IV
Hiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.
Pieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan vettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs sikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän toisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana kuin tavallisesti.
Meri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki kantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana. Valkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu muinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan haalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan merimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt päästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin se sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan tutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen silitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin tehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja kirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon…
Meri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja työnsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen merimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin väliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa höyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas Meri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut "seelareissa". Ne olivatkin kovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä meri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti, ettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät ristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat siis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia juuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta niin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa etevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa, kiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen tulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. "Kas niin, isän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan." "Sip, sip, merimies siitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis." Äiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen välkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan Blomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista, mutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt väitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli kärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta. Hän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista pettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta nyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen. Kukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli tuollainen pullea ja terve poika. "Hellan telttu! Nälkäkö sillä on? Äiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa."
Kustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.
— Joo … niinhän se on, sanoi Gideon tyytyväisenä ja heilutteli jalkaansa.
— Joo, huokasi Meri-Kustukin. Hänestä oli Gideonin sikari hyvä.
— Mistä sinä näitä olet ostanut?
— Blomilta.
— Nämä ovat hyviä.
— Joo, minä näin kerran aivan samoja sikareja Pensacolassa, muutamassa kaupassa. En olisi ehkä muuten ostanutkaan, vaan näyttivät niin tutuilta. Niitä sai ennen Pensacolassa puolella sentillä kappaleen.
— Senhän arvaa. Täällä niillä on tietysti toinen hinta.
— No joo…
— Pastori tulee!
Lassilan vanha emäntä viittasi pojalleen keittiöön ovelta.
Tämä lähti ottamaan pappia vastaan. Meri-Kustu kuuli jo kamariin, kuinka Janne Flykt nauroi iloisesti eteisessä:
— …niin ne ajat muuttuvat… Hyvää päivää! Janne Flykt heitti reippaasti päällystakkinsa ja tervehti.
— Isoäiti ei puhunut minulle aamulla mitään, että täällä olisi ristiäiset.
— Vai ei puhunut.
— Ei. Päivää, Meri-Kustu. Täälläpä olette jo tekin.
— Joo … täällähän sitä … terve, terve!
— Tuossa se olisi papin paikka. Lassilan emäntä siirsi keinutuolia keskemmäs lattiaa, mutta Janne Flykt istui sohvaan Meri-Kustun viereen.
Lassilan Gideon tarjosi tupakkaa.
— Polttaako pastori?
— Vai "pastori"? Kuule, sano sinä vain minua entisellä nimelläni.
Olemmehan siksi paljon yhdessä rehkineet ennen vanhaan.
— No mitenkä vain. Onhan sitä taittu olla yksissäkin.
— Onpa kyllä. Muistatko, kun Krekula tuli ajamaan meitä pois tuomiokirkon luota muutamana kesäpäivänä? Gideon naurahti hiukan hämillään:
— Niin … me taittiin olla luvattomissa…
— Eikö mitä. Me oltiin aivan luvallisessa työssä … seinärahalla.
Janne Flykt nauroi niin, että kamari kajahteli ja hänen hilpeä iloisuutensa tarttui toisiinkin.
— Nyt minä muistan. Se oli se kerta, jolloin piispa antoi meille luvan seinärahalla-oloon kirkon nurkkauksessa.
— Se juuri! Oli sekin aikaa! Janne Flykt kääntyi Meri-Kustun puoleen:
— Olisin halunnut tavata teitä vihkimisen jälkeen, mutta te näyitte puuhailevan siellä kamineittenne ääressä, enkä viitsinyt tulla häiritsemään.
— No, no…
Meri-Kustu karisti tuhkaa sikaristaan. — Se olikin juhlallinen toimitus. Enpä muista pitkiin aikoihin piispan puhuneen niin lämpimästi.
— Olihan se. Janne Flykt kävi vakavaksi ja tuijotti eteensä lattiaan.
— Kyllä minä ajattelin, että on sillä pojalla siellä nyt vähän tarkimmat paikat edessä kuin silloin, kun kanteli minulle puita kirkkoon ja autteli lämmityksessä.
— Olihan se vähän vakavampaa. Minäkin ajattelin tulevaa lämmitystyötäni, sitä, miten voisin toimia teidän kanssanne rinnan niinkuin ennenkin.
