XI.
Rovasti Starkin suuri kuomureki on matkalla jokivartta alas. "Vaalimatka", on Lainion sillankorvassa asuva Mäki-Roope sanonut vaimolleen, kun rovastin reki oli tuvan ohi vilahtanut. "Vaalimatka", sanovat jokivarren kievaritalojen isännät ja kiroavat hiljaa.
Sai taas lähteä vedättämään tuota kirottua rumilasta penikulmakaupalla.
Hiljaa, kievari talojen isännät, vain tämä kerta ja sitten vielä viimeinen, — sitten pääsette Lainion papin kuomureestä eroon ikuisiksi ajoiksi.
Mutta — kukas sen takasi? Jokivarren kievarit ovat vedättäneet Lainion rovastin kuomurekeä niin monta kertaa, että heidän uskonsa on loppunut. Lainion papilla on ollut huono onni, niin merkillisen huono onni. Kukas sen takaisi, etteivät jokivarren kievarit saisi kiskottaa kuomurekeä niin kauan kuin maailma seisoi.
Hiljaa, jokivarren kievarit, hiljaa! Vain tämä kerta ja sitten vielä viimeinen. Sillä rovasti Jonatan Stark on vaalimatkalla Jolmanrantaan.
Mutta jokivarren kievarit eivät ole hiljaa. Rovasti Starkin kuomureki on ylimalkaan sellainen laitos, että sen lähestyminen saa verkkaisimmatkin veret kiihdyksiin. Häijy paikka — sen edessähän ihan hevosetkin uupuivat! Pitikin olla kievarisäännössä sellainen pykälä, että matkustajat saivat käyttää omia ajoneuvojaan. Olisi maaherra saanut muuttaa sen pykälän, — jos ei muuten, niin Lainion papin kuomureen vuoksi.
Jokivarsi kuohuu ja kohisee. Käsittämättömällä tavalla on sana
Lainion rovastin tulosta kulkenut monta kievariväliä hänen edellään.
Kuka sen vei? Tuuliko, joka tanssitti lunta maantiellä? Harakatko,
jotka kieppuivat aidan seipäissä ja utelivat: 'Vaalimatka taas?'
Kaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää silmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä. Niiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne eivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin kiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee! Älkää vaivautuko!'
'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava rahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin kynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet. Huomenaamulla se viimeistään on täällä, — jollei jo ole aamuyöstä.
— Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä lohkeaa hänen lyönnistään.
Kievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä hevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan se Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä jaksanut kiskoa muut kuin "Rusko". "Rusko" jääköön siis kotiin, että saadaan taival katkaistuksi.
Se on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät. Keskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran näille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan, kuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä on tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami oli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä kaksikymmentä.
Niinpä niin — eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa ulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin, että 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei sitä ymmärrettykään. Niinpä niin — eläkevaari sen muistaa. Mutta muistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?
Ei — sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se seisonut aviiseissa?
Joku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi valheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan. Mutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy. Joku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten. Kolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole. Vastahan äijä on matkassa. — Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu kuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu pirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset silloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa maailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi on uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei ole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt maailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet vakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'
Joku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää siinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari. Talonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei löydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle puolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!
Mutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä — kyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä vielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.' Kievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta längät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen kiroaa.
Sillä välin on keskustelu pirtissä päässyt vauhtiin. Penjaamikin uskaltaa nousta loukostaan ja siirtyä takan ääreen. Ei sillä, että hänellä olisi keskusteluun mitään lisättävää eikä hän olisi siihen pystynytkään, sillä eläkevaari ja äitimuori ovat kristillisyyden syvillä vesillä. 'Mikä sillä on, kun se ei pääse? Onko se niin huonolahjainen?' 'Eikö mitä, mutta sillä kun ei ole henkeä, Pyhää Henkeä.' 'No, mutta ei sitä nyt ollut Raaluntillakaan isosti ja pääsi kuitenkin ihan ensi yrityksellä.' 'No se — kun se sattui niin.' 'Niinpä niin.'
Ei — ei sitä vain aina niin menty, kuinka aiottiin. Siellä oli etelässäkin kristityitä ja ne kyllä hengen tunsivat. Eikä lie Tarkan henki Lainiossa lisääntynyt. Hyvinpä tuo muistettiin sekin päivä, jolloin hänen kanssaan uskosta ensi kerran tingattiin.
Eläkevaari vääntäytyy istumaan sängyn laidalle. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät säteilevät. Hän asettaa sauvan jalkainsa väliin ja tekee sen vaikutuksen kuin pussitaistelija, joka on kiivennyt renkulle ja valmistautunut lyömään.
— Niin, siitä uudensyntymisen paikastahan meillä tuli tinka.
Ja vaari rupeaa kertomaan vuosikausia sitten sattunutta tapausta. Oli se kumma, kun ei siellä akatemiassa uskosta isosti välitetty. Oppia ja kirjatietoa siellä kyllä annettiin: lukivat läpi kaiken maailman lorut. Mutta usko ja Pyhä Henki jäivät aina pois.
