VI
Seuraavana päivänä seisoi Janne Flykt kapellimestari Borellin oven takana, viululaatikko kainalossa. Hän oli tullut sinne Johannan kanssa, ja portilla he olivat eronneet. Borell asui rannalla, muutamassa matalassa puurakennuksessa, joka oli laudoitettu pystylaudoituksella ja näytti nähneen monen miespolven ajat.
Janne Flykt tarkasteli ovea hämärässä eteisessä. Aivan oikein. Siinä oli tuhraantunut nimilippu: "Henrik Borell, kapellimestari."
Hän painoi ovikelloa, ja kalpea, pitkä naishenkilö tuli avaamaan.
— Hyvää päivää! Onko kapellimestari tavattavissa?
— Kyllä … olkaa hyvä … taikka minä katson… Kalpea nainen hävisi huoneeseen vasemmalle ja ilmestyi hetken päästä takaisin.
— Pastori on hyvä ja astuu tänne odottamaan. Veljeni tulee heti.
Janne Flykt esitti itsensä.
— Kyllä tunnen. Olen nähnyt pastorin monta kertaa. Täällähän tuntevat kaikki toisensa.
Kalpean neidin kasvoja kirkasti heikko hymy. Hän ohjasi Janne Flyktin sisään.
Huone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa. Haalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven yläpuolella ammotti suuri repeämä.
Janne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.
Huone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet. Sohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa rikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari taulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen oli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla Leposaarilla.
Oikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään. Hän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli eilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.
— Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille kätensä. — Mikä saattaa minulle tämän kunnian?
Kapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän ei yhtään muistanut eilistä sopimusta.
— Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt hymyillen. — Meillähän oli eilen puhe?
Borell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.
— Eilen —? Niin … nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin. Minä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin anteeksi pyytäen ja jatkoi:
— Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.
Janne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.
— Ei mitään, Herra Borell. Minä päinvastoin otin asian todeksi. Hän viittasi viululaatikkoonsa.
— No sehän on sitten erinomaista! Kun pastori on kunnioittanut minua käynnillään, pyydän pastoria ottamaan tupakkaa.
Hän oli nostanut savukelaatikon pöydälle.
Janne Flykt otti.
— Minä en tavallisesti polta, mutta voinhan näin erikoistapauksessa ottaa.
Hän sytytti savukkeen.
Kapellimestari oli istunut vierastaan vastapäätä ja pannut myös palamaan.
No eihän ole hyvä polttaa ainakaan paljoa, jos haluaa säilyttää äänensä. Pastori onkin paljon kouluuttanut ääntään.
— No vähän…
— Se on hauskaa! Ei niinkään vähän. Te laulatte erinomaisesti. Suokaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ole imarrella. Sanon vain senvuoksi, että pappien keskuudessa harvoin saa kuulla taiteellista laulua.
— Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan asialle liian vähän huomiota.
— Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole — papeissa itsessään?
Janne Flykt puhalsi savurenkaan.
— Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi huomiota. Se on heidän mielestään "maallista" ja siksi se ei saa heidän kannatustaan.
— Niin juuri… sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko, suhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille alttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa … kuinka sanoisin … yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali. He saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja pastori kyllä tietää, miten käy. "Syntiä, syntiä, maailmallista, maailmallista!" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.
Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.
— Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko on aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut vihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin nähden … varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi, ahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen palvelijoiden syy.
— Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä saa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta. Eivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja aikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta elämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.
Kapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt paljon näitä asioita.
— Minä kävisin mielelläni kirkossa, — jos en muun vuoksi niin ainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin — minä nimittäin rakastan musiikkia, — mutta minun on sinne mahdoton tulla — saarnojen vuoksi.
Tänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra
Borell kajoaisi eiliseen tapaukseen.
— Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että alttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna —! Pastori tietää itse, millaista se oli.
— Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin. Meillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta valitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä leppymätön vihamies.
Herra Borell sytytti uuden savukkeen.
— Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt otti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.
— Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta. Hänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun kaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, — jos niinkuin meillä olisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä asiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei vanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee hyvää vaikutusta.
— Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä toivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi. Minä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, — kirkon puolesta, — Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta. Mutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin … sitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.
Janne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria rehellisesti silmiin.
— Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen pastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen mielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota en kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän — omasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.
Herra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno liikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen takaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.
— Tässä tämä olisi. Se on vanha palvelija. Ostin sen nuoruusvuosina kerran pääkaupungista. Kuuluin silloin orkesteriin. Sillä on monta sooloa soitettu.
Hän ojensi soittokoneen Janne Flyktille, joka tarkasti sitä asiantuntemuksella.
— Hieno kapine, lausui tämä, ojentaen klarinetin takaisin. — Näkee kyllä, että sitä on käytetty.
Hän avasi viululaatikkonsa ja otti esiin viulunsa. Herra Borellin huomio kiintyi siihen heti, ja hän tarkasti sitä huolekkaasti.
— Se on cremonalainen. Tunnen tämän mallin hyvin. Minullakin on nimittäin samanlainen. Se maksaa nykyisin paljon.
— Se on lahja apeltani.
Janne Flykt asetti viulun leukansa alle ja viritti soittokoneen.
— Tjaah! Mitäs me soittaisimme? Minulla on täällä kyllä nuotteja, mutta en ole varma, onko yhtään viululle ja klarinetille.
Herra Borell selaili nuottivihkojaan, joita oli suuri kasa pöydällä, huoneen perällä.
— No tämä! Tätä voimme koettaa.
