X
Oli vierähtänyt kolme vuotta viimeksi kerrotusta. Janne Flykt hoiti edelleenkin papinvirkaansa piispankaupungin kirkkoherran virallisena apulaisena. Monta vaikeutta siinä oli ollut voitettavana. Pastoraalitutkinto oli kerran jo uhannut nostaa tien pystyyn. Hänen väitöskirjansa, joka oli koskenut "Renanin käsitystä Jeesuksesta", oli muitta mutkitta hylätty. Tuomiokapitulin pöytäkirjanote oli lyhyesti ilmoittanut, että "huolimatta kirjoituksen lennokkaasta esityksestä, oli aine siksi vaarallinen, ettei katsottu nuorelle, kokemattomalle papille terveelliseksi sellaisten harha-oppisten teoloogien teoksiin tutustumista, koska ne helposti saattaisivat eksyttää ja johdattaa mielipiteiden sekaannuksiin asioissa, joista luterilaisella kirkolla oli selvä ja raamatunmukainen käsitys." — Mistään harhaopista ei väitöskirjantekijää oltu kuitenkaan tahdottu syyttää. Hänhän oli pääasiallisesti vain selitellyt ranskalaisen teoloogin mielipiteitä; Hylkääminen olikin katsottava ainoastaan "isälliseksi varoitukseksi", niinkuin tuomiorovasti jälkeenpäin oli selittänyt.
Janne Flyktin oli siis ollut valittava uusi väitöskirjanaihe ja hän oli siksi valinnut "rippikouluopetuksen yleensä". Siinä ei hänen mielestään olisi pitänyt jäädä sijaa hammastelulle. Mutta niin ei ollut käynyt. Sekään ei ollut löytänyt täydellistä armoa tuomiokapitulin pitkän viheriän pöydän ääressä. Hänen käsityksensä "kristityn vapaudesta" oli leimattu liian "vapaaksi" ja hänellä oli ollut luja yhteenotto herra asessori Haglundin kanssa, joka oli istunut hänen vastaväittäjänään. Piispan hyväntahtoinen väliintulo oli ratkaissut asian Janne Flyktille suotuisaan suuntaan siten, että piispa oli katsonut keskustelun riittäväksi ja koristanut loppulausuntonsa muutamilla valituilla sanoilla vanhempien virkaveljien mielipiteiden kunnioittamisesta, "koska heillä oli suurempi kokemus ja syvempi perehtymys asioihin." Siihen se oli jäänyt, ja Janne Flykt oli suorittanut pastoraalinsa sekä tullut "kiitoksella hyväksytyksi".
Mutta nämä vastoinkäymiset eivät olleet häntä masentaneet. Päinvastoin: hän oli vain vahvistunut vakaumuksessaan. Ei pitänyt uskaltaa päämiehiin. Ratkaisevalla hetkellä he eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan auttaa, Hänen oli kuljettava omaa tietänsä.
Ja sitä hän oli kulkenut, uskollisena omalle itselleen ja vakaumukselleen. Hän oli hoitanut saarnavuoronsa nuhteettomasti, — omasta mielestään ainakin. Hänen julistuksensa keskuksen oli edelleenkin muodostanut tuo ihmisystävällinen Kristus, joka tahtoi voittaa kaikki. Tästä mieliaineestaan hän ei ollut luopunut, vaikka pastori Skarp oli käynytkin yhä suljetummaksi, ja uskovaisten vaimojen ryhmä saarnatuolin juurella yhä harvemmaksi.
Mutta sijaan oli tullut uusia kuulijoita, jotka — vaikka eivät istuneetkaan aivan saarnatuolin juurella — syvällä hartaudella kuuntelivat nuoren papin elävää esitystä. Kapellimestari Borellista ja neiti Såltinista oli tullut innokkaita kirkossakävijöitä, ja heihin oli liittynyt pormestarin sekä maaherran rouvat. He muodostivat kantajoukon, mutta heidän ympärilleen oli kerääntynyt paljon muita, kaupungin ylioppilasnuorisosta vakaviin, itseopiskelua ja valistuspyrinnöitä harrastaviin työmiehiin saakka.
