… 'Carbol'… Hänestä vain oli hämärässä näyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi apteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.
Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä kertaa. Ne pyssyt… ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan tarvinnut. Mutta — sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus… herrajumala… niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.
Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa pitäen seuraa rovasti Starkille.
'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?' Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä. Niin… kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.
Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä. Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua, jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.
Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten hänkin oli olemassa?
Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.
Elämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark, sinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa täyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta rikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, — onhan se jotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi. Käännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa kansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä lentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut, — onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, — ainakin yhden pilvisen päivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet kirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä siitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi, kääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla vanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa kuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on kellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin ja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä runoilet sen viheriöitseväksi jälleen.
Se johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären, joka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa. Sillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja kuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.
Sinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja kirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.' Mutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi hillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren lämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin Kukkakauppa'.
Sinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit tummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin professori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä välitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin tyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut nilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli niin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän rakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan, Jonatan Stark, ja ole vieläkin?
Oh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia pitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä vain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja muukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua vastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä, minä… ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään meille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä kulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa kivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja vaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan esikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja hän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä riippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. "Nyt sinä laulat, Jonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'". Hän oli laulanut sydän onnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.
Jonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta. Aivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin, mutta käsiala oli toinen. Niin — kuinka monta kertaa se oli muuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet myyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä lie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin kirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark, Pohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n pisteessäkin. Ja seitsemäinen — se oli ollut kuin tanssissa liehuva keijukainen.
Jonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois, pois…' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista haalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän syntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja muutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään ollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia odotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis kiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan yön.
Paljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen syy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te olette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin kukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä sille mahdat? "Hvem kan nu rå för sina känslor?" oli apteekkarin rouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se näpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan Starkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään. Ei sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin pieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu tahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat. Tuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten sitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö elävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti sinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee sinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran palvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori — se on nyt käännetty nurin.
Jonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne kirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat. Niitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin, siroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee? No jo… Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu ja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta josta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja. Hän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti tuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului nyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi, milloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin. Gösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon harrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä varten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä, ihannoiko Runeberg "Vänrikki Stoolin tarinoissa" sotaa vai ei, hahhah!'
Jonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus kulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä viipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta. Keittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun hyräilyä.
Julia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee ystävällisesti.
— Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet ruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?
Jonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:
— 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan kauppiaaseen…' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen, 'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä kuolen nälkään.' — Hei, eikö olekin soma kokoelma?
Julia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.
Jonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi pyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän tarttuu vaimoaan kädestä.
— Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt olen voitolla taas.
Julia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin paremmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.
Hän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan enää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.
Ja ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele menneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän nyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo sangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää vai ostaa uusia. Kumiliima maksoi… sekin… Mutta — vaikka se olisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se tuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa tuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään vaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä säännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole. Ja hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi. Hämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan taiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia, että rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet kustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä varoja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään. Hän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa. Talven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, — sinne, mistä olivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä arkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.
Jonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan alle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan alakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.
Harmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa linnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana, rannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja päivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut heidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi, jonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan irroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä saakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille, jotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin takkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää. Takkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka ei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen kanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset lamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä vastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on jälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen kaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.