Se oli jakso muutamasta orkesterikappaleesta. Janne Flykt asettui herra Borellin viereen ja esitys alkoi.
Näki heti, että molemmat olivat musiikkimiehiä. Sukkelat, nopeatahtiset juoksutukset menivät luistaen. Viulu karkeloi ja iloitsi, klarinetin säestäessä sitä. Pieni huone oli täynnä säveliä. Näytti siltä, kuin olisi Beethovenkin seinällä keskeyttänyt sävellystyönsä ja kuuroudestaan huolimatta jäänyt kuuntelemaan.
— Mainiota! huudahti herra Borell innostuksissaan. — Te soitatte erinomaisesti!
Janne Flykt punastui hiukan.
— No … menihän se.
— Meni, meni … hyvin! En muista sitä paremmin soitetun orkesterissakaan.
Otettiin uusi kappale. Se oli vanha ballaadi, jossa klarinetti tulkitsi kuljeksivan trubaduurin osaa. Viulun tehtävänä oli vain säestää. Taas helähtivät säveleet, väliin kaihoisan kaipaavina, väliin intohimoisen riemukkaina… Yksinäinen trubaduuri näppäilee luuttuaan ritarilinnan ikkunan alla. Tuon ikkunan takana istuu hänen kaivattunsa, jonka tapaaminen on häneltä kielletty. Niin, hän on köyhä, mutta jalon nimen omistaja, ritari niinkuin linnanneidin isäkin. Ratsunsa selässä ajaen, ritarihaarniskassaan häntä ei lasketa linnaan. Hän hankkii sinne silloin pääsyn valepukuisena laulajana. Ratsunsa hän on jättänyt majataloon. Se on valmiiksi satuloitu seuraavaa aamua varten… Ilmituloa peljäten ei trubaduuri uskalla mennä linnaan sisälle, vaan pyytää saada kunnioittaa linnanneitiä soittamalla tämän ikkunan alla. Linnanneiti on kauneudestaan kuulu yli koko maan. Ei siis ihme, että kuljeksiva trubaduurikin haluaa palvoa häntä.
Mutta — linnanneidin isä, ankara ritari, on tuntenut hänet hänen valepuvustaan huolimatta. Kun nyt neitsytkammion ikkuna avautuu, jää hän salaa kuuntelemaan trubaduurin laulua:
"Kun en mä päivällä palvomaan sua tulla saa, Margot, siks' illan ilmoihin luuttuaan nyt soittaa Jean de Vaud. Siis kuule: kunhan vain puoliyö nyt koittaisi, Margot! Vapautesi hetki se silloin lyö! Sen vannoo Jean de Vaud."
Linnanneiti tuntee sulhasensa äänen. Hän ymmärtää, että vapautuksen hetki lähenee, ja merkiksi hiljaisesta suostumuksestaan hän viskaa ruusun laulajan jalkoihin.
Mutta tarinalla on surullinen loppu. Siitä kertoo ballaadin laulaja:
"Lie ollut kohtalon säädös kai, kun hetkellä puolen yön — näin kuulin — surmansa sulho sai, ja särkyi neidon syön."
— Se on vanha laulu, mutta siinä on kaunis sävel.
Herra Borell laski klarinetin pöydälle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänen oli tullut lämmin.
— Niin on. Merkillinen sävel. En muista sitä ennen kuulleeni. Siinä on tunnelmaa.
— Kyllä. Luulin sen olevan teille tutun. Te säestitte erinomaisesti.
Herra Borell oli lämmennyt. Janne Flykt katseli häntä ihmeissään. Saattoiko tuollaisen nuutuneen pinnan alta vielä löytyä nuoruuden innostusta?
— Vahinko, herra pastori, ettette ole antautunut musiikille kokonaan. Teillä olisi ollut lahjoja.
Janne Flykt laski viulun viereensä sohvalle. Hän oli näppäillyt ballaadin säveltä.
— Minulle tarjottiin kerran paikkaa orkesterissa, mutta kieltäydyin.
— Ai, ai, se oli tuhmasti!
— En voinut luopua tuomiokirkosta.
Kapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin olisi se kysynyt: "Oletteko tekin niitä?" Hän kävi äkkiä surulliseksi.
— Niin … meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse … teillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki…
Tänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?
— Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen … morsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.
Herra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.
— Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut — hänen silmissään väreili hieno liikutus — mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen kuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:
— Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne aikeet tyhjiksi. Morsiameni isä — suuren kauppahuoneen omistaja — oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse vetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua. Kaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla komeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt. Mutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen johto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija konserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä sellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan impressariona. — Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja kuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön, kumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut minulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani ajatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle kokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut musiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta monesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut jyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen, joka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. — Tuona iltana konserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni esikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni: minusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija. Menin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui, uhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi: "Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!" (Se oli morsiameni nimi.) "Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!" Olin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin, että parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin sydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut koskaan totta.
Herra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne
Flyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.
— Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni vieläkin vavahdellen. — Meillä on kaikilla kohtalomme. — Mutta surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.
Herra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone yht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite oli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt enää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet oli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi kahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:
— Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi. Minä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen b-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen nähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli kuitenkin elämäni kohtalo.
Janne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut uuden merkityksen. Hän ajatteli vain: "Ja tämän miehen on vanha Skarp karkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan suureen suruunsa!"
Lähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:
— Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin sovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein traagillisin: Vapahtaja.
— Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti. — Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa, yksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen … hyvin kiitollinen…
Janne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä. Käynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin yksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:
"… ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme…"
Oliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa —?