IX
Pieni piispankaupunki, jossa tavallisen hengenravinnon muodostivat kaupungin rouvien keskeiset juorut ja uskovaisten oppiriidat, oli yht'äkkiä saanut uuden, ihan vereksen puheenaiheen. Se koski pastori Janne Flyktin harhaoppisuutta. Sen sijaan, että nuo tavalliset kinastelut kaupungin eri uskonsuuntain kesken eivät olleet paljoakaan häirinneet herrasperheiden rauhaa, tuli tästä uudesta kysymyksestä siksi mielenkiintoinen, että sen mainingit tuntuivat kaikkialla, erityisesti juuri kaupungin hienoston keskuudessa, jonka muodostivat piispan, tuomiorovastin, maaherran, pormestarin ja postimestarin perheet. Piispa, joka oli paljon matkoilla, ei juuri kallistanut korviaan koko jutulle. Hän oli seuraa kartteleva, yksinäisyyttä rakastava vanhus, joka antoi ihmisten elää rauhassa. Niin kauan kuin hänen ei korkean virkansa puolesta tarvinnut ruveta jotakin ojentamaan, sai asianomainen olla ja elää miten tahtoi. Hän tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kurinpitotoimenpiteitä kohtaan, jotka johtuivat enemmän ihmisten juonittelu- ja riidanhaluista kuin totuudenrakkaudesta. Eikä niitä hänen hiippakuntahallituksensa aikana ollut esiintynytkään kuin yksi ainoa, ja sekin Vaajosen Äspäriä vastaan "liian innokkaasta kalastuksesta". Oppiin ei ollut kukaan kajonnut, ja se olikin, mikäli piispa hiippakuntaansa tunsi, kaikkialla oikea ja luterilainen, — lukuunottamatta Pesiön kirkkoherraa, jota virkaveljet väittivät järkeisoppiseksi. Mitä lajia tuo "järkeisoppisuus" oli, siitä ei piispa ollut viitsinyt ottaa selvää. Tarkastuksilla Pesiön pappilassa oli juteltu vain vuodentulosta, kalastuksesta ja metsästyksestä, ja Pesiön Boman oli tavallisesti kertonut, kuinka monta jänistä hän edellisenä syksynä oli ampunut. Ja niitä oli paljon, sillä Pesiön Boman oli suuri kerskuri ja tunnettu valehtelija. Hänen saarnansa olivat olleet tavallisia, vanhaan tyyliin pidettyjä esitelmiä, joissa kuitenkin aina määrätyllä kohdalla itkettiin. Niistä ei siis ollut mitään erikoisempaa sanottavaa.
Piispa ainakin oli toistaiseksi päättänyt olla jyrkästi puolueeton pastori Janne Flyktiin nähden.
Toista oli tuomiorovastin laita. Hän, joka tuomiokapitulin varapuheenjohtajana joutui säännöllisesti olemaan kotona, tuli paljon enemmän kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa kuin hänen korkea esimiehensä. Siihen velvoitti häntä jo seurakunnan esipapin virkakin. Tuomiorovastin keittiö oli uskovaisten vaimojen kokoontumispaikka. Matleena Moilanen, joka pesi talon pyykit, esiintyi siellä itseoikeutettuna puheenjohtajana. Ja hänellä oli Raamattu yhtä selvänä kuin tuomiorovastin monipuolinen liinavaatevarasto.
Ruustinna, vanha ja kivuloinen ihminen, mutta luonteeltaan kiihkeä ja suvaitsematon, sai kyökissä kuulla koko harhaoppijutun alusta loppuun. — Siitä oli luonnollisesti seurauksena, ettei tuomiorovastin päivällispöydässä puhuttu muusta kuin Janne Flyktistä ja hänen vapaista mielipiteistään.
Ettei keskustelun tulos ollut Janne Flyktille suotuisa, saattoi päättää siitä hermostuneisuudesta, jolla tuomiorovasti aina näiden puheiden jälkeen nousi pöydästä ja virkkoi:
— Ai, ai, sitä poikaa! Hän tekee tässä pian skandaalin!
