XI
Tuomiokapitulin ylimääräinen istunto oli määrätty maanantai-illaksi kello 6.
Jo hyvän aikaa ennen istunnon alkamista saapuivat tuomiokapitulin jäsenet yksi toisensa jälkeen. Pappispuvuissa, aivan kuin valmistautuneina joihinkin papiksivihkiäisiin tekivät he juhlallisen, arvokkaan vaikutuksen. Mutta tällä kertaa ei heidän kasvoillaan tavattu tuota jokapäiväistä, rauhallista ilmettä, joka niillä tavallisissa oloissa asui kuin merkkinä siitä, etteivät säännölliset pappistehtävät pitkän virkatottumuksen vuoksi enää heidän mieltään erikoisesti kiinnittäneet. Ei, tämä toimitus oli siksi epätavallinen, että sen näki jo itse herra asessori Tallborginkin kasvoilta, joilla tavallisesti leikki hyväntuulen veitikka. Sen huomasi selvääkin selvemmästi vahtimestarikin, joka pari vuosikymmentä oli autellut tuomiokapitulin herroille päällystakkia ylle.
Nyt olivat hänenkin kuihtuneet kasvonsa vakavuuden kirkastamat hänen ottaessaan vastaan herra asessori Tallborgin supinnahkaista turkkia.
Asessori Tallborg veti esiin nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hän oli lihava, keskikokoinen mies ja hiostui helposti.
— Onko piispa jo saapunut? kysyi hän, tukkien nenäliinaa kauhtanansa takataskuun.
— Ei ole, herra asessori. Ainoastaan herra tuomiorovasti ja herra asessori Haglund, vastasi vahtimestari nöyrästi.
Asessori Tallborg astui istuntohuoneeseen, jossa tuomiorovasti ja asessori Haglund istuivat pitkän, viheriällä veralla päällystetyn pöydän ääressä.
— Hyvää iltaa! tervehti Tallborg. — No, mitäs veljet arvelevat tästä?
Mitäpä siitä oli arvelemista. Tuomiorovasti pudisti päätään, ja asessori Haglund teki samoin.
— Ikävä juttu. Asessori Tallborg istahti virkaveljiään vastapäätä ja tarkkasi heidän huolestuneita kasvojaan.
— Ikävä juttu, perin ikävä, virkkoi hänkin. Tuomiorovasti korjasi silmälasejaan ja vertasi kelloaan ikkunoiden välissä riippuvaan seinäkelloon.
— Se on merkillistä, kuinka tuo on ruvennut jätättämään. Viime torstaina panin omani sen kanssa yhteen ja nyt se on taas viisi minuuttia jälessä.
— Mutta jos omasi menee edelle?
— Ei pitäisi. Se on kuukausi sitten ollut kellosepässä eikä sen pitäisi mennä. Tuomiorovasti pisti kellon taskuunsa ja otti pöydältä asiakirjavihkon. Siinä oli syytöskirja pastori Flyktiä vastaan sekä hänen antamansa kirjallinen selitys.
Tuomiorovasti katseli sitä ja puistautti vähä-väliä Päätään. Innostusta, innostusta … ja kaunista kieltä, mutta oppi … se oppi…
— Jaa-a. Ikävä juttu, kerrassaan ikävä juttu, virkkoi hän ääneen. — Minä olen koettanut sille pojalle takoa järkeä päähän, mutta ei. Hän on itsepäinen, harvinaisen itsepäinen. — Hän katseli virkaveljiään huolestunein ilmein ja jatkoi lukemistaan. — Miksi ei, — murahteli hän. — Saattaa sitä kai noinkin sanoa … "Kristuksen jumalallinen ihmisyys" … mutta tarvitseeko nyt julistaa saarnatuolista kaikkea mitä ajattelee. Hm! — Hän silmäsi asessori Tallborgia kuin lukeakseen tämän kasvoista, mitä virkaveli ajatteli asiasta. Mutta Tallborg istui kuin itseensä vajonneena ja leikki kultaisilla kellonperillään. — Tätä minä olen koettanut hänelle iskeä päähän, mutta ei. Hän on järkkymätön. Vakaumus? … niin no … vakaumus kyllä, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön … niin … sovelluttaminen … taikka … no niin, miksi emme voi sanoa: sovelluttaminen. Eihän sitä nyt tarvitse maailmalle huutaa kaikkea, mitä ajattelee.
