VII
Kesäinen sunnuntai. Aurinko huuhtelee pienen piispankaupungin katuja lämpöaalloillaan, jotka se vienon tuulenhengen avulla panee liikkeelle. Peipposet laulavat pihakoivuissa ja puiston pihlajissa. Talojen seinustoilla surisevat kärpäset. Ne ovat kuin vartavasten asettuneet juuri keittiöiden ikkunoiden alle. Sillä heti kun jossakin talossa avataan keittiönikkuna, leijailee kärpäsparvi ylös. Sitä houkuttelee voimakas ruuanhaju, joka lehahtaa kadullakulkijankin nenään. Sitten kärpäset, jotka koko aamukauden ovat pörränneet keittiöissä ja hieroneet verraten siedettävät välit pitsimyssyisten kyökkipiikain kanssa, lähtevät kylläisinä sunnuntailennolleen, jättäen paikkansa ulkona kadulla suriseville, nälkäisille heimolaisilleen.
— Surrr!
Iso lohikärpänen lensi ujostelematta kauppias Roslundin keittiönikkunasta sisälle. Se asettui aluksi istumaan hellakopurin reunalle, mutta keittäjättären pää liikkui arveluttavan likellä sitä. Se kiipesi hiukan ylemmäs ja otti mukavan asennon pyöreäpäisen niittinaulan nokassa, Sieltä oli muuten parempi näköalakin. Lohikärpänen rupesi havaintoja tekemään.
Liina, keittäjätär, oli käyttänyt käherryssaksia. Ohimokiharat eivät mitenkään saattaneet olla luonnollisia, Lohikärpänen oli tottunut keittiöhavaintoihin. Se oli käynyt aamulla varhain piispan keittiössä ja pannut merkille, että piispan keittäjätär oli vielä turhamaisempi, Hänellä oli ollut pää täynnä pieniä paperitötteröitä? — Sieltä se oli surrannut leipuri Luukelan keittiöön. Siellä säilytettiin tavallisesti paistinpeltejä uuninnurkkauksessa, ja niiden ääressä oli lohikärpänen ennen pitänyt oikeita kestejä! Mutta nyt olivat pellit olleet poissa, eikä lohikärpänen ollut vielä saanut oikeaa sunnuntaiaamiaista.
Täällä tuntui pääsevän ruokaan käsiksi. Lohikärpänen tunsi suloisen hajun paistetusta riisipuurosta, jota Liina parastaikaa käänteli pannussa. Lohikärpänen silmäili ympärilleen. Ah! Pöydällä oli paistettua puuroa jo vadissa! Lohikärpänen levitti siipensä ja surrasi kuin kutsuvieras suoraan vadin reunalle.
Mutta se ei tiennyt, että puuro oli aiottu pastori Flyktille. (Muuten välitti lohikärpänen viisi siitä, kenelle mikin kuului.) Mutta Liina, keittäjätär, välitti. Hän pyörähti ympäri ja huitaisi kämmenellään vadin yli.
— Vai siihen! Pastorin puuroa sotkemaan!
Lohikärpänen sai lähteä lentämään. Hyvä, että oli henkensä säilyttänyt! Se surrasi ulos ikkunasta ja huusi ohitseen lentävälle pikku kärpäselle: "Siellä on paistettua riisipuuroa, mutta se kuuluu pastori Flyktille!"
Lohikärpänen oli kuullut oikein. Paistettu riisipuuro oli pastori Flyktille, joka nykyään asui pappilassa, apulaisen puolella, mutta kävi syömässä tulevien appivanhempainsa luona.
Liina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu valmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan varoittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se paistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt. Ja nyt se oli pöydässä.
Kauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias itse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli puettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen näköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.
— Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin pöydällä. — Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää hellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.
Johanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä reippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.
— Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa silmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.
— Et saa katsoa!
— Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.
— Niin. Se on äitiä, kun sanoo!
— Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna oli olevinansa pettynyt.
— Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.
— Kyllä varmaan!
— Kas niin, lapset, nyt istumme syömään, että joudumme sitten kirkkoon, huomautti rouva Roslund.