Maaherra von Tollin perheessä ei asialle omistettu kovin suurta huomiota. Maaherra itse, vanha turkinsodanaikuinen, pikkuinen ja puhelias eversti, ei ollut yleensä pappien ystävä. Hän viihtyi parhaiten shakkipöydän ja totilasiin ääressä, jolloin pelitoveri sai lainata korviaan senkin seitsemään kertaan kuullulle jutulle, kuinka hän, silloinen kapteeni von Toll, oli saanut kunnian ottaa vastaan sapelin Osman pashan kädestä Plewnan antautuessa. Yleisesti tunnettua juttua ei kuitenkaan uskottu — siitä yksinkertaisesta syystä, että maaherra kertoi turkinsotaretkeltään aivan mahdottomia.
Maaherra ei siis välittänyt, oliko joku pappi enemmän taikka vähemmän vääräoppinen. Hänestä ne olivat vääräoppisia kaikki, kun pitivät kiroilemisesta niin tavatonta melua. Olisivatpa itse olleet Turkinmaalla, niin tietäisivät, minkälaisia helvetin hirtehisiä ne roimahousut todella olivat!
Maaherran rouva sitävastoin ei ollut jutulle kylmä. Sehän koski häntä jo lähetysyhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Hän oli kuitenkin pian ratkaissut kantansa: huolimatta pastori Flyktiin viimeisestä esitelmästä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa, piti hän hänestä sangen paljon, sillä hänen taiteellista makuaan hiveli suuresti, että pappi puhui saarnoissaan Beethovenista ja Rembrandtista.
Pormestarin perhe taas oli jakautunut kahteen leiriin: yhdellä puolen tytöt, toisella vanhemmat, — jos nyt pormestaria itseään voitiin ottaa lukuun, sillä hän alistui tavallisesti aina rouvansa mielipiteisiin. Tytöt tuomitsivat kovasti Janne Flyktiä, — minkävuoksi, sitä he eivät osanneet oikein selittää. Hän soitti viulua. Kyllä. He soittivat pianoa. Mutta hän puhui siitä liian "julkisesti". Ehkä. Mitäs pahaa siinä sitten oli?
— Siinä ei ole kerrassaan mitään pahaa, että pappi koskettelee saarnoissaan jokapäiväistä elämää sen eri muodoissa, julisti pormestarin rouva.
Tyttäret eivät voineet sitä juuri vastustaakaan.
— No entä nuo palokunnan juhlissa ja nuorisoseuran iltamissa soittelemiset?
Pormestarin rouva nirpisti hiukan nenäänsä.
— Niin, ne nyt saisivat olla poissa, sillä ne ovat niin kovin vulgäärejä, — mutta jos hän nyt niissäkin esiintyy taiteilijana, niin — kantänka!
— Mutta eikö papin pitäisi aina esiintyä pappina?
— Tietysti! … Mutta mikä tekee hänet papiksi? Kappa ja kaulusko?
— Silloin on Vaajosen Äspärikin pappi.
Tytöt joutuivat hämilleen. Äidin mielipiteitä ei ollut helppo kumota.
— Ei luonnollisesti, vaan papin elämä, hänen käytöksensä, hänen suhtautumisensa elämään, huomautti Linda-neiti.
— Aivan oikein! Siinä suhteessa pastori Flykt kestää koetuksen, jota taas Äspäri ei tee. On olemassa suuri ero heidän välillään: toinen esiintyy silloin tällöin — huomatkaa: minä sanon silloin tällöin — jossakin vakavahenkisessä juhlassa esittämässä taiteellista viulun- tahi sellonsoittoa, toinen kalastaa kaiket kesät ja tekee talvet rysiä. — Siinä on eroa!
Tyttärien täytyi myöntää, että siinä oli eroa.