Tuomiorovasti otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä, viitaten päännyökkäyksellä asiapapereihin. Hänen mielestään juttu oli auttamaton.
— Siinä on hänen kirjallinen selityksensä, lausui hän.
Asessori Tallborg otti paperin ja rupesi lukemaan. Hänen lihava leukansa venähti rinnalle ja poskilla värähti tuontuostakin hermostunut nykähdys.
— En minä nyt voi sanoa, että hän suorastaan kieltäisi Kristuksen jumaluuden, mutta onhan se vähän hämärästi esitetty … lausui hän leveään tapaansa… "Sellainen täydellisyys, sellainen tinkimättömän läheinen suhde Jumalaan, josta hän ei heitä irti kärsimyksen ratkaisevimmalla hetkelläkään, vaikka hänen omassa sielussaan kaikki on pimeää kuin yö, sellainen horjumaton uskollisuus omaa elämänkutsumustansa kohtaan, oikeuttaa meidät sanomaan, että hän on 'jumalallinen', vieläpä enemmänkin: hän on 'Jumala'… Jaa … hm! hiukan modernia, mutta melko oikein, melko oikein."
Asessori Tallborg heitti asiakirjavihkon pöydälle ja vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.
— Nuo lainausmerkit ovat minusta vaarallisia. Niihin on hienosti kätketty koko kielteinen kanta, virkkoi asessori Haglund, joka pelkäsi Tallborgin ryhtyvän syytettyä puoltamaan.
— Minusta ne ovat paikallaan. Käsite "Jumala" on nyt kerta kaikkiaan kiistanalaisena, ja ystävämme Janne Flykt osoittaa sen yksinkertaisesti lainausmerkeillä. Ne eivät sano sen enempää … eivätkä vähempää.
Eteisestä kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Piispa, tuomiokapitulin sihteerin seuraamana astui sisään.
— Hyvää iltaa, hyvät veljet! Tjaa-ah! Meillä on raskas ilta.
Piispa tervehti tuomiorovastia ja asessoreita ja kävi istumaan pöydän päähän korkeaselustaiseen, puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin. Hän näytti avuttomalta tuossa mahtavassa tuolissa, jonka selusta ulottui hyvän joukon yläpuolelle hänen harmaan päänsä. Hermostuneena rupesi hän kuivaamaan silmälasejaan, räpytellen pieniä, likinäköisiä silmiään.
— Ei … syytetty ole vielä tullut?
— Ei ole vielä.
Tuomiorovasti vertasi taas kelloaan seinäkelloon. Se osoitti nyt seitsemää minuuttia vailla 6.
— Jaa-ah. En minä ole tämmöistäkään iltaa vielä elänyt. Jumala auttakoon meitä tekemään oikean päätöksen.
— Asia on melko selvä.
Asessori Haglund lausui sen melkein koleasti.
— Tarkoitatko…?
Piispa ei hirvennyt jatkaa loppuun.
— Tarkoitan. Kirkkolaki ei anna mahdollisuuksia muuhun mielipiteeseen.
— Asia on melko vaikea, huomautti asessori Tallborg, ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuo niille niin tutunomainen poikamainen hymy. Meidän on kuljettava Skyllan ja Kharybdiksen välistä.
Mikä sinun mielestäsi tässä tapauksessa on Skylla?
— No … pastori Flyktin mielipiteet.
— Ja Kharybdis?
— Kirkkolaki. Minä omasta puolestani välttäisin Kharybdista ja kulkisin lähempää Skyllaa … tässä tapauksessa.
— Siis hyväksyisit harhaopin?
— En, vaan koettaisin ymmärtää ja kääntää asian parhainpäin, jotta poikariepu saisi pitää virkansa.
— "Incidit in Scyllam, qui vult evitare Charybdin." [Se joutuu Skyllaan, joka haluaa välttää Kharybdista.] Taikka … päinvastoin, lausui järkähtämätön asessori Haglund.
— Niinpä niin. Minä vain arvelen, että tuomiokapituli voisi helpommin selvitä Skyllasta kuin pastori Flykt Kharybdiksesta.
Tuomiokapitulin kello löi 6, ja vahtimestari tuli ilmoittamaan, että pastori Flykt oli saapunut.