Se uhkaava pilvi, joka kolme vuotta takaperin lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa pidetyn esitelmän johdosta oli kohonnut kirkolliselle taivaalle, oli vähitellen hajaantunut. Ettei se ollut täydellisesti hävinnyt, sen saattoi päättää niistä jälkimainingeista, joita kaupungilta säännöllisesti kuului Janne Flyktin saarnojen jälkeen. Puhe harhaoppisuudesta ei suinkaan ollut loppunut. Päinvastoin se kyti kuin tuli kuuman tukan alla, herättäen epäluuloa ja hiljaista, vaikka sitkeää vastarintaa. Tätä epäluuloa havaitsi Janne Flykt toimituspaikoissa kaupungilla, niin ristiäis- kuin hautajaistilaisuuksissakin. Se loisti ihmisten silmistä ja kuvastui heidän kasvoiltaan: Ja siellä missä pastori Skarp oli viimeksi vieraillut, se poltteli pahimmin. Kun hän oli kastanut lapsen jossakin porvariperheessä, saattoi hän toimituksen loputtua lukea tämän kysymyksen läsnäolijoiden kasvoista: "Mihin uskoon pastori nyt kastoi lapsen, omaansako vai kirkon?" Ja hautajaisissa puhelivat saattovieraiden surupuvut: "Hohoo! Kaikki loppuu aikanaan, ihmisten omatekoiset oppirakennukset yhtä hyvin kuin tukkukauppa kaloilla tai viisikymmenvuotinen hevosenajo 'Veljekset Karstenilla!' Kukaan ei suorastaan puhunut hänelle mitään, mutta tuo äänetön epäluulo hiipi hänen kantapäillään niin hyvin sakariston rappusissa kuin Laidan pimeissä porttikäytävissäkin. 'Janne Flykt, Kirkko-Janne!' 'Vääräoppinen ja Kristuksen kieltäjä.' 'Sen siitä nyt sai vanha Flyktiska! Ei ollut kyllin ankara pojalle pienenä, vaan antoi soitella kaiken maailman pelit ja rallatukset.' 'Ei niitä pappeja joka Laidan nurkassa kasva! Kanniaisen Iikka oli kyllä Laidan poikia, mutta hänellä olikin katkismus povessa. Ja rovastintyttären nai ja rovastina kuoli!'"
Näin juteltiin Laidalla, kun Janne Flyktin solakka vartalo varjosti matalain talopahaisten ikkunoita. Pienen piispankaupungin yleinen mielipide löysi aina vastakaikua Laidalta, sillä sen vaimot kävivät säännöllisesti kaupungin porvarisperheissä töissä. Konttisen Kustaava, joka oli leipuri Luukelan perheessä vakituisena apurina, pesi pyykit ja siivoten leivintuvan sekä saaden säännöllisesti korpunreunukset lapsilleen vietäviksi, kertoi illalla miehelleen, mitä Luukelan rouva oli haastellut. Ja miehelle olivat nämä uutiset vereksenä virkistyksenä iltahetkinä työn päätyttyä. Eipä sillä, että Kaaperi Konttinen olisi välittänyt kaikista vaimonsa jaarituksista, mutta saihan niistä aina jotakin tietää, mitä kaupungilla tapahtui. — Mutta toista mieltä oli Ollakan Riika, joka taas oli pormestarirouvan vakituinen apulainen. Hän ei kärsinyt kuullakaan, että naapurin eukko sätti Flyktin Jannea. Oh, vai jo että! … Flyktin Janne, joka oli maailman paras pappi ja messusi kuin Herran enkeli! Vai luuliko ehkä Konttisien Kustaava, että pastori Skarp messusi paremmin? Joo, kaunis kunnia! Niinkuin vanha varis hän lauloi. Hänellä ei ollut enemmän nuottia kuin Punikki-vainajalla! "Herra olkoon teidän kaanssaannee." Herra varjele! Johan sitä harakatkin kirkonkatolla kauhistuivat! Toista oli Flyktin Janne! Hän se oli oikea "Kirkko-Janne"! Sopivan ne olivat sille pojalle nimen antaneetkin. Häntä kelpasi kuunnella! Ei siinä ryitty eikä köhitty, kun se poika saarnasi! Niin tuli kuin vettä vain! Vai vielä Kanniaisen Iikka! Ohoh, jopa nyt kummia! Joka ei saanut vakinaista paikkaakaan kuin vasta vanhana miehenä! Ja siihenkin menestykseen sanottiin hänen rouvallaan olleen hyvänpuoleisesti ansiota, tämä kun oli tyttönä ollessaan toiminut samassa seurakunnassa kansakoulunopettajattarena.