— Mutta hänhän kieltää Kristuksen jumaluuden, uskalsi Sofia muistuttaa.
Silloin pormestarin rouva suuttui.
— Kuka sitä on sanonut, muut kuin vanhat, puolihöperöt muijat? Ja kuka sen asian tutkii, sinäkö vai minä?
Tytärten täytyi myöntää joutuneensa alakynteen. Äidin kanssa ei kannattanut väitellä. Hän piti oman päänsä. Sofia otti käsityönsä, keskitekoisen seinäryijyn, jota hän valmisteli lähetysyhdistyksen myyjäisiin, ja Linda meni soittelemaan Beethovenia.
Postimestari Lentz rouvineen oli aivan päinvastaista mieltä. Postimestari itse, jonka isä oli aikoinaan muuttanut Saksasta Suomeen, kallistui hernhutilaisuuteen, rouva taas oli paremmin vapaakirkollinen, vaikka kuuluikin lähetysyhdistyksen johtokuntaan. Heidän luonaan olivat lähetyssaarnaajat tavallisesti majaa, sillä varsinkin postimestari oli innokas lähetystyön kannattaja. Pastori Flykt oli tämän perheen mielestä kuiva ja sisällyksetön saarnamies, jonka puhe muistutti "helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta", mutta josta puuttui rakkaus, se rakkaus, jonka lähteenä oli Kristuksen verinen sovinto ja hänen viisi haavaansa. Niistä olisi postimestari Lentzin mielestä papin tullut saarnata, ja yksinomaan niistä, — sillä niihin perustui ihmisen autuaaksitulo.
Pieni piispankaupunki ali siis käymistilassa ja siihen tilaan sen olivat saattaneet pastori Flyktin saarnat, varsinkin hänen viimeinen esitelmänsä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.
Uskovaisten piireissä oltiin hänestä aivan yhtä mieltä. Sieltä ei kuulunut: soraääniä lainkaan. Vaikka he muuten riitelivätkin paljon ja kiivaasti, olivat he pastori Flyktin "asiassa" — niinkuin he sitä kutsuivat — aivan samaa mieltä.
Pastori Flykt oli kokonaan sopimaton papiksi. Hän oli uskoton,
täydellisesti vailla pyhää Henkeä ja sitäpaitsi Kristuksen kieltäjä.
Kiihkeimmät nimittivät häntä suorastaan jumalankieltäjäksi ja
Antikristuksen pojaksi.
* * * * *
Janne Flykt astui kiivaasti pääkatua alas. Oli ilta, ja ilma oli kolea. Pohjoistuuli, joka pääsi puhaltamaan pääkatua pitkin koko voimallaan, meni läpi luiden ja ytimien. Katu oli melkein autio. Joku yksinäinen kulkija etempänä kadun toisella puolen ponnisti tuulta vasten, niinkuin hänkin. Tuuli tanssitti lunta katukäytäviä pitkin ja nosti poikkikatujen kohdalla kokonaisia pyörteitä ilmaan.
Janne Flykt nosti päällystakin kauluksen pystyyn ja kiiruhti askeleitaan. Hän palasi kaupungilta ja hänen mielensä oli alakuloinen.
"On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!"
Nämä sanat soivat vieläkin hänen korvissaan.
Hän oli ollut kastamassa lasta erään räätälin luona. Räätälin hän oli tuntenut monta monituista vuotta. Siivo, hiljainen mies, joka teki työtänsä yhden kisällin ja parin oppipojan kanssa. Hän oli ollut aina uskonnollinen ja käynyt kirkossa säännöllisesti. Hän, Janne Flykt, muisti nähneensä hänet siellä jo silloin, kun hän itse oli pieni poika. Aina samassa paikassa, yhtä uskollisesti joka sunnuntai.