— Käsketään sisään.
Janne Flykt astui huoneeseen ja kumarsi. Hän oli kalpea, mutta hänen tiukasti yhteen puserretut huulensa osoittivat, että hän oli valmistautunut ottamaan vastaan pahimmankin, jos asiat niin vaatisivat.
Piispa sormeili hermostuneena rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä. Asessorit istuivat jäykkinä, liikkumattomina. Laiha Tallborg'kin oli vakava. Ainoastaan poskilla värähtelevät nykähdykset ilmaisivat hänen käyvän sisäistä taistelua. Sihteeri kirjoitti nopeasti, korjaten silloin tällöin nenäkakkuloitaan.
Piispa rykäisi pari kertaa kuivasti ja vaivautuneesti. Hän loi pienet, harmajat silmiänsä ovensuussa seisovaan nuoreen pappiin, ja hänen vanhaa sydäntään kaihersi sääli. Millä elättäisi poloinen poikaparka perheensä, jos laki nyt hänet tuomitsisi?
— Pastori Flykt, astukaa hiukan lähemmäs.
Janne Flykt otti pari askelta viheriää pöytää kohti.
— Niinkuin edellisellä kerralla kävi selville — alkoi piispa ja hänen värähtelevää puhettaan keskeytti vähäväliä kuiva yskintä — on kuparisepänkisälli Esaias Kamula jättänyt tuomiokapituliin kolmenkymmenenviiden seurakuntalaisen allekirjoittaman syytöskirjelmän, jossa teitä syytetään harhaopista, erikoisesti siitä, että kiellätte Kristuksen jumaluuden. Tuomiokapituli antoi teille viime kerralla alkaa vastata syytökseen kirjallisesti, jotta saisitte asiaa harkita ja mahdollisesti peruuttaa väitteenne. — Pyydän asessori Haglundin lukemaan syytetyn vastauskirjelmän.
Asessori Haglund korjasi silmälasejaan ja nousi. Hänen kuiva vartensa oli jäykkä kuin seiväs ja hänen äänensä terävä ja läpitunkeva.
Vastauskirjelmä oli pitkä. Siinä selitti pastori Flykt, ettei hän suinkaan kieltänyt Kristuksen jumaluutta, vaikka hän käsittikin sen hiukan toisin kuin evankelisluterilainen kirkko. Hänen mielestään Kristus oli ennen kaikkea ihminen, täydellinen, jumalallinen ja synnitön ihminen. Sellaisena häntä voitiin hyvällä syyllä sanoa "Jumalan pojaksi", siksi ainoaksi, joka tämän nimen täysin ansaitsi ja siis myöskin "Jumalaksi". Mutta siinä mielessä Jumalaksi kuin kirkko opetti, nimittäin että Vapahtaja olisi yhtä kuin Isä, ja Isä yhtä kuin Poika, — siis ottanut esimerkiksi osaa maailman luomiseen, niinkuin kirkon katekismuksessa sanottiin, — ei hän voinut Vapahtajaa nimittää, jonka vuoksi kolminaisuusoppi olikin hänelle epäselvä, — ei niin ymmärrettynä, että hän tahtoisi sen kieltää, vaan niin, ettei hän ollut päässyt siltä vielä rehelliseen vakaumukseen. Tästä oli johtunut, ettei hän ollut voinut siitä saarnoissakaan puhua, niinkuin toiset papit, vaan oli tyytynyt melkein yksinomaan julistamaan jumalallista Kristusta ihmisenä, koskapa hänen mielestään Vapahtaja sellaisena tuli ihmistä paljoni lähemmäs kuin taivaallisena hallitsijana ja kuninkaana, joksi hänkin, Janne Flykt, Vapahtajan uskoi, koskapa Raamattukin opetti, että "Jumala on hänet korottanut".
Tämä oli lyhyesti hänen vakaumuksensa, josta hän rehellisenä miehenä ja kristittyinä ei voinut luopua, koskapa — niinkuin jo oppi-isä Lutherkin sanoi — "ei kenenkään ole hyvä tehdä missään omaatuntoaan vastaan".
Asessori istuutui ja laski vastauskirjelmän pöydälle, Hän katsahti piispaan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei hiukkaakaan perääntynyt, pikemmin päinvastoin."