Näin vaihtelivat mielipiteet ja arvostelut Janne Flyktistä pienessä piispankaupungissa. Yksi kiitti, toinen laittoi, kolmas kuunteli muka puolueettomana, vaikka rauhan vuoksi säestikin milloin mitäkin puolta.
Mutta mielipiteiden sekavasta vuolteesta pakkasi aina pinnalle tämä:
Janne Flykt on harhaoppinen.
* * * * *
Tämä yleinen huomion esine eleli vain omaa elämäänsä. Hän oli kaksi vuotta taaksepäin mennyt naimisiin, ja häät olivat olleet komeat. Ei muistanut piispankaupunki pitkiin aikoihin nähneensä sellaisia pitoja. Jos nyt ei otettu lukuun maaherran vanhimman pojan Torste-luutnantin häitä. Mutta niissähän oli ollutkin morsiamena etelän aateliskartanon rikas ja ylhäinen neiti.
Mutta porvarispiireissä vietetyistä häistä veivät Roslundin patruunan tyttärelleen toimeenpanemat kerrassaan voiton. Sitä ruokien ja juomien paljoutta ja häävieraiden tulvaa. Joukossa oli ollut itse piispakin rouvine vaikka vihkimisen oli toimittanutkin tuomiorovasti. Olihan Janne Flykt hänen apulaisensa. — Pastori Skarp oli ollut mukana — mielipiteistään huolimatta. Mutta hyvällä ruokahalulla oli hänkin silti syönyt ja juonut. Roslundin patruunahan oli leikillään sanonutkin, etteivät hänen tyttärensä häitä saaneet oppiriidat häiritä.
Eivätkä ne olleet häirinneetkään.
Oli puheltu muista asioista, valtuusmiesvaaleista ja tekeillä olevista rautateistä. Vanha piispa oli selitellyt viimeisten arkistotutkimustensa tuloksia varalääninsihteerille. Ne kuuluivat nimittäin piispan erikoisalaan. Sulhanen oli soittanut kauniin kappaleen sellollaan, ja neiti Såltin oli lausunut hääparille omistamansa runon. Hänellä oli näet vähän niitäkin taipumuksia. Tanssittu vain ei oltu. Sitä ei Roslundin patruuna ollut ottanut ohjelmaan. Hänen mielestään piti papin häiden sentään jossakin suhteessa erota tavallisista "pelimannihäistä".
Puolitoista vuotta häiden jälkeen oli pappilassa, apulaisen puolella, vietetty ristiäisiä. Roslundin rouva itse oli kantanut tyttärensä pojan kasteelle, ja kummeina oli ollut Laidan väkeä. Isä oli arvellut, että kun hänen sukunsa kerran juonti sieltä, saivat hänen pojalleenkin kelvata tavalliset työläiskummit: Lassilan Gideon ja Leinosen Konsta vaimoineen. Meri-Kustu, vanhapoika, oli saanut parikseen neiti Såltinin, joka viimeksimainittu kapellimestari Borellin kanssa oli edustanut kaupungin hienompaa säätyä.
Janne Flyktin onnellista perhe-elämää ei siis häirinnyt mikään. Hän oli reipas ja iloinen, ja hänen suloinen vaimonsa oikea kodin emäntä. Kirkosta tullessaan hän tapasi pikku Penttinsä jokeltamassa kehdossa ja leikkimässä vempeleeseen kiinnitetyllä avainkimpulla. Ja hänestä oli suurimpia nautintoja puhella lapselle, joka tapaili kiinni hänen papinkauluksestaan, uhaten kiskoa sen irti.