Mutta nyt hän vasta oli tullut herätykseen. Kaupungissa äskettäin vieraillut herätyssaarnaaja Suvinen oli ollut välikappaleena hänen kääntymisessään. Hänestä oli tullut kiihkeä, fanaattinen mies, jonka työpöytä oli muuttunut saarnatuoliksi. Jokainen henkilö, joka tuli hänen työhuoneeseensa, sai pöydällä istuvalta mestarilta kuulla parannuksen välttämättömyydestä ja viimeisen tuomion hirmuisuudesta. Kolme kisälliä oli jo lähtenyt pois hänen työstään. He eivät olleet jaksaneet kuulla mestarinsa yhtämittaista saarnaa. No niin. He olivat saaneet mennä. Nykyinen kisälli oli hiljainen nahjus, josta oli samantekevää, mitä mestari puhui. Hän myönteli kaikkeen: "Niin vain." Hän oli kotoisin Perä-Pohjolan puolesta ja jo lapsuudesta asti tottunut saarnamiehiin. Niiden parissa hän oli tehnyt sen havainnon, että hiljainen myöntelemimen auttoi kaikkein parhaiten.
Tämän, räätäli Tarkkasen luona oli hänellä ollut kastetoimitus ja hänen täytyi myöntää, että se oli ollut tukala tehtävä.
Räätäli Tarkkanen oli alussa esiintynyt hiukan ujona. Ennen toimitusta hän ei ollut lausunut juuri montakaan sanaa. Mutta kun lapsi oli kastettu ja oltiin toista kahvikuppia juomassa, oli hänen kielensä lauennut. Ja silloin oli pappi saanut kuulla, mikä hän oli miehiään.
Suruton, auttamattomasti suruton mies, joka johdatti ihmisiä kadotukseen kuin karjalaumaa!
Hän oli hämmästynyt. Hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hänen kimppuunsa hyökättiin tuolla tavoin. Hän oli tiedustellut syytä tuomioonsa.
— Pastorihan kieltää Jumalankin! oli räätäli huudahtanut, ja hänen kasvoillaan oli kuvastunut hillitön kiihko.
— Kuinka te sellaista voitte väittää?
— Kuinkako? Että pastori vielä viitsii kysyä?! Sellaista teeskentelyä minä en sentään ollut pastorilta odottanut!
Ja hän oli saanut selityksen.
Ei ollut vielä tässä kaupungissa sellaista pappia ollut, joka olisi julkisesti saarnatuolista uskaltanut puhua Kristuksesta vain ihmisenä, tosin vähän parempana muita, mutta silti ainoastaan ihmisenä. Jumalan pojaksi olivat muut papit hänet saarnanneet, ja niinhän Raamattukin opetti. Mutta pastori Flykt oli puhunut vain Vapahtajasta, joka oli ihminen, ja selittänyt kaikki Raamatun totuudet oman pimitetyn järkensä mukaan. Niinkuin ihminen voisi ketään vapahtaa! — Ja entä viimeinen villitys? Missä raamatunpaikassa oli kirjoitettuna, että ihmisen autuaaksi tullakseen piti ruveta käymään teattereissa, konserteissa ja tanssisalongeissa? Miksi ei pastori ollut jo suoraan maininnut kapakoita taivaanporstuoiksi? Hän ei olisi uskonut, jos joku toinen olisi kertonut, mutta nyt hän oli omin korvin kuullut.
Hän oli yrittänyt selittää, mutta se oli osoittautunut aivan turhaksi. Räätäli Tarkkanen ei ollut antanut suunvuoroa ensinkään. Hän oli pauhannut kuin tuomiopäivän pasuuna, ja hänen kiihkoa ja hengellistä raivoa uhkuva puheensa oli loppunut huudahduksella:
— On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!
Hän oli noussut ja heittänyt hyvästit. Hän oli ollut kiivastuksissaan kelpo lailla.
Mutta kadulle päästyään hän oli nauranut. Hullu räätäli, jolta oli mennyt kaikki sekaisin.
Mutta kun hän nyt käveli kotiansa kohti muistellen räätäli Tarkkasen sanoja, ei häntä enää naurattanut. Hän käsitti, että oli tapahtunut hirvittävä väärinkäsitys, ja se nosti epätoivoisen tuskan hänen rintaansa.