Meri-Kustu katseli häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein ymmärtänyt toisen tarkoitusta.
— Mitä sinä oikein … meinaat?
— No sitä, että lämmittäisimme nytkin yhdessä kirkkoa … te puilla ja minä sanalla.
— Niin.
Meri-Kustun jäykät kasvot ilmaisivat täyttä ymmärtämystä.
— Lämmitystä se kaipaisikin. Kovin se meneekin yhteen ja samaan malliin, varsinkin Skarpilla.
Lassilan vanha emäntä toi kahvia.
— Ensimmäiset ristiäiset! Pastorin pitää nyt ottaa joka lajia.
— Mutta eihän minulla ole vielä, ketä varten näitä kokoaisin.
Janne latoi kahvileipiä päällekkäin pöydälle.
— No kyllä sekin aika vielä tulee. Skarpin pastorilla on oikein iso nenäliina ristiäisissä ja hautajaisissa ja siihen hän kokoaa uskollisesti kaikki kotiin vietävät.
— Hänellä onkin lapsia.
— Pastorin pitää viedä isoäidille. Kävin minä kutsumassa häntäkin, mutta valitti väsymystä.
— Vanhuus tulee jo isoäidille, eikä kumma, kun on jo kohta kahdeksankymmentä hartioilla.
Juotiin kahvia, ja sillä aikaa hiipi muutamia naapurin vaimoja keittiöstä kamariin. Siinä oli Laukkasen Karoliina ja merimies Toppisen leski ristiruutuisine nenäliinoineen.
— Ei sitä olisi uskonut tuota Janne, että se pappina vielä kerran… Minä muistan aina, kuinka se poikasena haki onkilieroja Taavetti-vainajalle, kun ei tämä joutanut työltänsä.
Ja Laukkasen Karoliina rupesi kertomaan Toppisen Kaisalle, kuinka
Janne ja Taavetti olivat käyneet yhdessä ongella Poukamassa.
— Mutta pyhäaamuna sille aina tuli kiire. Silloin piti Taavetti-vainajan laskea jo seitsemältä rannalle, ja sieltä käveli poika kaupunkiin tuoden tullessaan meillekin paistinkalaa. Kirkkoon oli kiire.
Laukkasen Karoliina katseli hyväntahtoisesti Jannea, joka ryypiskeli kahviaan. Hänen silmänsä kostuivat aina, kun hän muisteli Taavetti-vainajaa.
— Se oli hyvä mies, mutta piti nuorena kuolla.
— Niin. Muistossa ovat minullakin ne ajat hyvin. Taavetti olikin harvinainen onkimies. En ole kenenkään nähnyt sellaisella hartaudella nostavan ahventa veneeseen kuin millä hän sen teki. Hän otti sen ystävällisen muhoilevana syliinsä, aivan kuin olisi anteeksi pyytänyt että oli pakoitettu pitämään sen saaliinaan. Ja kun hän istua kökötti tarkaten vain kärkeä, oli hänellä oikea kirkkoilme.
— Se olikin Taavetin kirkko … se Poukama. Oikeaan kirkkoon sen vain harvoin sai.
Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään.
— Ei Laukkaskan tarvitse sitä surra. Jumala on kaikkialla. Minä puolestani uskon, että Hän saarnasi Taavetille yhtä paljon luonnossa kuin jollekin toiselle kirkossa.
— Kuka tuon tiennee. Mutta sen minä vain muistan, että se oli kalasta tultuaan aina niin hilpeä ja iloinen, vaikka muuten olikin juro ja vähäpuheinen. Autteli minua perkauksessa ja perunoiden kuorimisessa, vaikka oli valvonut koko yön.
Lassilan vanha emäntä toi kastettavan sisään, ja Janne Flykt ryhtyi toimitukseen. Hän tunsi omituista liikutusta katsellessaan ristimäpuvussa olevaa pientä lasta, joka hänen nyt tuli ottaa kristillisen seurakunnan yhteyteen pyhän kasteen kautta. Lapsi nukkui rauhallisesti, ja sen nenänpäässä helmeili iso hikiherne. Se näytti melkein välinpitämättömältä nyrkkiin puristettuine käsineen ja liikutteli mehevästi suutaan aivan kuin merimies, joka kovassa aallokossa saatuaan mällin poskeensa sanoo: "Annahan tuuleskella. Kyllä täällä kestetään!"
