V
Pastori Skarp istui harteitaan myöten vajonneena sakariston leveään nahkaselkäiseen nojatuoliin ja hieroskeli laihoja, ryppyisiä käsiään. Hänellä oli alituinen vilu vaikka sakaristossa oli melkein tavallisen huoneen lämmin.
— Ähhäh! ryiskeli hän hieroen käsiään. — Tämä talvi on merkillisen kylmä. Vai mitä sinä arvelet, Matti?
Matti-vahtimestari, jonka jokapäiväisenä ammattina oli räätälintyö, harjaili ovensuussa papinkappoja. Hän kääntyi puoleksi pastorin puoleen:
— Liekö tuo pakkasempi kuin muutkaan, mutta meille tulee vanhuus.
Vanha Skarp veti suunsa nauruun ja köhi harvan partansa takaa:
— Vai vanhuus. Aina sinä sillä vanhuudella… En minä vielä niin ikäloppu ole. Mutta täällä on kylmä!
Vanha Skarp ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin vanhaksi. Hän olisi tahtonut olla nuori, sillä hän muisti hyvin, millaisella voimalla hän silloin oli saarnannut. Nyt pakkasi ääni kärisemään ja katkesi säännöllisesi ratkaisevimmassa kohdassa. Eikä se tehnyt hyvää vaikutusta.
— Kylmäkö? Matti-vahtimestari heitti kapat ja hyökkäsi lämpömittarin luo, joka riippui peräseinällä. — Kuusitoista ja puoli pykälää täsmälleen ja kahdeksantoista on korkein. Ei pitäisi olla kylmä, mutta meille tulee vanhuus, pastori, juuri niinkuin sanoin.
Vanha Skarp ryki, niin että sakaristo kajahteli.
— Mitä sinä itsestäsi joukkoon luet? änkytti hän ryintänsä lomasta.
— Minuahan tässä vain palelee.
— Minä pidän alla vaajoslaista. Siinä syy.
Vahtimestari meni pastorin luo ja näytti tälle villapaidanreunusta, joka pisti näkyviin liivin liepeen alta.
— Näitä saa narikasta kymmenellä markalla. Mutta pastori on visu!
Matti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden puupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa vuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.
— Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän kuin minä yhdellä saarnalla.
— Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.
Matti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli jälleen kappojen kimpussa.
— Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen lahjoja.
Viimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti kateuden soraääni'.
— Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta, jonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia pukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin lontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen… Vanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle tuoliinsa.
Onko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin ovat ruvenneet käymään kirkossa?
Skarp nousi sylkemään.
— En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.
— Ne eivät käy pastoria kuuntelemassa.
Taas vilkutti silmä ovensuusta, ja uusi kappa oli siirtynyt naulakosta vahtimestarin käsiin.
— Ei. Eivät ne juopot ja rentut kestä kuunnella minua, paremmin kuin turhamaiset mamssellitkaan, puheli Skarp siirtyen tuoliinsa. — Minä heilutan niille Moosesta niin että tuntuu!
— Mutta sanotaan Borellin heittäneen juonnin pois, Ei ole pariin kuukauteen nähty kestikievarissa, jossa hänellä aina oli kuuma toti varattuna, tulipa yöllä tai päivällä.
Se oli pastori Skarpille uutta. Hän silmäsi hämmästyneenä oviloukkoon, josta kuului harjan sihajava ääni.
— Saattaa se perkelekin parannuksen tehdä … pariksi kuukaudeksi, kun sille päälle sattuu. Mutta sen erottaa aina uskovaisen ihmisen parannuksesta. Hän alistuu Jumalan sanan vasaran alaiseksi eikä pyri siitä rimpuilemaan pois ennen aikojaan. — Mutta keinotekoisesti saattaa ihminen tehdä parannuksen milloin tahansa ja kuinka pitkäksi aikaa tahansa, ja siitä se piru tykkää!
Skarpin ääni oli kolea. Hänen terävät, harmaat silmänsä tuikkivat kylminä.
— Saattaapa niin … mutta ihmetellyt oli kievarin Sandra-rouvakin, kun Borell oli äkkiä lopettanut käyntinsä. Joka oli niin säännöllinen, että Sandra-rouva sai laittaa totiveden valmiiksi häntä varten.
Ovi aukeni, ja pakkasilma syöksähti lämpimään sakaristoon. Janne Flykt astui sisään punaposkisena ja reippaana. Hän pysähtyi vaatenaulakon viereen ja taivutti päänsä rukoukseen, vieden hienon karvalakin silmilleen. Matti-vahtimestari ripusti harjatun kapan naulaan ja pisti harjan pöytälaatikkoon.