Niinkö yksinkertaisia ihmiset olivat? Niinkö sokeita ja ahdasmielisiä? Vai oliko se ilkeyttä ja panetteluhalua?
Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt vastausta.
Hän oli luullut tekevänsä siunattua työtä kirkastaessaan kuulijoilleen Kristuksen ihmisyyttä. Hänestä se oli tuntunut välttämättömältä jo senkin vuoksi, että Kristuksen jumaluus oli anastanut saarnoissa kaiken tilan. Ja hän oli varma siitä, että juuri tuo yksipuolinen sananjulistus oli siihen määrin turruttanut kuulijat, etteivät he enää pystyneet saamaan uskonnosta mieskohtaisesti kiinni, — harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Ihmiset kyllä istuivat ja kuuntelivat, mutta useimmassa tapauksessa kohosi saarna heidän päittensä yläpuolitse, synnyttäen korkeintaan mukavan kirkkotunnelman, johon saattoi tuudittautua aivan kuin kosken lauluun. Sellainen uskonnollisuus ei ollut mistään kotoisin. Siinä ei ainakaan ollut mitään mieskohtaista suhdetta, joka oli pääasia uskonnossa.
Janne Flykt oli koettanut päästä käsiksi juuri tuohon mieskohtaiseen. Hänestä oli ensinnäkin ollut tärkeää herättää kuulijoissa mielenkiintoa uskontoon. Sillä uskonto oli mielenkiintoista. Siitä hän oli oman kokemuksensa perusteella täysin vakuutettu. Tämän vuoksi hän oli esittänyt Vapahtajan tavallaan kuin uudessa valossa. Hän oli tuonut hänet kuulijoiden eteen ihmisenä, pyhänä, täydellisenä ihmisenä, jonka sydämellä oli kaikki veljeinsä ilot ja surut, ymmärtäväisenä, osaaottavana Vapahtajana, joka oli itse kokenut kaikki, tiesi kaikki ja tunsi kaikki, ja jossa ainoassa todellinen ihmiselämä oli löydettävissä.
Häntä itseään ei ollut milloinkaan oikein miellyttänyt tuo taivaallisella valta-istuimella istuva kruunattu Kristus. Jo pikku poikana hän oli tuntenut pelkoa sellaista Vapahtajaa kohtaan. Pastori Skarpin saarnoja kuunnellessaan hän oli monesti kuvitellut, että Kristuksen valtaistuimelle johtivat leveät ja korkeat kultaportaat, joille Laidan pikku poikien likaiset jalat eivät saaneet astua. Heti oli siinä joku Pietari taikka Jaakob torumassa, aivan samalla tavalla kuin mamselli Hård, joka ikkunastaan piti silmällä, etteivät Laidan pojat päässeet hänen ryytimaahansa. Hän ei suvainnut sitäkään, että joku pojista pysähtyi edes ryytimaan kohdalle ihailemaan sen komeita herneenpalkoja ja porkkananvarsia. Heti hän oli ikkunassaan huutamassa: "Vai niin, viikarit! Pois minun ryytimaastani!" — Sellaista komentoa hän oli ajatellut Pietarinkin pitävän Kristuksen valtaistuimen kultaportaitten ääressä. Häntä oli miellyttänyt paljon enemmän tuo kirkastusvuorella seisova Kristus. Vaikka Vapahtaja olikin siellä niin juhlallisen näköinen, saattoi aivan hyvin kuvitella, ettei hän olisi ajanut pois jotakuta Laidan pojista, jos tämä olisi sattunut jonkin kalliolohkareen takaa tirkistelemään, mitä vuorella tapahtui…
Janne Flykt hymyili lapsuutensa muistoille. Sellaiseksi hän oli Vapahtajan kuvitellut, niin ystävälliseksi ja isällisen lempeäksi. Mutta kirkon Kristus oli kaukainen ja vieras, kruunattu taivaan hallitsija, jota lähestyessä piti turvautua välittäjään. Eivät roomalaiskatoliset niin väärässä olleetkaan, asettaessaan neitsyt Marian välittäjäksi ihmisen ja Vapahtajan välille. Sillä sellainen ankara Kristus kovine tuomari-kasvoineen vaati taivaan kuningattaren väliintuloa.
Luterilainen kirkko esitti Kristuksen melkein roomalaiskatoliseen tapaan. Sillä oli vain se puute, ettei se voinut osoittaa ketään välittäjäksi. Neitsyt Maria oli sen opin mukaan vain syntinen ihminen, eikä apostoleillekaan kuulunut taivaallisen lähettilään toimi. Ei ollut siis ihme, etteivät ihmiset saaneet Kristuksesta mieskohtaisesti kiinni.
Hän, Janne Flykt, oli tahtonut tuoda Kristuksen ihmisten keskuuteen, vetää hänet uudelleen taivaasta maan päälle kulkemaan kaupunkien katuja ja tekemään vieraskäyntejä köyhien majoissa. Hän rakasti sitä Vapahtajaa, joka maallisen elämänsä aikana oli kulkenut ympäri kylästä kylään, istahtanut väsyneenä tien varrelle lepäämään, poikennut Betanian sisarusten luo ja keskustellut yksinkertaisten kalastajien kanssa. Jeesus Natsarealainen, Galilean profeetta, oli hänen Vapahtajansa. Tätä Vapahtajaa hän oli tahtonut kirkastaa kuulijoilleen, kuvata hänet inhimillisillä tunteilla varustettuna, juuri niinkuin evankeliumi opetti, — sellaisena, jollaisena hänet olivat nähneet hänen omat aikalaisensa: jumalallisen suurena, mutta kuitenkin ihmisenä, kansanmiehenä kansanmiesten keskuudessa.
Näin hän oli uskonut saavuttavansa päämääränsä. Mutta hän oli surkeasti pettynyt.
Ihmiset viskasivat lokaa hänen kasvoilleen, syyttivät häntä jumalanpilkkaamisesta, vieläpä jumalankieltämisestä.
Se oli kauhea todellisuus.
Janne Flyktin sydäntä kirveli, ja otsaa poltti. Kylmän pohjatuulen hyväilyt tuottivat hänelle huojennusta.
Sellainenko oli tämä kaupunki!
Hän pysähtyi pappilan portille, vaipuen mietteisiinsä. Ne olivat synkkiä, surullisia … niin peräti alakuloisia. Ja kahden päivän päästä olivat hänen häänsä…
Hän hymähti katkerasti.
Kuinka toisenlaiseksi hän oli kuvitellut nämä viimeiset päivänsä poikamiehenä! Päiviksi täynnä iloa, onnea ja tyytyväisyyttä, niinkuin aamulla herätessä, jolloin aurinko paistoi ikkunaan ja kultasi huonekalut. Ja sitten täysi päivä, täynnä tarmoa ja uskoa elämään … käsi kädessä työhön sydämenystävän ja elämänkumppanin kanssa … kirkasta, valoisaa tulevaisuutta kohti!
Nyt vallitsi hänen ympärillänsä yö. Janne Flykt havahtui siitä, että kello tuomiokirkon tornissa löi kahdeksaa. Hän tunsi kylmänväreitä ruumiissaan ja riensi sisään.
Huoneesta tulvahti vastaan lämmin ilma ja suloinen ruusun tuoksu.
Hänen sydämensä rauhoittui. "Kotini on minun linnani", ajatteli hän ja raapaisi tulta.
Siinä kukki pöydällä Johannan tuoma ruusu. Se levitti miellyttävää tuoksua pieneen kamariin, jonka huonekaluston muodostivat vanha leposohva, piironki, kirjoituspöytä, pesukaappi ja pari, kolme tuolia. Seinällä, sohvan yläpuolella riippui viulu, ja nurkassa kirjahyllyn ja ikkunan välissä oli sello saanut paikkansa.