Janne Flykt aloitti toimituksen, ja hänen äänensä vavahteli hiukan alussa, mutta tasaantui pian. Hän pani sanoihin painoa ja tunnetta. Hän tunsi vaistomaisesti, että kastekaava oli sangen oikullinen ja juonikas sekä tulisi tuottamaan hänelle vuosien varrella paljon kiusaa. Se oli tottunut siihen, että pappi luki sen yksitoikkoisesti aivan kuin huutokaupanpitäjä, joka toistelee hintoja. Siksi se aina rynnisti vastaan, kun joku nuorempi tahtoi saada siitä jotakin ulos. Se oli kuin laiska renki, jota isäntä ei tahdo millään saada ripeämmin liikkumaan, ja joka tekee verukkeita jokaisessa sopivassa silmänräpäyksessä. Niin hangoitteli kastekaavakin vastaan, mutta Janne Flykt pani sen puhumaan vastoin sen tahtoa. Hän oli päättänyt voittaa sen uppiniskaisuuden. Se ei tulisi saamaan virkatottumusta liittolaisekseen.
— "He toivat Jeesuksen tykö lapsia, että hän panisi kätensä heidän päällensä." Janne Flykt luki sanat hartaana ja hänen mieleensä sukelsi kuva kansakouluajalta: Pieni poika kertoo uskontotunnilla Lintulammesta, jonka rannalle Vapahtaja on istunut levähtämään, Vapahtaja istuu kanervamättäällä, sillä hän on väsynyt pitkästä matkasta. Lammen rannalla heittelevät kaupungin pojat voileipiä, ja heistä on tuo mättäällä istuva mies niin tutunnäköinen. "Se on Jeesus", sanoo muuan pojista, joka tuntee hänet opettajan näyttämästä kuvasta. Pojat rientävät kaupunkiin kertomaan, että Lintulammen rannalla on Vapahtaja levähtämässä. Kaupungin vaimot kiiruhtavat silloin sinne lapsinensa. Ja aivan oikein: siellähän istuu Vapahtaja kanervamättäällä! Vaimot pyytävät häntä siunaamaan heidän lapsiaan. Vapahtaja ottaa heidät syliinsä yksitellen ja siunaa. Viimein tulee Laukkasen Karoliina kantaen pikku Pekkaa käsivarrellaan. "No, kenenkäs tämä pikku mies on?" kysyy Vapahtaja, ottaen pojan syliinsä. "Sillä on sellaiset sirkeät silmät." "Laukkasen Taavetin, tuolta Laidalta." "Vai Laukkasen Taavetin! Mikäs tämän nimi on?" "Pekka." "Vai Pekka. No, tuleekohan sinusta seinärahalla-olijaa? Ai, ai, pieni on vaaksa vielä!" — Vanha Rapp, kansakoulunopettaja, on innostuksissaan. "Se oli oivallista! Niin, sitä voi Raamatun kertomuksia siirtää omaan maahan! Lintulampi, todellakin! Mistä se Janne sen hoksasi?" "Se kun tuli mieleen!" "Niin, niin."
Janne silmäsi kastelippua. "Giteon" oli siihen kirjoitettu. "Se 'd'-hän se tahtoo olla vielä niin vieras suomalaiselle. Eikähän tuo niin suuri vahinko, kun ei vain pane 't'-tä sijalle." — Vanha Rapp kävelee ympäri luokkaa, tukka pörröisenä ja katselee Lassilan Gideonin kirjoitusvihkoa. "Gideon oli Herran sankari. Vai 'g'-tä Kiipula on ruvennut käyttämään 'k'-n sijasta! Kovinpa on hienostunut." — Vanha Rapp kävelee paikalleen ja rupeaa vuoleskelemaan kynsiään…
— Minä kastan sinut, Gideon, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.
Pikku mies äimisti pahasti, kun pappi valeli päätä kylmällä vedellä.
Hikiherne vierähti nenältä ylähuulelle ja huojui siinä edestakaisin.
Janne Flykt luki rukouksen ja siunauksen, lausui kehoitussanat
kummeille ja oli valmis.
Lassilan vanha emäntä niiasi syvään ja kantoi lapsen keittiöön. Janne Flykt merkitsi kastelippuun kastepäivän ja nimensä, pisti lipun käsikirjansa väliin ja istui entiselle paikalleen.