Piispa oli lukemisen aikana vaipunut kokoon tuolissaan. Oli kuin olisi vuori laskettu hänen kapeille hartioilleen.
Avarassa huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kuului vain kellon yksitoikkoinen käynti. Tuntui kuin olisi sokin sanonut: "Ei vain! ei vain! … turha toivo! turha toivo!"…
Piispa nosti kumaraan painuneen päänsä. Näkyi, että hänen oli vaikea puhua.
— Pastori Flykt ei ole ollenkaan perääntynyt mielipiteistään.
Syytöskirjelmän pääponsi on niin muodoin oikein?
— Se riippuu siitä, miten asia käsitetään.
Janne Flykt nojasi korkeaan kaappiin. Hän tunsi tarvitsevansa tukea.
— Jaa. Sitä on vaikea käsittää muuten kuin että pastori todella kieltää Kristuksen jumaluuden.
— En, herra piispa, minä ymmärrän sen vain hiukan toisin kuin kirkko.
— Jaa, mutta teillä ei ole lupa ymmärtää sitä toisin! Te olette tehnyt pappisvalan ja luvannut käsi Raamatulla pysyvänne kirkon opissa. Teillä ei ole oikeutta rikkoa valaanne!
Piispan hinterä varsi oikeni, ja hänen harmaissa silmissään välähti.
— Siihen minä en voi mitään, herra piispa. Olen jo huomannut, ettei ole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan.
— Omatuntokin muodostuu sellaiseksi, millaiseksi sen kasvatamme. Te olette kasvattanut sen harhaoppiseksi.
— Eikö omatunto ole Jumalan ääni?
Janne Flykt irtautui kaapista ja seisoi suorana.
— Kyllä, mutta siihen voivat paljon vaikuttaa ulkonaiset olosuhteet, lueskeleminen, mietiskely jne. Te olette kasvattanut omantuntonne kirkolle vieraassa ilmapiirissä. Siitä johtuu vakaumuksenne.
Janne Flykt ei vastannut. Tuli taas hiljaisuus, jonka aikana seinäkello takoi: "Ei vain! ei vain! … parantumaton! parantumaton!"
— Millä kannalla pastori on muihin kirkonoppeihin nähden?
Janne Flykt mietti ennen kuin vastasi.
— Minua ei ole syytettykään muusta kuin Kristuksen jumaluuden kieltämisestä. Katson, etten ole velvollinen vastaamaan herra piispan kysymykseen.
Pieni, hinterä piispa korkeassa selkämys-tuolissaan kasvoi. Hänen laihat kasvonsa jännittyivät, ja käsi tarttui kultaiseen ristiin lujin ottein. Hän oli nyt piispa, jolla oli valta käskeä.
— Te olette velvollinen vastaamaan kysymykseeni, kun minä teidän esimiehenänne sen teille asetan! lausui hän ankarasti.
Janne Flykt silmäsi asessori Tallborgia, joka näytti vaivaantuneelta. Hänestä tuntui, että asessori antoi hänelle ystävällisen merkin perääntymiseen.
— Minä hyväksyn ne … yleensä, vastasi hän hiljaa.
— Yleensä … jaa, mutta ette täydelleen?
— Kyllä…
— Esimerkiksi yliluonnollisen syntymän?
— Tavallaan, vaikka minulla ei ole siltä mitään vakaumusta. Minä en ymmärrä sitä enkä voi siis oikein kysymykseenkään vastata.
— Ylösnousemuksen?
— Ehdottomasti. Olen sitä mieltä, että kuka hyvänsä meistä täydellisesti kristuksenkaltaisessa jumalasuhteessa eläen voisi tehdä saman.
Värähdys kävi läpi pöydän ympärillä istuvien vanhojen herrojen. He katsoivat kummissaan nuorta pappia.
— Mitä pastori tarkoittaa?
— Tarkoitan sitä, että jos ken hyvänsä meistä olisi sisäiseltä olemukseltaan yhtä ehyt ja vapaa, niin Jumalan voiman kantama kuin Vapahtaja, hän uhmaisi kuolemaakin. Hän olisi silloin elämän herra, täydellisesti tuttu elämän kanssa, eikä kuolema voisi hänelle mitään.