Janne Flykt istahti sohvaan ja otti esiin sellonsa. Hänen katseensa osui vastapäisellä seinällä olevaan tauluun, joka esitti Napoleonia Fontainebleaussa. Murtunut, valtakuntansa menettänyt mies…
Oliko hänkin sellainen?
Ei ei? Hänen Fontainebleaunsa oli vielä kaukana. Jos sitä ollenkaan tulisikaan…
Mutta sittenkään hän ei saanut katsettaan irroitetuksi kuvasta.
Hän laski sellon paikalleen ja rupesi katselemaan taulua. Siinä oli jotakin suurenmoisen traagillista. Majesteetti, jonka edessä äsken vielä Eurooppa oli vavissut. Ja nyt: kaikkien hylkäämä mies … tukka epäjärjestyksessä … vyöltä irroitettu sapeli pöydälle heitettynä … ja katse … synkkä kuin yö.
Janne Flykt pyyhkäisi otsaansa kuin karkoittaakseen synkän, ahdistavan ajatuksen, joka väkisten pyrki esiin. Hän nousi ja meni kirjoituspöydän luo.
Postinkantaja oli käynyt hänen kaupungilla ollessaan ja tuonut kirjeen.
Hän tarkasteli sitä tutkivasti. Aivan outo käsiala. Kaikesta päättäen oli kirjoittaja jonkinverran kouluakäynyt. "Herra pastori Janne Flykt", seisoi siinä.
Mikä merkillinen kirje se oli?
Hän repäisi kuoren auki. Pitkän aikaa tuijotti hän outoa käsialaa, ennenkuin rupesi lukemaan.
Hän ei päässyt pitkälle, ennenkuin hänen otsallaan suonet pullistuivat. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen.
Tämä oli ennen kuulumatonta! Kirje oli nimetön soimauskirje hänen lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa pitämän esitelmänsä johdosta ja kuului sanasta sanaan:
"Herra pastori!
Esitelmänne johdosta, jonka piditte meidän rakkaassa rukoushuoneessamme ja jossa ilmoititte hämmästyttävät mielipiteenne kristityn eli oikeammin uskovaisen vapaudesta taidenautintoon nähden, ei voi olla vastalausetta panematta sille uskolle, että tosi herännyt, synteinsä tähden murtunut ja Kristuksen veren voiman kautta rauhaan ja uskoon päässyt enää voisi kulkea samaa tietä kuin ne jotka silkissä ja sametissa rientävät täyttämään teatterisalongit. Ei, ei viihdy tosi kristitty siinä seurassa, missä pilkkaajat istuvat. Ja sangen surullista on, jos sielunpaimenen taidenautinnon halu on niin suuri, että hän siellä löytää tyydytystä. Ja kaikkein surkeinta on se, että hän julkeaa pyhältä paikalta viitoittaa nuorille heränneille sellaisia teitä. Onhan heillä muutenkin, jos totiset ovat, taisteluita syntiä ja himoja vastaan. Koettavathan he synnin teiltä palattuaan juuri välttää tällaisia paikkoja ja kääntää selkänsä entisille huveille.
Te kyllä kai tarkoitatte, ettei kristityn tarvitse olla niin ahdasmielinen (niinkuin se kuuluu), ettei saisi kaunoaistiaankin noudattaa. Saahan hän kyllä nauttia kauneudestakin, mutta sekin muuttuneessa mielessä saa toisen muodon. Harrastihan kyllä Lutherkin kodissaan hengellistä (sana "hengellistä" oli jälkeenpäin lisätty) laulua ja musiikkia ja ihaili ehkä (sana "ehkä" oli jälkeenpäin lisätty) suurten mestarien taideteoksiakin, joita kyllä kristittykin voi ihailla, sillä ne ovat aivan eriaiheiset kuin nykyajan taide. Eihän niin ahdasmielinen tarvitse olla, ettei kodissaan voisi sallia siisteyttä ja kauneutta, jotta siinä viihtyisi. — Mutta ennen kaikkea jakaa kuulijoiden janoaviin sieluihin "elävää vettä". Ei kuivia ja hengettömiä jaarituksia, joissa tuskin Jeesuksen nimi tulee mainituksi. Pois haaveilu, teeskentely ja "nummisuutarit", tahi jättää ahdas kirkko ja antautua sille uralle, joka paremmin miellyttää!