Istuttiin pöytään. Rouva Roslund antoi leipäkorin kiertää.
— Kyllä sinä saat, Janne, paljon kasvattaa Johannaa, ennen kuin hänestä oikea papinemäntä tulee, lausui hän.
— En minä pysty kasvattamaan. Elämä itse kasvattaa.
Janne Flykt puri näkkileipää täyttä päätä, vilkaisten leikillisesti morsiameensa.
— Muuten minä luulen, että Johanna on täysin oppinut.
— Kuulepas, äiti, mitä Janne sanoo! Eikö sinulla ole mainio tytär?
Johannan heleä nauru kaikui avarassa ruokahuoneessa,
— Mutta yhtä taitoa Johanna ei osaa. Hän ei osaa silittää. Ja sitä tarvitaan maalla.
Kauppias Roslund katsahti vävypoikaansa kuin huomauttaen, että "pane muistiisi!"
— Voinhan minä mennä silitysoppiin. Vaikka emmehän me muutakaan maalle, Janne, emmehän?
— Emme ainakaan ensi hätään.
— Sinähän et voisi tulla toimeen ilman tuomiokirkkoa?
— Vaikeaapa siitä olisi luopua. — Vaikka kyllä kai sitä tottuisi toiseenkin kirkkoon.
— Kyllä minä luulen, että Jannen olisi vaikea asua maalla. Eihän siellä olisi "kupooli-Johannaakaan".
— No, täytyisi tyytyä tavalliseen Johannaan. Janne Flykt pisteli riisipuuroa. Hän näytti hiukan hajamieliseltä.
— Vai täytyisi? Tässäpä ollaan kohta kuin hätävarana!
Johanna pudisti päätään sulhaselleen, joka otti toista lautasellista.
— Mutta hyvänen aika! Eihän tästä muille jääkään! Janne Flykt oli ajatuksissaan ollut isoäidin luona. Paistettu riisipuuro oli yht'äkkiä vienyt ajatukset vanhaan kotiin. Siksi hän ei huomannut puuron loppumista.
— Ei tarvitse jäädäkään, sanoi rouva Roslund. — Syö vain! Meillä on täällä muuta. Puuro olikin yksinomaan sinua varten.
Janne Flykt söi hiukan hämillään. Tulevan anopin ystävällinen selitys ei oikein häntä vapauttanut. Hän koetti lyödä tapauksen leikiksi:
— No jos teitä tyydyttää vain se tieto, millaista puuro oli niin voin vakuuttaa, että se oli erinomaista, yläpuolella kaiken arvostelun.
Hän nauroi iloisesti ja sai jälleen itsensä tasapainoon.
— Sehän on hauskaa kuulla.
Aterian loppupuolella kääntyi puhe kirkkoonmenoon. Kauppias, joka oli ottanut oikein periaatteekseen istua tyttärensä sulhasen jokaista saarnaa kuuntelemassa, kysäisi, pyyhkien ruokaliinalla suutaan:
— Mikä sinulla on tänään aiheena?
— "Yksinäinen Vapahtaja".
Johanna kohotti päätänsä ja katsahti sulhaseensa veitikka suupielessä.
— Siinä on taas kaupungin mummoille aihetta päänpudistukseen ja hurskaaseen mutinaan. Viime kerralla, kun Janne selitti, että meidän tulee pitää Vapahtajan käskyt, oli Liinan vanha täti valitellut, ettei Jannen saarna ole puhdasoppista. Kuka syntinen nyt voisi pitää käskyjä!
Janne Flykt nauroi huolettoman iloisesti.
— Siinäpä se juuri on, ettei kukaan halua ottaa Vapahtajan sanoja täydestä, silloin kun ne vain hiukankin velvoittavat meitä. Ihmisten on vaikea luopua vanhoista käsityksistään, joihin ovat lapsuudesta asti juurtuneet. Eikä kumma, sillä niinhän on opetettukin. Tulee vain koettaa, mutta jos huomaa tehtävän liian vaikeaksi, saa se jäädä. "Ihminen on heikko, syntinen."