Tuli taas hiljaisuus, jonka kestäessä tuomiokapitulin jäsenet näyttävät syventyneen miettimään nuoren papin sanoja. Hetken kuluttua lausui piispa:
— Onko se pastorin ehdoton kanta, jonka olette vastauskirjeessänne esittänyt ja jota nyt olette täällä puolustanut?
— On.
Janne Flykt kuuli kyllä, mitä seinäkello takoi, mutta siitä huolimatta hän vastasi varmasti.
— Tiedättekö, mikä seuraus siitä teille on?
— Jos käsitykseni selitetään Kristuksen jumaluuden kieltämiseksi — jota se minun mielestäni ei ole — on siinä seurauksena viran menetys.
— Jaa, te tiedätte siis sen. — Tuomiokapituli siirtyy neuvottelemaan ja päätöstä tekemään. Pyydän pastoria istumaan ja odottamaan sen aikaa.
Piispa osoitti tuolia ovensuussa.
Herrat poistuivat viereiseen huoneeseen, lihava Tallborg viimeisenä, ja Janne Flykt jäi yksin.
Häntä väsytti ja hän istui osoitetulle paikalle. Omituinen tunteiden sekoitus velloi hänen sydämessään. Mitä? Nytkö ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo tuossa viereisessä huoneessa?
Hänen sydäntään ahdisti. Miten hän tulisi toimeen, jos virka vietäisiin?
Hän nojasi päätä käsiinsä ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Niin valoisana, lupaavana oli elämä auennut hänelle, ja nyt tuntui siltä, kuin loppuisi kaikki pimeyteen. Isku näytti seuraavan toistansa: pari viikkoa sitten oli hänen appensa, rikas kauppias Roslund tehnyt vararikon. Se oli tuntunut aivan käsittämättömältä. Hän oli luullut appensa seisovan vakavalla pohjalla: olihan kauppahuone siksi vanha ja monet kovat kestänyt. Mutta viimeinen suuri jauhojen tukkuosto kotimaisilta kauppiailta oli antanut vanhukselle loppuiskun. Hän oli luottanut hinnan nousuun ja se olikin alennut — ulkomaisten odottamattoman hyvien satojen vuoksi. Kolme ja puoli markkaa säkkiä kohti! Se teki lähes puoli miljoonaa markkaa rahtien kanssa. Sitä ei vanhus enää ollut kestänyt, vaan oli murtuneena jättänyt vararikkohakemuksen. Siihen hupenivat hänenkin myötäjäisensä, joista kaupungilla oli niin suurta ääntä pidetty.
Janne Flykt hymyili katkerasti. Johannan flyygeli jäi hänelle myötäjäisiksi. Ja sillä tulisi virkaheittopapin elättää itsensä ja perheensä.
Mahdotonta.
Hän oli kyllä musiikkimies, mutta konsertteja hän ei pystyisi antamaan, — paremmin viululla kuin sellollakaan, pianosta puhumattakaan. Ne vaativat suurempaa koulutusta kuin esiintyminen palokunnan vuosijuhlissa.
Hän nosti päätään ja silmäili avuttomana ympärilleen. Seiniltä katselivat häntä entisten piispojen kuvat.
Niin, siinä ne olivat rivissä kaikki, ensimmäisestä alkaen. Vakavia, juhlallisia miehiä, vanhanaikaisissa korkeakauluksissa kauhtanoissaan, piispanristit rinnalla. Ne tutkivat häntä, harhaoppista, ja niiden tuomio oli yksimielinen.
Pois kappa ja kaulus vääräoppiselta!
Ainoastaan runoilija-piispa näytti olevan eri mieltä. Hänen lempeät, klassilliset piirteensä tuntuivat puhuvan toista kieltä. Hän vastusti virkaveljiään. "Hävetkää!" Puhui hän. "Vanhat miehet ja tuomitsette nuorta sen vuoksi, että hänen taiteellinen sielunsa haluaa luoda uusia muotoja vanhoille totuuksille. Minäkin ajattelin vapaammin ja pysyin kuitenkin piispana kuolemaani asti. Mutta te tahdotte ottaa viran apulaiselta, jolla ei ole mitään turvaa. Älä murehdi! Taide on Jumalasta."