Kyllä kirkkomme ääriään myöten täyttyy, kun vain elävää sanaa, Jumalan kaksiteräistä miekkaa voimalla heilutetaan, ja äänellä, joka kuuluu joka loukkoon! Sitä toivovat janoovat sielut."
Janne Flykt ei loppuun päästessään tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Kirje oli traagillisuudessaan koomillinen taikka päinvastoin.
Hän heitti sen pöydälle ja vaipui mietteisiinsä.
Kirjoittaja oli kaikesta päättäen sekä tekopyhä että raukka. Tekopyhyyttä todistivat hänen käyttämänsä monet attribuutit ja raukkamaisuutta hänen nimettömyytensä. Miksi hän ei tullut mieskohtaisesti keskustelemaan hänen kanssaan? Miksi verhoutua nimettömyyden raukkamaisen manttelin taa? Hän olisi saanut asiaa lähemmin selittää.
Vai olisiko se auttanut?
Tuskin.
Tekopyhyys oli aina osoittautunut sellaiseksi voimaksi maailmassa, että sitä vastaan särkyivät rehellisimmätkin aseet, varsinkin jos se toimi pimeässä. Sellaistahan oli ollut jesuiittain työ, ja historia osoitti, mitä jälkiä se oli jättänyt: pimittänyt ja kahlehtinut omiatuntoja, tehnyt aurinkoisesta, ikkunoilla varustetusta huoneesta ummehtuneen ja löyhkäävän kammion.
Janne Flykt sammutti lampun. Hänestä tuntui hyvältä istua pimeässä.
Oli parempi siten koota ajatuksiaan ja miettiä.
Voittaisiko hän vai tulisi häviämään?
Sitä kysymystä hän mietti.
Hän silmäsi ulos pimeälle pihalle. Etelän taivaalla, puuvajan katon yläpuolella, loisti tähti. Se vilkutti niin ystävällisesti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä murehdi! Toivo vain!"
Toivon tähti! Niin, hän ymmärsi sen tarkoituksen: se tahtoi rohkaista häntä. Taivas sen ympärillä oli musta ja pohjaton kuin epätoivon ja tuskan meri. Mutta keskellä mustaa autiutta vilkutti yksinäinen tähti kuin Majakka rannattomalla merenaavalla.
Älä murehdi! Toivo vain!
* * * * *
Seuraavana aamuna sai Johanna Roslund kirjeen. Se oli hänen sulhaseltaan ja sisälsi ainoastaan runon. Alla oli vain pienellä, sirolla käsialalla: "Janne." Johanna suuteli nimeä. Runosta huokui alakuloisuuden ohella horjumaton vakaumus ja voitonvarmuus. Jannea oli odotettu illalliselle, mutta häntä ei ollut kuulunut. Johanna oli lähtenyt kävelemään ja kulkenut Jannen asunnon ohi Ikkuna oli ollut pimeä. "Joku sairaskäynti", oli hän ajatellut ja heittänyt kaipaavan katseen ikkunaan sekä jatkanut matkaansa. Mutta Johanna ei tiennyt, että juuri silloin oli hänen sulhasensa istunut kirjoituspöytänsä ääressä pihanpuoleisen ikkunan edessä ja katsellut "toivon tähteä". Hän oli arvannut oikein se oli ollut "sairaskäynti", mutta sillä kertaa oli sairaskäynnin suorittanut — pieni, tuikkiva tähti.