Mutta nyt oli hänen taivaallaan ukkospilvi jälleen nousemassa.
Piispankaupunkiin oli vuosi takaperin muuttanut kuparisepänkisälli Kamula. Hän oli saanut työtä kupariseppä Lackströmillä eikä hänestä alussa tiedetty muuta, kuin että hän oli ruskeapartainen, vähän synkkä vanhapoika, joka viime markkinain aikana oli seissyt Lackströmin kauppakojussa itse vanhan patruunan tilalla. Se oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, sillä vuosikymmenien aikana he olivat tottuneet näkemään patruunan itsensä kahvipannujensa ja kattiloidensa keskellä, kasvoiltaan samanvärisenä kuin hänen valmistamansa kuparituotteetkin. He olivat jo niin tottuneet tinkimään vanhan patruunan kanssa, että heitä oli oudostuttanut tämä ruskeapartainen, synkkä mies, joka ei ryhtynyt pitkiin selittelyihin, vaan nosti kysymyksessäolevan kahvipannun ostajan eteen kuin mies, joka halveksii maailman turhuutta. Ilmeisesti olivat hänen ajatuksensa muualla koko kirjavan markkinaelämän aikana.
Tämä synkkäkatseinen kuparisepänsälli hautoi suuria ajatuksia. Hän oli lukenut kristikunnan suurista miehistä ja ruvennut ajattelemaan olevansa kutsuttu johonkin suureen ja tärkeään tehtävään. Niinkuin Dwight L. Moodylle muutaman kenkäkaupan tiskin takana Bostonissa oli selvinnyt, että maailma hukkui jumalattomuuteen, oli Kamulallekin kirkastunut Lackströmin kahvipannujen keskellä, että pienoinen piispankaupunki huolimatta tuomiokirkosta ja tuomiokapitulista eli surutonta elämää. Hän liittyi kaupungin uskovaisten joukkoon, jotka heti tunsivat hänessä itseoikeutetun johtajan. Eikä kulunut Montakaan kuukautta, ennen kuin koko kaupunki puhui vain Kamulasta, tuosta ruskeapartaisesta kuparisepänsällistä, joka saarnasi kuin Vanhan Testamentin profeetta.
Pitkää aikaa ei Kamula tarvinnut, ennen kuin hän sotapäällikön tavoin oli saanut yleissilmäyksen taistelutantereesta. Hän käsitti paikalla, missä oli vika kaupungin jumalattomuuteen: Katso, itse Antikristus asui sen keskellä!
Ja se Antikristus oli — pastori Janne Flykt. Kummako, että suruttomuus sai vallan, kun papit palvelivat Baalia ja uhrasivat Moolokille! Kummako, että jumalankieltämys kasvoi, kun Kristuksen palvelijat viettivät iltansa teattereissa ja tanssisalongeissa, vinguttivat viulua ja viheltelivät, maailman kunniaa pokkuroivat ja pyhän virkansa porttoudeksi muuttivat! Voi maailmaa pahennusten tähden!
Tuli oli sytytetty, ja kansa riemuitsi. "Suuri profeetta on noussut keskuuteemme", profeetta maailman viisaudesta vapaa, mutta pyhän Hengen täyttämä kiireestä kantapäähän! Se odotti vain merkkiä ryhtyäkseen rynnäkköön.
Ja merkki annettiin:
Pastori Flykt oli pantava viralta!
Niin, tietysti! Kumma, ettei sitä oltu jo ennemmin hoksattu! Eikö totta? Oh, olipa kyllä, mutta oli säälitty köyhää miestä, oman kaupungin kasvattia! Eikö oltu? Pyh kaikkia! Olivathan sen jo lausuneet Moilasen Matleena ja räätäli Tarkkanen senkin seitsemät kerrat, mutta se kun oli vain annettu asian jäädä. Parannusta oli odotettu kärsivällisesti, Mutta nyt oli kärsivällisyys loppunut! Kirves oli pantu puun juurelle.
Pois rienaaja kirkosta! Alas Kristuksen häpäisijä saarnatuolista!