Niin, niin … se oli totta. Hänen taiteensa rajoittui paremmanpuoleiseen viulun- ja sellonsoittoon… Mutta ansaitsisiko sillä vielä leipäänsä?
Se näytti mahdottomalta.
Viereisestä huoneesta kuului puhetta. Hän erotti asessori Tallborgin äänen. Hän varmasti asettuisi puolustavalle kannalle.
Asessorin ääni oli kiihkeä. Oli selvää, että viereisessä huoneessa käytiin kiivasta taistelua apulaispapin tulevasta kohtalosta.
Äkkiä tunsi Janne Flykt väkevän turvallisuudentunteen täyttävän rintansa.
Ehkäpä häntä ei erotetakaan! Ehkäpä ne eivät pysty siihen! Tahi eivät uskalla! Se olisi sentään huomiota herättävä tapaus. Eivät tohdi ottaa sellaista edesvastuuta hartioilleen!
Ja hänen ajatuksensa lensivät äkkiä tuomiokirkkoon. Ei, hänen oli mahdotonta luopua siltä! Ne eivät saaneet vetää häntä alas saarnatuolista! Se oli hänen paikkansa. Tuomiokirkko ymmärsi häntä ja hän sitä. Kuinka hän voisi elää iltaan sen kukitettua alttaria, jonka ääressä hän oli jo kolme vuotta seissyt? Vapahtaja ei sitä sallisi. Hän astuisi varmaan tänne, noiden herrojen luo ja sanoisi: "Joka ei ole minua vastaan, se on minun kanssani!"
Samassa narahti ovi, ja Janne Flykt säpsähti. Tuliko Vapahtaja häntä puolustamaan —?
Ei… Se oli vain vahtimestari, joka raotti ovea ja tirkisti eteisestä huoneeseen. Nähdessään Janne Flyktin, hän painoi oven varovasti kiinni ja hiipi pois.
Viereisessä huoneessa keskusteltiin yhä. Hän tarkkasi. Nyt puhui piispa. Hänen äänensä värähteli niin kummallisesti, mutta siinä ei ollut sitä sointua, jota hän olisi kaivannut.
Erottavat ne. Ihan varmaan! Asessori Tallborg ei saisi heitä vakuutetuiksi.
Ja entä sitten?
Kotona istui Johanna ja odotteli häntä, pelko ja epätoivo sydämessä. Pikku Pentti taapersi lattialla ja jokelteli: "Itä on pappi, itä on pappi!"
Niin, tällä hetkellä vielä. Mutta huomenna?
Hän muisti elävästi sen päivän, jolloin hän vastavihittynä pappina seisoi tässä samassa huoneessa. Hän nojasi juuri tuota samaa kaappia vasten, johon äskenkin, piispa astui hänen luoksensa ja lausui ystävällisesti: "Pastori on hyvä ja tulee illalla klo 7 meille." — Siellä oli ollut illalliset vanhaan tapaan. Kaikki kaupungin huomatuimmat henkilöt olivat olleet läsnä, maaherra von Toll'kin. — "Pastorihan kuuluu olevan musiikkimies?" "Kyllä vähän." "Minun vaimoni harrastaa musiikkia." "Vai niin." "Kyllä! Schubert ja Beethoven ovat hänen mielisäveltäjiään. Minä en pidä Schubertista. Hän on liian lempeä. Mutta Beethoven, ah, famos!" Ja maaherra oli tassutellut pormestarin luo ja ruvennut kertomaan, mitenkä vietettiin ensimmäistä iltaa Plewnan antautumisen jälkeen. Oli tanssittu ja soitettu. Ja Osman pasha, joka oli ollut läsnä, oli toistellut, kuunnellessaan Beethovenin C-molli-sinfoniaa: "Ah, famos!" Hän oli välittänyt viisi linnoituksien antautumisesta…
Seinäkello löi puolta kahdeksaa.
Kauan se kesti! Eivät päässeet yksimielisyyteen. Ehkäpä Tallborg saisi heidät vakuutetuiksi.
Mutta ei… Nyt puhui tuomiorovasti: "Minä yhdyn herra piispaan."
Eikö hän sanonut niin? Vai kuuliko hän oikein?
Viran ne vievät … ihan varmaan!…
Ja taas valtasi hänen musertava ahdistus. Mitä? Jospa hän menisi tuonne sisään ja peruuttaisi? Hän ei voisi nähdä Johannan tuskan repimiä kasvoja. Hän kuolisi.