Niin oli Lainion pappikin lyönyt eteen jos minkälaista koukkua ja temppua. Oli kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa, latonut raamatunlauseita päällekkäin kuin leipiä uunista, mutta pääkohta oli aina jäänyt selittämättä. 'Minkä te päästätte maan päällä.' Siitä ei ollut ruvennut puhumaan mitään. Oli sanonut, ettei hänellä ollut niin paljon aikaa, kuin olisi tarvittu sen raamatunpaikan oikeaan valaisemiseen. Hehheh, aikaa! Niinkuin ei Vapahtajan sana olisi ollut selvä selittämättäkin.
Eläkevaari oikaiseikse jälleen sänkyyn. Kukaan ei ole puuttunut hänen puheeseensa, sillä emännän ajatuksetkin ovat jo pyörähtäneet toisaalle. Vaari siis oikaisee sänkyyn ja on tyytyväinen.
Tällaisiin keskusteluihin antaa aihetta sanoma Lainion rovastin tulosta. Oikeastaan niissä jää pappi syrjään, vaikka hänestä puhutaankin paljon. Päätekijänä niissä kuitenkin on kuomureki, suuri kuomureki.
Ajettiinko etelässä sellaisilla rumilailla? Kaipa, koska tämäkin oli sieltä tuotu. Mutta siellä nyt olivat paremmat tiet ja lyhyemmät taipaleet. Mikäs siellä… mutta täällä, erämaassa, missä yksi ainoa tuisku toisinaan pysäytti viikoksi koko liikenteen. Ajomiehiä oli vähän, varsinkin nyt, kun ei sattunut ruukkipaikkojakaan läheisyyteen. Kievari yksin sai pitää huolen teiden auki pysymisestä.
Lyhyesti sanoen: — sanoma Lainion rovastin ja hänen kuomurekensä tulosta vaikutti herättävästi koko jokivarteen, Lainiosta kaupunkiin saakka. Taloissa, erityisesti kievaritaloissa, elettiin henkisesti virkeämpää elämää. Oli toki jälleen asia, josta riitti puhetta päiväkausiksi. Yksimielisesti lausuttiin toivomus, että "äijäriepu" vihdoinkin pääsisi, mutta se ei suinkaan johtunut lähimmäisenrakkaudesta, vaan kiukusta kuomurekeä kohtaan. Koko jokivarsi ei viikkokauteen puhunut muusta kuin Lainion rovastin kuomureestä ja nuo tavallisesti niin hyväluontoiset ihmiset kiukuttelivat, riitelivät ja torailivat aivan kuin pahankuriset lapset jo päiviä ennen tämän sekaannuksen aiheuttajan ilmestymistä.
Mutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän saapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät ovat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt heillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas matkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta. Päinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen soma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat messinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi kynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli lyhdyn valossa. Niin, niin… mitäpä pitkillä taipaleilla juuri muutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa istuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No… eipä nyt juuri… olihan siinä sitäkin tosin… mutta se nyt oli paremmin sellainen kertomus vain…
Jonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset — jos sellaisia sattuu olemaan — heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän syventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat muodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä kaupungissa — kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, — ihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee hänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras niissä jokaisessa.
Mutta ihme ja kumma — kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä voimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt ei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista. Ruustinna Kjellman suokoon anteeksi, — hän ei suinkaan tarkoittanut talonväkeä. Mutta nämä maalaiset — niin juroja ja liikkumattomia. Ei ystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon. Siellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta oli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.
Jonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on vasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia. Jokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio — se vasta oli sama kuin Lappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä mäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki päässä. Kelkallako? Ei — anteeksi! — vatsallaan. Herra siunatkoon! Ruustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.
Entä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin — "ihana", se oli lainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan, millainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet käydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko kiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö verhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion morsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin naapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla! Se oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen järjestykseen.
Entä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty. (Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin sai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se oli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika… ne olivat kalaa… ja "ukkometso", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet. Jonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät loistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.
Ruustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren pappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on Jonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä, Jonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi ollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!
Pappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin kuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin lie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa päivässä.
Jonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä hemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti teeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle mielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi tullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä viikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä valtavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät sitä kiroa, he siunaavat.
Jonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on muassaan tuonut. Iloa — Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin, oli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten kanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui jokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.
Mutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja nautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta kahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista hänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan laittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja pakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa… niin, pappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi. Mutta — joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan Stark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta miettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli hänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan leposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, — sinne, missä oli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan laittaminen jäänyt aina, joka kerta.
* * * * *
Jonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.
Mutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?
Senkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain käymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään. Niin — kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että seutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea — ehkä hiukan liiankin suuri — ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt vanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta. Minkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra oli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla. Jonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli Lainiossa monta kertaa haaveillut: — saada kerran syödä päivällistä kukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta — hän oli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut uskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut talon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella, joka pitää mielen tasapainossa.
Mutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut enää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon, aivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään ylistyspuheita. Etelä — se oli sentään toista. Jolmanrannan v.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa omenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut yhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella niitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita Tenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut vastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta omenat — ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!
Hänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli Lompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan perunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten. Parasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut kokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.
Mutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei ollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että kolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt myöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive! Yksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä vaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan kukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon. Mutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan Stark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta alkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät omenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.
Mutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli korjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu hänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että pappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia. Ei, omenat — ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten ruokaa…
Mutta — viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan. Jos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan hänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli etsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?
Silloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään, vuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun, — Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen ihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.
Jonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.