X.
Viime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan itselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan. Kirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin Suutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä kylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä, juhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset mieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään myöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä tavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan "muistelusten kuunteleminen", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle tupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon paremmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt oli paljasta jaaritusta.
Eivät syrjäkyläläiset paremmin kuin kirkonkyläläisetkään ymmärtäneet, mikä pappiin oli mennyt. Ensi vuosina tämä oli saarnata paukutellut kuin mies, puhunut armonjärjestyksestä ja apostoleista, karahteerannut synti-äijääkin tämän oikealla, raamatullisella nimellä. Tosin oli häneltä silloinkin synteinanteeksiantaminen ja Golgata jäänyt melkein säännöllisesti pois, mutta olihan nyt toki saatu kuulla, kuka ihmistä vietteli ja mihin lopulta päädyttiin, jollei parannuksia tehty, — kuin myöskin, että Jumalan Poika se pelasti ja näytti pirulle lopullisen pitkän nenän, kun tämä jo oli valmistautunut korjaamaan syntisraukan. Nyt jutteli Tarkkapappi ulkomaitten kaupungeista ja turistiteistä, niinkuin niillä olisi minkäänlaista yhteyttä ollut Nikodemuksen ja hänen epäuskonsa kanssa. Vai oliko kukaan lukenut, että Nikodemus olisi ollut erikoisempi reissaaja? Ei sitä ainakaan kirjoitukset näyttäneet.
Vikaan oli siis mennyt Tarkka-pappi, pahasti vikaan. Joku tiesi mainita, ettei Tarkalla enää ollut kaikki ruuvit paikoillaan, toinen arveli sen viinan syyksi: — kas, kun pappi itse huonosti eli, ei hän saattanut terää muillekaan näyttää. Se olisi tainnut silloin kääntyä kohti omaa povea. Niinpä niin… Mutta Juustila oli taas tehnyt hyvät hevoskaupat. Olivatko miehet nähneet hänen uutta orittansa? Totisesti, siinä oli hevonen, joka oli pidollensa hyvä! Ja viidelläsadalla oli mies sen saanut. Kirkkomiehet juttelivat Juustilan oriista siksi kunnes kirkosta rupesi kuulumaan papin messu. Silloin he kopistivat piippunsa ja työntyivät jälleen kirkkoon: — he olivat päättäneet ottaa ripin.
Sellaista se oli. Jonatan Stark oli kyllä vuosien varrella manannut ja nuhdellut, pitänyt välistä pitkiäkin saarnoja kirkossa käyttäytymisestä, mutta kaikki turhaan. Lainiolaiset pitivät tapansa. Viime vuosina hän oli siitä luopunut. Hän oli lopuksi unohtanut koko seurakunnan ja saarnannut vain itselleen.
Mutta — jos seurakunnan enemmistö oli kääntänytkin hänelle selkänsä, olivat Suutari-Kalle Gravildoineen ja kylän kansakoulunopettajatar jääneet hänelle uskollisiksi. Kukin heistä käsitti saarnan omalla tavallaan, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rovasti saarnasi hyvin. Suutari-Kalle, ainoa Lainion sosialisti, piti erikoisesti siitä, että pappi puhui pienistä mökeistä ja kololaitaisista kahvikupeista. Hänen mökkinsä kirkon takana oli juuri niin kookas, että sänky mahtui pisimmälle seinälle, ja siinä ainoassa kuppiparissa, jonka he Gravildan kanssa omistivat, oli todella suuri lovi, niin että toinen puoli kahvia valui lautaselle. Mutta Suutari-Kalle iloitsi, että pappi ymmärsi köyhälistön asian ja että hänen äänensä sen esilletullessa värähteli erikoisen lämpimänä. Miksi ei — kyllä Suutari-Kalle olisi sen suonut, että Vapahtaja olisi tullut heidän mökkiinsä käymään. Olisipa saanut kerran kyllikseen jutella köyhän ihmisen elämästä ja kysyä, oliko oikein, että Könni maksoi pieksun pohjauksesta puolosta vähemmän kuin muut.
Kallen Gravilda ei pystynyt niin syvällekäypiin mietiskelyihin. Hän vain kuunteli ihastuneena selityksiä Jerusalemin vaimojen kirjavista puvuista ja vilkaisi silloin tällöin alttaritauluun. Todellakin… sellaisia pukuja olisi kannattanut pitää. Mahtoivat olla värinsä pitävämpiä kuin hänen retonkihameensa, joka nyt oli melkein siintynyt. Eikä Raattamalla paremmin kuin Könnilläkään ollut hyviä värjäysaineita.
Ainoa, joka pystyi seuraamaan Jonatan Starkia tämän kaunopuheisilla poluilla, oli kansakoulunopettajatar. Hän oli lukenut paljon, mietiskellyt vielä enemmän, jotenka hänestä oli nautintorikasta kuulla kuvausta Jaakobin taistelusta Jabbok-joen rannalla. Hän näki hengessään auringonlaskun, itämaan loistavan auringonlaskun. Siellä, toisella rannalla, kuumottivat Jaakobin leirin valkeat teltat. Raakel ja Lea asettautuivat levolle tyynnytellen lapsiaan, jotka levottomina kyselivät, minne isä oli mennyt. Sinä iltana järjesti Raakel, tuo yksinkertainen sielu, isältänsä Laabanilta varastamansa kotijumalat riviin teltan perälle ja kumarteli niitä, rukoillen sydämensä pohjasta pelastusta Jaakobille, jota hän oli rakastanut siitä hetkestä saakka, jolloin tämä pitkästä matkasta uupuneena, mutta kuitenkin niin kauniina, oli ensi kerran suudellut häntä Haaranin kaivolla. Mutta siellä, toisella rannalla, istui Jaakob kalpeana rantakivellä sydämessä ahdistava tuska: — miten oli Esau kohteleva häntä? Ja tuska oli niin suuri, että hänestä tuntui, kuin painiskelisi hän oudon miehen kanssa kokonaisen pitkän yön.
Mutta — sitten tuli aamu! Aurinko nousi mahtavana vuorten takaa. Jabbok-joen pinta kimalteli sen ensimmäisistä säteistä. Vieno tuulenhenkäys vastakkaiselta rannalta toi Jaakobin nenään leirisavun tuoksun: — siellä olivat jo jalkeilla hänen omaisensa. Kalpea mies nousee. Hän tuntee itsensä vahvaksi jälleen. Rauha on palannut sydämeen, rauha ja lepo. Jaakob kahlaa joen yli leirin puoleiselle rannalle. Oi, kuinka mielellään kansakoulunopettajatar olisi tahtonut olla Raakelin sijassa tämän käydessä miestänsä vastaan! Mutta sitä hänen oli hiukan vaikeampi käsittää, millä mielellä Lea, vanhempi sisar, olisi silloin katsellut häntä. Ne itämaalaiset naiset olivat hiukan arvoituksellisia suhteessaan miehiin.
Ei aavistanut Lainion suntio, vanha Mäki-Roope, minkälaisissa mielikuvituksissa ja ajatuksissa nuo kolme sanankuulijaa elivät rovastin saarnojen aikana. Hän kulki hiilihanko kädessä pitkin sivukäytävää ja kolisteli hirmuisesti. Hänen mielestään oli seurakunnan varojen tuhlausta lämmittää kirkkoa kolmea henkeä varten. Mutta se Tarkka oli niin täsmällinen ja tarkka, ettei vain saanut laiminlyödä kirkonmenoja. Miksi ei nyt noita olisi yhtä hyvin saattanut pitää pappilan pirtissäkin? Niin oli entinen pappi tehnyt. Mutta tämä… tämä oli kyllä visu omissa asioissaan, mutta kirkonkassasta hän ei isoja välittänyt. — Mäki-Roope kolisteli ja hymähteli. Mitähän se Suutari-Kallekin hyötyi Gravildansa kanssa? Niin jököttivät joka pyhä samalla paikalla, Gravildalla suu puoleksi auki, kuin olisi avisuunissa istunut. Mäki-Roope sylkäisi kuuman kaminin kylkeen. Sen pihaus tulkitsi parhaiten hänen tunteitaan.
Lukkari, lihava ja pyylevä Poikkijärvi, luki lauantaipostin lehtiä lehterillä urkuharmoonion takana. Hän ei isosti välittänyt koko kirkonmenoista. Hänelle riitti vain se, että sai rauhassa lukea lehtiään, silloinkuin ei lehterillä sattunut muita olemaan. Eikähän siellä, jumalankiitos, tavallisina pyhinä istunutkaan muita kuin hän, Basilius Poikkijärvi, lukkari ja kiertokoulunopettaja, Lainion varakkain vanhapoika. Hän seurasi maailmansotaa paljonsuuremmalla jännityksellä kuin Tarkka-rovastin saarnaa. Pääasia vain, että saarnan jälkeinen virsi oli valmiiksi haettu. Lukkari syventyi sotauutisiinsa. Vai olivat valloittaneet Varsovan. Katsos niitä poikia! Ne eivät muuta kuin antoivat ryssälle selkään. Oli se Saksan Ville poikaa…Ja Rantahalvari Lompolonsuusta tehnyt konkurssin. No ihme! Siinä meni taas iso rikas nurin. Olisipa lähempänä, sopisi huutaa maa. Sen saisi polkuhinnalla. Lukkari syventyi miettimään, paljonko sellaisesta uskaltaisi tarjota. Ei se ollut kaukana kolmestakymmenestätuhannesta. Siinä piteli korvilla. Lukkari mietti, kuka lainiolaisista mahdollisesti yrittäisi. Tuskinpa kukaan. Könnillä oli maa ja hyvä… samoin Raattamalla. Tavallisia talokkaita ei tarvinnut peljätä. Mutta — miten lienevät varoissa siellä Lompolonsuussa? Isoja rikkaita niitä löytyi sielläkin. Mutta… mahtaisiko sentään kellään olla kolmeakymmentätuhatta yhdellä kertaa pöytään paiskata niinkuin hänellä, Basilius Poikkijärvellä. Kuivia rahoja oli sikäläisillä vähän. Mutta — entäpä jos siinä saisi kynsilleen? Mahdotonta. Sellaiselle maalle aina ostajia löytyi. Kannatti siis koettaa… riskeerata hiukan… noin vähän amerikkalaiseen tapaan. Siinä tarjoutui hyvä ahvääri ihan kuin käteen…
… — Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.
Lukkari havahtui. Joko se Tarkka nyt kerkesi loppuun? Mitä? Amenhan sieltä taisi jo pamahtaa. Lukkari kääntyi urkuharmoonion puoleen ja rupesi soittamaan alkusoittoa. Hetken kuluttua kaikui kirkossa kansakoulunopettajattaren kirkas ääni:
"Kiitos sulle, Herra taivaan,
Ettäs kuulit ääneni."
Ja ihmeellistä! Lukkarikin veisasi sen tällä kertaa sellaisella voimalla, että Jonatan Stark ihmetteli laskeutuessaan saarnatuolista alas.
Sellaista se oli. Jonatan Stark oli viime vuosina saanut saarnata melkein yksinomaan itselleen. Hän oli eläytynyt uskonnollisiin mielikuviinsa ja hänen sydämensä oli sykähtänyt ilosta, jos joku tekstin sana oli sattunut välähtämään hänen sielussaan ihan uudessa valossa. Kullanhuuhtojan tavoin hän oli visusti säilyttänyt sen kultajyväsen vastaisten päivien varalle. Viime vuosien kuluessa hän oli tehnyt sen havainnon, että Raamatusta löytyi aina uutta ja mielenkiintoista. Samaa mieltä hän oli ennenkin ollut, mutta vasta viime vuosina sen todeksi huomannut. Tosin ihmiset pudistivat päätään niille kultajyväsille, joita hän Raamatusta löysi, — se oli heidän mielestään katinkultaa — mutta samapa se: — ne ilahduttivat kuitenkin sanomattomasti hänen yksinäistä sieluaan. Hän siis saarnasi sunnuntaisin siitä ilosta, joka viikolla oli hänen sydämensä vallannut jonkun kultajyväsen löydettyänsä. Ja sunnuntainen saarna oli taas kuin kehoituksena hänen sielulleen yhä uuteen, innokkaampaan etsimiseen.
Mutta alastoman alttarin ääressä seisoessaan hän usein masentui. Hän muisti veljiään etelässä. Siellä olivat kauniit, usein taiteellisesti koristetut kirkot hartaita kuulijoita täynnä. Urkujen ääni vyöryi juhlallisena yli kirkon ja veisuuseen harjaantunut seurakunta lauloi mukana voimakkaasti. Se tempasi mukaansa papinkin.
Mutta täällä, Lainiossa, oli kirkko autio ja tyhjä eikä kirkkomusiikista voinut puhuakaan. Lukkari soitteli toisinaan vain yhdellä sormella ja veisasi, jos sattui. Ei siis kumma, jos hänen mieleensä muistui etelä ja siellä palvelevat virkaveljet. Siellä oli toki papillakin jotakin tehtävää. Mutta täällä… täällä kaukana korvessa… täällä tunturien takana seisoi hän, Jonatan Stark, sunnuntaista sunnuntaihin, vuodesta vuoteen yksin… alastoman alttarin ääressä, voimatta useinkaan tuntea muuta kuin syvää alakuloisuutta. Hän oli puhunut sielulleen, rohkaissut sitä kuin kuolevaa ja sanonut: 'Mitäs murehdit minun sieluni ja olet niin levoton minussa. Turvaa Jumalaan, sillä vielä nytkin hän sinua auttaa kasvoillansa.' Mutta se oli tapahtunut ylhäällä saarnatuolissa, jossa yksi ja toinen lohduttava näköala oli auennut hänelle yli tyhjän kirkon… siitä huolimatta. Siellä ylhäällä hän oli ollut kuin aavikon tähystäjä, nähden toisinaan kauniita kangastuksia niin elävästi, että mieli ilahtui ja sydän keveni.