— No mutta eikö se niin olekin?
Rouva Roslund painoi pöytäkelloa ja katseli vakavana olevaa vävyään.
— Kyllä, mutta me unohdamme, että "Jumala on heikoissa väkevä".
Jumalan avulla se käy!
— No niin … kyllä … mutta… Rouva Roslund pudisteli päätään.
— Kovinhan se Jumala olisi heikko, jollei hän voisi ihmisestä tehdä parempaa kapinetta kuin mitä tämä luonnostaan on.
Liina tuli ruokahuoneeseen.
— Liina saa nyt korjata pöydän ja laittaa kahvin kello kahdeksitoista. Me menemme kaikki kirkkoon.
— Kyllä, rouva.
* * * * *
Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.
Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä. Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä. Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet. Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan. Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.
Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.
Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.
Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.
Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa. "Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." — (Heillä ei ollut mitään tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä oli oma temppeli Garitsimin vuorella. — Vanhat ihmiset olivat näet kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) — Ei siis ihme, että sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät, muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa. Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa hänen matkatavaransa säilyisivät. — Mutta tuo herkästi innostuva mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan. Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan. Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan säätynsä mukaisesti. — Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen, jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö, hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut, sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille, naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan noin vain. — Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja "velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"
Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä tuntui kirkossaolo oudolta.
— Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua, tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?
Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt kertakaikkiaan uudenaikainen.
— Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän kärsi.
Kärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se kuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty…
— Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen ihmisen kärsimyksiin?
No niin. Entä sitten?
— Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä kodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et sinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä, jonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä en puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan onnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On epätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. — Mutta minä puhun ihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi ettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, — Ihmisestä, joka saa tuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki vastaantulijat ventovieraiksi, — siitä huolimatta, että joukossa on paljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu kalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen vieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, — sellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.
Beethoven? Peet … peet…?
Oli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin Linda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi, kuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan säikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin kuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun soitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään kukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa kirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla taakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan penkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä sellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja mummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se ainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä "Peetan Venneä", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli vaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei ainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku poikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan, niin että kuului monen ristin päähän!
Tuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut kuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä, mutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että kuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi saarnansa pääkohtaan:
— Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä ymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta, niinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon enemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin tavallisella ihmisellä, — Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.
Tuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli mummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta vikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut "Jumalan Pojasta", vaan yksinomaan "Vapahtajasta, joka oli ihminen". Niinkuin nytkin.
He kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät huivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän oikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he päättivät olla varuillaan.
Mutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin silmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin juurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa kuulijoilleen ihmistä, Jeesusta Kristusta.
Hän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma sanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan. Väliin hän alensi äänensä kuiskaukseksi, joka kuitenkin kuului selvästi yli avaran kirkon. Hän raotti ovea Vapahtajan yksinäiseen sydämeen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Katso ihminen! Tällaisia henkisiä kärsimyksiä on sinun Herrasi kestänyt taistellessaan jättiläistaisteluaan sinun puolestasi!"
Olihan hänellä koti? Oli kyllä. Mutta hänen oli täytynyt luopua siitä suuren elämäntehtävänsä vuoksi. Viimeiset vuodet elämästään hän eli täydellisesti koditonna. Mutta olihan hänellä ystäviä, jotka häntä rakastivat? Oli kyllä. Mutta nämä ystävätkään, niinkuin olemme nähneet, eivät aina jaksaneet häntä ymmärtää. Ajattele, mitä sieluntuskia Vapahtajalle tuotti, kun hänen eräänkin kerran täytyi työntää luotansa pois vilpittömin ja uskollisin heistä: Pietari, joka rakasti häntä koko sydämestään, mutta väärässä viisaudessaan osoittautui hänen aatteidensa suurimmaksi viholliseksi. Ja sittenkin hän kesti siinä, missä ei yksikään toinen olisi kestänyt!