Janne Flykt nousi ylös ja otti pari askelta ovea kohti. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä runoilija-piispan kuvaan. Oli kuin olisi tämä kieltänyt: "Älä luovu vakaumuksestasi! Ne vievät sinulta musiikinkin, jos taivut. Minä tunnen heidät."
Hän pysähtyi ja palasi paikalleen. "Ei ole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan…"
Kuului kolinaa, kun tuoleja siirreltiin. Varmaankin päätös oli valmis.
Janne Flykt tunsi kalpenevansa. Hän oli kuin kuolemantuomiota odottava vanki.
Viereisen huoneen ovi avautui, ja piispa seurueineen astui sisään.
Heidän kasvonsa olivat juhlalliset ja totiset. Tuntui kuin olisivat
he tulleet taivaasta itse Isä-Jumalan luota. Nytkin kulki asessori
Tallborg viimeisenä, mutta hänen käyntinsä oli velttoa, laahustavaa.
Näki, että hän oli jäänyt vähemmistöön.
Tuomiokapitulin jäsenet istuivat paikoilleen. Ja heidän läsnäolonsa sai taas seinäkellon hokemaan: "Olisit … peruuttanut! Olisit … peruuttanut!" takoi se.
Sihteeri ojensi piispalle paperiarkin. Tämä silmäili sitä hetken ja alkoi vavahtelevin äänin, jota hän turhaan koetti tukea:
— Koska pastori Janne Flykt, tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen, on täällä tehdyn kirjallisen syytöksen mukaisesti havaittu omaavan evankelisluterilaisen kirkon opista jyrkästi poikkeavan käsityksen, koskeva Herramme ja Vapahtajamme jumaluutta, joka on kirkon pohja ja perustus, eikä hän, pastori Janne Flykt, ole varoituksista huolimatta taipunut peruuttamaan harhakäsitystänsä, vaan pysyy siinä edelleenkin lujana, on Tuomiokapituli voimassa-olevan Kirkkolain 122 §:n perustuksella ollut pakoitettu tuomitsemaan hänet, virallisen apulaisen Janne Flyktin, pappisvirkansa menettäneeksi, ja vaatii häneltä takaisin hänen pappeuskirjansa sekä kieltää häntä laillisen edesvastauksen uhalla tästä lähtien papillisia toimituksia tekemästä sekä pappispuvun merkkejä kantamasta.
Tuokion vallitsi suuressa huoneessa haudan hiljaisuus. Tuntui kuin olisivat kynttilätkin käsittäneet, mistä oli kysymys, sillä niiden liekit paloivat värähtämättä. Seinäkello vain takoi kuuluvasti: "Tuomittu! tuomittu!"
— Tämän päätöksen on tuomiokapituli tehnyt kolmella äänellä yhtä vastaan ja on entisellä pastori Flyktillä oikeus hakea siihen muutosta laillisessa järjestyksessä.
"Entisellä pastori Flyktillä." Se vihlaisi kuin veitsen pistos.
Konsistoriumi nousi, ja Janne Flykt hoippui eteiseen.
Asessori Tallborg riensi hänen jälkeensä ja puristi osaaottavaisesti hänen kättään.
— Minä koetin tehdä kaikkeni, mutta turhaan. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta.
— Kiitos! vastasi Janne Flykt tuskin kuuluvasti.
— Millä te nyt tulette toimeen? Sillä minä pelkään, että hovissa ovat samaa mieltä.
— Jumala auttaa. Janne Flykt tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän painoi lakin päähänsä ja astui ovelle.
— Hyvästi, herra asessori, ja kiitos siltä, mitä olette minun hyväkseni tehnyt! Hän läähätti kuin hukkuva.
Asessori Tallborgin kasvot kävivät aivan avuttomiksi.
Janne Flykt tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän hyökkäsi ulos. Pimeys löi häntä vasten kasvoja ja hän oli langeta liukkaille porraskiville.
Kello tuomiokirkon tornissa löi juuri kahdeksaa. Sen ääni kiiri yli pienen, talvivaippaansa kääriytyneen kaupungin.
Janne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt vastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.
Hänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin rannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi säikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: "Itä on pappi, itä on pappi!"…