— Hyvää huomenta! Kas, setä on jo paikoillaan! Setä on tainnut tulla aikaisin?
Janne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja tervehti tätä sydämellisesti.
— Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.
Janne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista loisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti vahtimestaria.
— Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat puhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta kirkko on elämän temppeli.
Vanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne Flyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä kieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan, jotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai liikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin erikoista se oli… Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä? Siinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen… Janne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin kasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä vuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan kappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella, olivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille papeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin kauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli muissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä kassakaapin sisältöä.
— Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa liikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi päättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan tehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.
Meri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan kamiinia.
Jaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?
— Minä.
Meri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi:
— Siellä istuu ja Purelli penkinkorvassa. Paljon hänen täytyy pitää sinun messustasi, kun on tullut kirkkoon tänään.
Meri-Kustu pani painoa viimeiselle sanalle ja silmäsi nojatuoliin vaipunutta kappalaista.
Janne Flykt hymyili ja taputti kirkonlämmittäjää olalle:
— No, älkäähän nyt. Katsokaahan vain, että kamiinit toimivat hyvin.
Meri-Kustu kyökkäsi kirkkoon johtavalle ovelle, jossa tuli vastatuksin kanttorin kanssa.
Kanttori Kandelin oli jo vanha mies, alulla seitsemääkymmentä, mutta silti vielä vilkas ja pirteä. Päälaki oli kalju ja sitä reunustivat harvat, hopean kirkkaat hapset. Alahuuli oli venynyt tavallista pitemmälle, mikä johtui siitä, että hän piti nuuskaa huulessa.
— Huomenta, huomenta! sanoi hän joutuisaan tapaansa ja kätteli pappeja. — Tuota, kumpi se on tänään alttarilla?
— Pastori Flykt.
— Jaa, jaa. Minä vain sen vuoksi, kun olin viime pyhänä poissa.
Hän kääntyi Janne Flyktin puoleen ja muhoili ystävällisesti:
— Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me tietysti otamme?
— Niin.
Kandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan. Tuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi vanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka toimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.
— Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!
— Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.
Janne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin pitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.
Urut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin käsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina. Ja jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:
"Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan
Täss' ajassa muuttelevassa,
Niin voimaa saamme me tottelemaan
Myös käskyssä vaikeimmassa,
Ja työmmekin toimella toimittamaan,
Niin kauan kun päivämme kestää."
Se oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi syvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta kuin "Hör, I Orphei drängar!" ja "Drick ut ditt glas!"
Virsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.
Tuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui olevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt. Hän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen hän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla korkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine pilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.
Mutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta käsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei kupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua. Enkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi parhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti tavallisesti istui.
Niin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen rinnallaan Johanna.
Janne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?
Näki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin kumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Hän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne oikealla hartaudella?
Hän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt hän sai sanoihin oikean sävyn.
Ne pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi vuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.
Seurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni:
"Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy? Mutta Sinullahan on anteeksiantamus, että Sinua peljättäisiin."
Synnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja urut rupesivat soittamaan "Herra, armahda!" Seurakunta yhtyi siihen, ja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta lapsuuden ajalta.
Hän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä — aivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli häntä ja hymyili. "Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?" "Olen, Herra!" "Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?" "En, Herra." Vapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi nuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.
Janne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä soi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän tahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan, jossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: "Voi, lapset! Miksi kristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso, minähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi."
— Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui kirkossa "Gloria", "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"
Janne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa laulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset koskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla hienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.
Oli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori pappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja lasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille auringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin safiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään ympärille.
Ja taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui kirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen Vapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien kanssa:
"Maan pääll' on rauha riemuisa,
Meill' ystäväks' tul' Jumala,
Siit' aina iloitsemme."
Vanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman värin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden sitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: "Aika on iloa ja elämää varten!" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha kirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen kukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja sävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa…
Niin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut satoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona, kukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen vuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja kodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi olivat pitäneet suurta ääntä kirkon "maailmalla saastuttamisesta", tunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria erinomaisesti.
Alttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä käveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen saarnavuoronsa.
Saarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka alttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut entisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta se ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.
Pastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon loi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo viepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa elämään!
Jo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa oli ehtinyt muodostua:
— "Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee niinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!"…
Vanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen harmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä. Kauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin, joka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää yllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi niitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja niiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.
— "Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen häpeätänsä nähtäisi."
Voi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli heitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan ollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen katseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat paljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran syrjässä ja sitten — nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa ja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.
Seurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää, että pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan selvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.
Mutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari
Borell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.
Hänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat
kiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.
— Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja kortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se mikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla, tahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja, kun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei ole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee korkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!
Kapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen poskilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi salavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat häneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla, melkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva, jonka katse tuntui sanovan: "Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut parempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne haukuttavaksi?"
Borell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti tuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei tuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin tulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta kun Skarp rupesi äkkiä puhumaan "muutamista herrasmiehistä, joille totilasi on henki ja elämä", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa ja lähti.
Hän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.
Se herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He ymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin. Siellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.
Heti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin oli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.
Pastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut. Lähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa loukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen saarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla äänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla, voi olla "hurskaasti herännyt".
Mutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli Såltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti tuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin viilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen "taitamattomia pappeja", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien, miten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta samalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.
Vanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos ne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa seisovalle papille: "Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan lihallisuudella!"
Vanha tuomiokirkko tiesi näet sangen hyvin, mitä lihallisuus oli. Sitä ei oltu sille turhaan opetettu niin pitkien aikojen kuluessa. Oh, se tiesi sen sangen hyvin! Mutta samalla ei siltä ollut jäänyt huomaamatta, että useimmiten juuri ne papit, jotka lihallisuutta vastaan saarnasivat, olivat arkielämässään yhtä "lihallisia" kuin muutkin ihmiset. Ja se sitä harmitti.
Vanha Skarp jutteli vielä jotakin "niistä, jotka pitävät vatsaansa jumalanansa" ja lopetti, lausuttuaan joukon hurskaita toivomuksia. Hän oli vihoissaan mamselli Såltinille, sentähden että tämä oli lähtenyt pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saarnansa toiseen osaan. Hän olisi halunnut näyttää tuolle ylpeälle vanhalle neidille, minkä arvoisiksi Jumala mittasi hänen juhlansa "köyhien ylioppilasten" hyväksi, — ylioppilasten, jotka sitten pääkaupungissa elivät ylellisesti kuin pohatat.
Hänen oma poikansa, joka oli ylioppilas ja luki teologiaa oli kertonut niistä isälleen, ja pastori Skarp oli ne kätkenyt visusti mieleensä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että joku Kyösti Kekäläinen söi Lindströmin pihviä Catanissa, samaan aikaan kuin hänen äitinsä, Maria Liisa Kekäläinen, oli pastorska Skarpilla pyykissä ja söi lämmitettyjä edellisen päivän perunoita. Kaikki tämä hänen oli täytynyt jättää sanomatta, kun mamselli Såltin teki itsensä syypääksi siihen ennen kuulumattomaan röyhkeyteen, että lähti kesken saarnan pois.
Pastori Skarp astui sakaristoon ja tapasi Matti-vahtimestarin auttamassa kappaa Janne Flyktin ylle. Taas oli tällä tuo sama juhlallinen ilme, joka häntä, Skarpia, niin kovasti kiusasi. Janne Flykt oli kiihtyneen näköinen, ja Skarp tuijotti häneen hämmästyneenä. Aikoiko poika ruveta protesteeraamaan?
Hän oli arvannut oikein, sillä heti kun Janne Flykt oli saanut kapannauhat vetosolmuun, astui hän virkaveljensä eteen ja kysyi hehkuvin silmin:
— Kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla, Jumalanko vai perkeleen?
Pastori Skarp aivan kivettyi. Tuollainen kukonpoikanen uskalsi tulla hänelle, vanhalle Herran palvelijalle, tekemään moisen kysymyksen! Hän sai ankaran yskäkohtauksen ja ryki katketakseen.
— Mi-mi-mitä sinä puhut?
— Minä vain kysyn, kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla,
Jumalanko vai perkeleen?
Ääni oli yhtä tiukka, ja katse yhtä läpitunkeva. Oliko tämä Flyktin Janne Laidalta, sama Flyktin Janne, jolle kaupungin rouvat olivat lahjoitelleet poikainsa käytetyitä kenkiä?
— Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä et voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä tulevat neuvomaan ja "kysymyksiä" tekemään! On juuri saanut kapan selkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa silmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!
Pastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin kiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.
— Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä enemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä olet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon — papille!
Janne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa vastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä. Ei muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria sellaisena — edes häkäräpakkasellakaan.
Janne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään ja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli melkein hämärä.
Ihmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt mieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta, mutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat kuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka kirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua kuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire katsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.
Virsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen silmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia vastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!
Hänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea avannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka sunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois. Hänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.
— Herra olkoon teidän kanssanne!
Se tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului seurakunnan vastauskin.
Mutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä mielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä tuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: "Älä murehdi! Katso, minä uudistan kaikki!" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden silmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja selvästi:
— … että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme Sinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme kuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!
— Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas valoa kuin avatusta ikkunasta.
Janne Flykt messusi "Benedicamuksen", "Kiittäkäämme ja kunnioittakaamme Herraa!"
Ja ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt niistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut. Harmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen sävel korkeissa holveissa.
— Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!
Siihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset pieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia ja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli valoa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista palvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan sen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella ankaruudella.
* * * * *
Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli häntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka syljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.
Se oli kapellimestari Borell.
Hän oli koko lailla juovuksissa ja lauleskeli:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen…"
[Minäkin olen ollut Arkadiassa.]
Hän pysähtyi, tunnettuaan Janne Flyktin ja nosti kohteliaasti hattuaan.
Herr pastor! Får jag lov att presentera mej? [Herra pastori! Saanko luvan esittää itseni?] — Borell.
Kapellimestari Borell puhui aina ruotsia, kun oli jonkin verran humalassa. Janne Flykt sanoi nimensä ja jäi odottamaan.
— Herr pastor… Minä olin kirkossa tänään, mutta tulin ajetuksi pois…
Janne Flykt katseli ystävällisesti juopunutta ja hänen äänensä oli surullinen:
— Minä voin vakuuttaa, ettei kukaan ole siitä enemmän pahoillaan kuin minä.
Borellin punoittavat kasvot osoittivat hämmästystä.
— Te … herr pastor? Minä en voi ymmärtää.
— Minä en hyväksy pastori Skarpin menettelyä. Janne Flyktin ääni oli vakava.
— Niin … vanha Skarp on … korppi! Minä en pidä korpin laulusta.
Minä olen musiikkimies … herr pastor…
Janne Flykt nyökkäsi vakavana, vaikka häntä vähän huvittikin Borellin sattuva vertaus.
— Minä pidän … laululinnuista, mutta en korpeista … enkä variksista… Fy fan! [Hyi piru!] Minä olen musiikkimies, herr pastor.
— Minä olen hyvin pahoillani, herra Borell.
— Ja' tackar! [Minä kiitän!] Mutta vanha Skarp tuotti minulle kahdeksan markan vahingon. Minä join ko-konjakkia, vaikka rouva Sandra … rouva Lind olikin laittanut todin valmiiksi.
— Se oli ikävää, kovin ikävää.
— Se oli ikävää! Minä olen ollut kaksi kuukautta maistamatta.
Uskooko herr pastor sen?
— Minä tiedän sen. Olen ilokseni kuullut. Borellin veltot kasvot osoittivat jonkinlaista liikutusta.
— Herr pastor on ollut iloinen! Ja' tackar … Herr pastor on kovin ystävällinen… Ja' tackar!
Hän tuijotteli katuun hetken aikaa ja sanoi sitten:
— Herr pastor laulaa kovin kauniisti. Kenen edessä herr pastor on ottanut tunteja?
Janne Flykt mainitsi nimen.
— Minä tunnen Beckerin. Hyvä musiikkimies … hyvä opettaja.
Borell teki liikkeen kädellään, kuin olisi vetänyt viulunjousta edestakaisin.
— Herr pastor soittaa viulua?
— Kyllä.
— Minä soitan klarinettia … b-klarinettia. Se on minun soittokoneeni.
— Minä tiedän.
— Herr pastor tietää! Borell tuijotteli taas katuun ja virkkoi sitten yhtäkkiä:
— Me rupeamme soittamaan yhdessä. Suostuuko herr pastor?
— Miksi en. Ruvetaan vain.
— Ja' tackar! Herr pastor laulaa kovin ihanasti. Janne Flykt hymyili ja ojensi kätensä.
— Täytyy mennä. On ristiäiset… Hyvästi! Me voimme sopia vastedes, milloin alamme.
— Ja' tackar. Herr pastor on kovin ystävällinen. Herr pastor ei ole
Skarp … korppi.
Borell ojensi lihavan kätensä ja jätti hyvästit.
— Minä ka-kannatan mu-musiikkia. Minä olen mu-musiikkimies…
Hän lähti, hoippuen katua eteenpäin ja pysähtyi ensimmäiseen kadunkulmaan huutamaan ajuria.
Janne Flykt jatkoi matkaansa. Hänen mieltänsä kirveli. Hän ei voinut antaa anteeksi Skarpille. Tuo mies olisi nyt selvä ja istuisi kotonaan, jos ei pastori Skarp olisi pauhannut "juomareista ja rentuista". Että pitikin papin olla niin taitamaton!…
Hän jatkoi matkaansa pudistellen ajatuksissaan päätään.