Se oli suurta! Se oli jumalallista hänessä! Hänen uskollisuutensa saamme me nyt lukea pelastukseksemme, samalla tavoin kuin saamme nauttia hedelmiä jonkun suurmiehemme hengentyöstä.
— Sillä Vapahtajan yksinäisyydestäkin me saamme siunauksen.
— Yksinäisyytemme hetkinä, jolloin meitä ei kukaan ymmärrä, on meillä hänessä lohduttaja. "Älä pelkää! Minäkin olen tuntenut yksinäisyyden tuskat. Minä tiedän ne. Ne voivat masentaa ja peloittaa, mutta niiden läpi kajastaa uskolliselle sielulle ikuisen ymmärtämyksen autuus."
"Niinkuin Isä ymmärsi minut, niin ymmärrän minä sinut."
Tässä me saamme pohjan jalkaimme alle, pohjan, joka kestää: Vapahtaja ymmärtää meidät!
— Mutta Vapahtajan yksinäisyys ei ainoastaan lohduta ja auta meitä.
Se myös velvoittaa meitä.
— Maailma on täynnä yksinäisiä sieluja. Niitä oli rikkaiden palatseissa yhtä hyvin kuin köyhäin matalissa majoissa. Niitä kohtaat sinä elämän taipaleella, ken hyvänsä lienetkin. Pysähdy silloin ja ojenna heille kätesi! Se voi olla heistä paljon suuriarvoisempaa kuin rahalahja, joka huojentaa puutteiden alle nääntyvän elämää.
— Apostoli sanoo: "Lukekaa Kristuksen pitkämielisyys autuudeksenne."
Me voimme sovittaa tuota sanaa myös toisin: "Te yksinäiset sielut!
Lukekaa Kristuksen yksinäisyys autuudeksenne."
— Silloin olemme löytäneet hänestä taas jotakin: uuden inhimillisen puolen, joka tuo hänet lähemmäs meitä. Amen.
Saarna oli lopussa. Janne Flykt ryhtyi lukemaan yleistä kirkkorukousta. Kuulijoiden päät painuivat penkkeihin, ja kirkkorukouksen juhlalliset sanat häiritsivät saarnaa arvostelevan ajatuksen kulkua. Mutta epäluulon siemen oli kertakaikkiaan kylvetty: pastori Flykt ei ollut puhdasoppinen.
Kun kansa jumalanpalveluksen jälkeen hajaantui koteihinsa, levisi pieneen piispankaupunkiin omituinen uutinen:
Pastori Flykt kieltää Kristuksen jumaluuden! Hän on vääräoppinen.
Tämä uutinen levisi niiden kautta, joilla tavallisesti ei ollut mitään kirkosta kotiin vietävää. Jos he joskus jotakin saivat, jättivät he sen kirkkoon. Sitä ei tarvinnut eikä aina saattanutkaan ottaa mukaansa. Se olisi häirinnyt arkielämän kulkua. Mutta tämä uutinen ei häirinnyt: se päinvastoin vilkastutti sitä. Sillä tulisihan se muodostamaan mielenkiintoisen puheenaiheen pienen piispankaupungin perheissä.
Ne taas, jotka ennen eivät olleet kirkosta saaneet senkään vertaa kuin edelliset, kulkivat nyt koteihinsa kuin unissaan. He eivät huomanneet sitä salaperäistä kuisketta, joka vieri pitkin kaupungin katuja. Heillä oli niin paljon ajattelemista omasta itsestään, samoin kuin tuosta ihmeellisestä Vapahtajasta, jonka kuva oli kirkastunut heille aivan uudella tavalla. Ja viikonkaan kuluessa he eivät havainneet mitään erikoisempaa pienessä piispankaupungissa. Se oli heidän mielestään aivan entisensä kaltainen. Siinä ei ollut tapahtunut mitään muutoksia. Heidän omassa elämässään päinvastoin oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: — Heille oli selvinnyt ihmiselämän arvoitus 'Syvemmässä merkityksessä kuin ennen: he olivat löytäneet Vapahtajan.
Näin oli käynyt muiden muassa kapellimestari Henrik Borellin ja neiti
Såltinin.