Mutta — alttarin ääressä ne häipyivät näkyvistä. Hänet valtasi tyhjyyden tunne ja hän iloitsi ajatellessaan hetken päästä pääsevänsä kotiin, hiljaiseen kansliaansa. Sieltä, alttarin äärestä, hän ei nähnyt muuta kuin nuo kolme sanankuulijaa ja etupenkissä istuvan suntion, joka näytti varmalta kuin laivan kapteeni ja tuntui sanovan: 'Huuda, mitä huudat, se menee niinkuin se menee.' 'Olkoon vain Herra sinunkin kanssas.' Masentunein mielin hän siis kääntyi lukemaan kollehtarukousta ja "Benedicamus" särähti heikkona ja hapuilevana. Ainakin lukkarin vastaus kuulosti kovin olantakaiselta. "Herran siunaus" tuntui taas saavan lämpöä siitä, että kaikki näyttivät olevan hyvillään jumalanpalveluksen päättymisestä, niin pappi kuin seurakuntakin.
Sellaista se useimmiten oli. Mutta joskus hän oli jaksanut vielä jälkialttaritoimituksenkin aikana pitää katseensa tulevaisuuteen tähdättynä. Sellaisina sunnuntaina hän oli nähnyt suuren kuomureen kulkevan viimeistä kertaa jokivartta alas. Hän oli matkalla etelään… muuttamassa pois. Jaakobin palvelus Laabanin luona oli päättynyt. Hän oli palaamassa kotimaalleen takaisin. Kaikki eletyt vuodet olivat kauniisti kestetyt. Esau oli tullut monta kertaa vastaan 400 miehen kanssa. Mutta nyt… nyt viimeinkin hän oli leppynyt ja laskenut Jaakobin kulkemaan. Sellaisina sunnuntaina hän oli kävellyt pappilaan reippain mielin ja pitkistä ajoista taas havainnut kirkonkylän kauneuden. Punaisine ja valkeine taloineen se oli näyttänyt kerrassaan viehkeältä, varsinkin talvella. Kaikki oli uhkunut puhtautta ja tuoreutta. Oli tuntunut siltä, kuin olisi noissa monissa pikku taloissa asunut erinomaisen uuttera ja valveutunut kansa. Talvipäivän kirkas hohde oli näyttänyt ihmiset kuin uudessa valossa. Sellaisina sunnuntaina hän oli istunut kauan ruokasalissa jutellen vaimonsa kanssa. Hän ei ollut sanallakaan maininnut poispääsyn mahdollisuuksista. Hän oli vain puhellut muista asioista, mutta hänen sielussaan oli asunut kirkas kuva kotimaalle matkaavasta Jaakobista. Hän oli tuntenut että jos hän siitä olisi maininnut — vaikkapa sanasenkin — tuo kirkas kuva olisi särkynyt ja hän olisi taas haparoinut pimeässä pitkät ajat. Siksi hän oli keskustellut vain pikkuasioista salaten ilonsa todellisen aiheen. Ja hänen äänensä oli soinut erikoisen lämpimänä, kun hän lopuksi oli kiittänyt vaimoaan kahvista ja vetäytynyt kansliaansa.
Julia-rouva ei aina ollut ymmärtänyt miehensä outoa reippautta. Mutta siitä huolimatta hän ei ollut viitannut siihen sanallakaan. Hän oli vain kuunnellut ja vastaillut yksikantaan. Hänestä oli tuntunut hyvältä, että Jonatan keskusteli hänen kanssaan, vaikkapa vain sellaisista pikkuasioista kuin pirtin lämmityksestä tai uuden lukon laittamisesta halkovajan oveen. Hiukan hän tosin oli hämmästynyt, kun Jonatan oli äkkiä noussut, kiittänyt ja mennyt. Mutta silloinkaan hän ei ollut puhunut mitään.
Jonatan Stark oli mennyt kansliaansa ja istahtanut soututuoliin. Hänen katseensa oli osunut kirjoituspöydän alle. Sieltä olivat paistaneet häntä vastaan hänen jalkainsa jäljet.
Silloin oli tunnelma särkynyt ja hänen sydämestään oli jälleen kohonnut tuskaisa, epätoivoinen kysymys:
Milloin? Milloin?