— Onneksi olkoon, Gideon! lausui hän hymyillen. — Siitähän tuli isän kaima.
Lassilan Gideon istui etukumarassa, naputellen peukalonpäitä toisiinsa.
— Kiitos vain! Isän kaimahan siitä vanhimmasta pojasta. Se on ollut meidän suvussamme tapana monessa polvessa.
Kustaava tuli kamariin ja katseli hiukan hämillään vuoroin pappia, vuoroin miestänsä.
Miehet nousivat siirtyäkseen keittiöön, ja Lassilan vanha emäntä, jakkara toisessa kädessä kuiskutteli jotakin Janne Flyktin korvaan.
— Jaa, jaa … mutta…
Janne Flykt nousi ja tarttui käsikirjaansa.
— Mihinkäs miehet menevät? Gideon pysähtyi vähän neuvottomana kynnykselle.
— Se olisi vaimo … kirkoteltava.
— Mitäs te sitä pakoon menette? Olkaa tässä vain. Ei tässä mitään salaperäistä tapahdu.
Janne Flykt hymyili valoisaa hymyään, ja miehet pysähtyivät ovisuuhun hiukan epävarmoina. Lassilan vanha emäntä asetti jakkaran lattialle. Ovelta kurkisteli keittiöön tulleita naapurinvaimoja uteliaina.
— Viekää se jakkara pois! Ei sitä tarvita! Janne Flyktin valoisa hymy katosi yht'äkkiä, ja äänessä oli jotakin äkäistä.
Lassilan vanha emäntä joutui hämilleen. Hän silmäsi neuvottomana pappia kuin selitystä pyytäen ja katsahti sitten poikaansa kuin apua anoen.
— No mutta … niinhän se on vanha tapa … änkytti hän puoliääneen ja siirsi jakkaran syrjään.
Janne Flykt luki tavanmukaisen kiitosrukouksen ja laski nuoren äidin menemään. Tämä oli joutunut aivan ymmälle pienestä välikohtauksesta. Hän kiiruhti keittiöön kuin häpeissään.
— Se on vanhaa taikauskoa kaikki tuo salaperäisyys tällaisessa toimituksessa, lausui Janne Flykt Lassilan vanhalle emännälle, joka oli pysähtynyt ovensuuhun.
— Teillä uusilla papeilla näkyy olevan uudet tavat, vastasi tämä toinnuttuaan hämmästyksestään. — Vanha Skarp ei rupea millekään ilman jakkaraa.
— Sen voi kyllä vanha Skarp tehdä, mutta minä aion sen tavan hävittää.
Janne Flykt hymyili jälleen valoisaa hymyään.
— Sitä paitsi se ei ole … terveellistäkään.
Laukkasen leski nyökäytti merkitsevästi päätään Lassilan vanhalle emännälle.
— Kyllä sitten pastori saa tekemistä täällä, jos aikoo kaikki vanhat tavat hävittää.
— Siihen mikä on oikein, en kajoa, mutta kaikki turha pois!
Hän sytytti sikarin ja selitti kirkkoonottamisen tarkoituksen. Hänen valoisa hymynsä vaikutti kuin lämmin päivänpaiste, joka säteilee huoneeseen ja tekee sen kodikkaaksi ja hauskaksi. Läsnäolijat kuuntelivat mielenkiinnolla. Ainoa, jota asia ei näyttänyt yhtään liikuttavan, oli vanha Meri-Kustu.
— Eiväthän ne yksinkertaiset ihmiset ole tulleet sitä ajatelleeksi.
— Ei, ei, mutta minä aionkin sen tästälähtien selittää. Kirkkoon on saatava enemmän lämpöä ja valoa. Kaikki salaperäisyys on pimeää, joka vaikuttaa aristuttavasti ihmismieleen.
Pari naapurivaimoa oli hiljaa siirtynyt keittiöstä kamariin ja istuneet ovensuuhun.
— Ettekö ole huomanneet, että tuomiokirkosta puuttuu jotakin? Sen vanhat seinät ja alttari kaipaavat jotakin, jota siellä varmaankin ennen on ollut, mutta jota ne eivät ole vuosisatoihin nähneet.
Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Janne Flykt:
— Varsinkin alttari näyttää kovin hyljätyltä ja orvolta. On kuin se valittaisi: "Minun on kylmä ja ikävä!" Olen aina sitä säälinyt ja ihmetellyt, mikseivät ihmiset anna sille sitä, mitä se kaipaa.
— Mitähän tuo kaipaisi?
Se oli Meri-Kustu, joka tämän kysymyksen teki.
Janne Flykt kääntyi hänen puoleensa, ja hänen liikkeessään oli jotakin isällistä. Laskien kätensä Meri-Kustun olkapäälle ja viitaten toisella ikkunalaudalla kasvavaan palsamiin hän lausui:
— Se kaipaa noita … kukkia! Niitä sieltä puuttuu, ja siksi on alttari kuollut ja alaston.
Meri-Kustu naurahti.
— Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit koristamaan alttaria kukilla?
— Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä "maailmallisuutena" ja "syntinä", mutta minä aion sen synnin tehdä!
— Ai, ai, sitä pastoria!
Janne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:
— Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon jätämme alastomaksi.
— Mutta kirkkoon… Toista on sentään kaunistaa kotiaan.
— Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän jumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää huolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.
Janne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.
— Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa rupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia alttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!
Janne Flykt nousi lähteäkseen.
— Joko se niin kiire? Tässä oli tarkoitus vielä kahvia tarjota.
Lassilan emäntä riensi keittiöön.
— Ei kiitos! Olen juonut tarpeeksi.
Mutta Lassilan vanhalla emännällä oli jo tarjotin kädessä, ja papin täytyi ottaa.
— Ei sitä niin saa lähteä. Muuten voisimme luulla, että pastori on meihin pahastunut.
— Pahastunut? Minäkö? Päinvastoin voisin ajatella, että te olisitte pahastuneet minuun ja minun mielipiteisiini.
— Mitäpä niistä. Kyllä nekin muuttuvat, kun mies vanhenee.
Lassilan emäntä istahti, tarjotin polvellaan, ja katseli hymyillen nuorta pappia.
— Eivät muutu! Siitä saa emäntä olla varma! Meitä on kaksi, jotka taistelemme uuden maailmamme puolesta, morsiameni ja minä, ja me emme taivu.
— Niin … Pastorihan on kihloissa. En muistanutkaan. Onneksi vain!
— Kiitos!
Laukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:
— Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja … Jumalan siunausta.
Laukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle paikalleen.
— Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän saa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu, ja toinen varakkaasta, komeasta kodista.
Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä läpi.
— Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi jälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. — Minä kun olen onnen poika!
Hän iski silmää Lassilan Gideonille.
— Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. — Minä jo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla on vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.
Janne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian vakavasti. Hän nousi lähteäkseen.
— Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä vain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu, ennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.
Valoisa hymy leikki jälleen nuoren papin kasvoilla, ja hänen pojansilmänsä nauroivat.
— Voi, voi, sitä pastoria!
Lassilan vanha emäntä löi kämmenellä polveensa ja nauroi niin, että lihava ruumis hytki.
— No, hyvästi nyt!
Janne Flykt kätteli ristiäisvieraat ja painui ovelle. Siellä kääntyi hän vielä kerran ympäri ja virkkoi Meri-Kustulle:
— Ensi pyhänä me siis aloitamme … kirkkoa lämmittämään.
— Aloitetaan vain, mutta saadaanpa nähdä, kummastako lämpimästä
Skarpin pastori paremmin pitää.
Meri-Kustu nauraa röhähti lyhyeen tapaansa, ja hänen vanhat silmänsä muhoilivat ystävällisinä.
No, se saadaan sitten nähdä. Hyvästi nyt!
Janne Flykt lähti. Lassilan Gideon saatteli häntä eteiseen.
Hetken kuluttua hän palasi nauraen:
— Minä tarjosin ristimärahaa, mutta pastori ei huolinut. Sanoi voittaneensa minulta niin paljon seinärahalla ennen poikasena, että antoi sen jäädä vanhaan tiliin.
Vieraat nauroivat.
— On se Jannea! Aina yhtä iloinen ja leikkisä. Minä luulen, että ihmiset tulevat pitämään hänestä paljon.
Lassilan vanha emäntä kääntyi Meri-Kustun puoleen:
— Saattaa niin olla. Mutta vastustajia hän tulee myös saamaan. Minä en ole turhaan syntynyt tässä kaupungissa.