Kaupunki oli kuin tulessa. Vakavammat ihmiset pudistelivat päätään, mutta eivät panneet tikkua ristiin. Heistä oli hauskaa seurata tapausten kehittymistä.
Ja ne kehittyivät — huimaavan nopeasti.
Aluksi elettiin jonkinverran epätietoisuudessa. Kaikenlaisia huhuja liikkui kaupungilla, toinen toistaan kummempia. Kerrottiin, että pastori Flykt oli jo erotettu. Piispa itse oli riistänyt papinkauluksen hänen kaulastaan ja lausunut: "Näin riistää Jumala sinulta viimeisenä päivänä taivaallisen autuutesi osan!" Tuomiokirkon vanha Matti-vahtimestari oli kutsuttu tuomiokapituliin ja hän oli saanut määräyksen nostaa kaikki ne kapat ja messukasukat, joita Janne oli käyttänyt, sakariston ulkopuolelle tuultumaan, jotta ne sitten voitaisiin uudelleen vihkiä pyhään tarkoitukseensa. Saarnatuoli ja alttarin sisäpuoli oli määrätty pestäväksi lysoolivedellä, koskapa vääräoppi oli tarttuvaa kuin rutto ja leviäisi joka paikkaan, jollei sitä ajoissa tukahdutettaisi. Pesijänä mainittiin jo Matleena Moilasta, ja Matleenan naapurit olivat jo tietävinään, paljostako hän sen työn oli ottanut. Sataviisikymmentä markkaa! Sillä sellaiseen hommaan ei ruvennut mielellään kukaan — uskovainen ihminen olletikaan. Mutta näiden huhujen aiheuttama jännitys herpaantui vähän, kun Ollakan Riika oli käynyt vartavasten toteamassa, ettei sakariston edustalla ollut mitään kappoja eikä kasukoita näkynyt. Ja kun Janne Flykt saarnasi seuraavana pyhänä, laukesi viimeinenkin jännitys, ja ihmiset joutuivat aivan ymmälle.
Mitä tämä oli? Paljaita valheitako oli levitettykin ympäri kaupunkia?
Kuka hävytön sen oli tehnyt?
Piispankaupungin asukkaat olivat arkoja kunniastaan. Heitä ei saanut niinkään vain nenästä vetää!
Ruvettiin jo kyselemään huhujen alkuunpanijaa. Yksi syytti yhtä, toinen toista. Pantiin oikea ajojahti toimeen, mutta syyllistä ei ilmaantunut. Tämä epäonnistuminen tuli tavallaan Janne Flyktin hyväksi. Väkevä myötätunnon laine vierähti hänen ylitsensä. Että ihmiset kehtasivatkin olla niin hävyttömiä! Viralta pois! Hm! Ei sitä niin virkaa otettu kuin sanottiin! "Johan minä Manniskalle sanoin, että älä sinä lörpötä! Ei se nyt pappi sentään ole mikään puukhollari, jonka saattaa potkaista pois milloin haluttaa! Mutta kun sitä ruvetaan jotakin hölyämään niin sitä hölytään! Kaikkea! Sanokaa te muuta!"
Janne Flykt sai taas osakseen ystävällisiä katseita. Ja yksi ja toinen pistäysi katsomassa, mitenkä "pasturska uudessa kodissa jaksoi".
Mutta tämä kaikki oli vain tyyntä ukonilman edellä kuin kaunista kajastusta ennen auringon laskua. Janne Flyktin harvat ystävät iloitsivat, että mokomasta häväistyshistoriasta vihdoinkin oli päästy, kunnes he eräänä marraskuun aamuna heräsivät hirvittävään todellisuuteen: kolmenkymmenviiden kaupunkilaisen allekirjoittama valituskirjelmä oli jätetty tuomiokapituliin. Siinä syytettiin pastori Flyktiä harhaopista ja vaadittiin erotettavaksi papinvirasta. Tuomiokapitulin asessori Haglund oli virallisen juhlallisena ottanut valituskirjelmän vastaan, ja asiamiehenä oli ollut kuparisepänsälli Esaias Kamula.