V
Janne Flykt oli hakenut lukkari-urkurin virkaa Kandelinin jälkeen ja saanut toisen ehdokassijan.
Pieni piispankaupunki oli ollut hämmästynyt: pappi lukkariksi! No miksi ei, varsinkin kun otti huomioon, että pappi jne.
Janne Flyktin nimi kierteli jälleen kaikkien huulilla. Vaikkei kukaan ollut juurin välittänyt mitään hänestä silloin, kun hän kulki kiertelevänä soittajana ympäri maata, puhuivat nyt kaikki hänen suuresta köyhyydestään. "Hyvä Jumala! Ajatelkaa, rouvalla ei ole hametta, mitä päällensä panna ja pastori itse (kaikki kutsuivat häntä taas 'pastoriksi') kulkee kuin halonhakkaaja!" puuttui vain kirves ja saha. Entä poika, pikku Pentti! Niin ryysyinen ja likainen, että… Niin, niin köyhyys teki ihmisen huolimattomaksi. Kuka olisi uskonut, että Roslundin Johanna, hienon, rikkaan Roslundin ainoa tytär…
Itse asiassa kulki Johanna siististi, vaikka yksinkertaisesti puettuna, ja pikku Pentillä oli polvihousut ja kudottu merimiespaita.
Mutta se ei iestänyt kaupungin eteläpään eli Niittytullin asukkaita puhumasta edellämainittuun tapaan.
Ja niinkuin ennen ristiretkien aikana huuto: "Jumala sen tahtoo!" kajahti nyt Niittytullista Tervatulliin saakka halki pienen piispankaupungin: "Janne Flykt lukkariksi!"
Alku näytti siis lupaavalta.
Ensimmäinen vaaliveisaaja, vaikka esiintyikin hännystakissa, ei saanut yhtään kannatusta. Kaupunkilaiset, jotka muutoin olivat niin tarkkoja ulkonaisesta esiintymisestä, että olivat aikoinaan Meri-Kustullekin pääsyehdoksi kirkonlämmittäjän toimeen asettaneet kauluksen ja simusetin, (joita tämä ei kuitenkaan ollut käyttänyt kuin parina ensi kuukautena) eivät nyt vähääkään välittäneet ensimmäisen vaaliveisaajan hienosta ulko-asusta. Vai sillä lailla! Että oikein hännystakissa. Mikä hän luuli olevansa? Ehei, paremmin hän olisi sopinut teatterilavalle kuin kirkkoon!
Innostusta ei siis voitu moittia, mikäli se kuohui Janne Flyktin eduksi.
Mutta yhtä seikkaa eivät kaupunkilaiset olleet ottaneet lukuun: kuparisepänsälli Esaias Kamulaa ja hänen harmaata kuulijakuntaansa.
Sillä he nostivat nyt päätään, kurottivat moniöisestä valvomisesta kuihtuneita kasvojaan johtajaa kohti ja odottivat merkkiä.
Mitä sanoisi hän, jolle Jumala oli antanut profetian lahjan? Johtaja tuijotti synkkänä kuulijoihinsa. Oli kuin olisi hän kuunnellut Jumalan ääntä. Sitten kohotti hän tuuheita kulmakarvojaan ja iski palavat silmänsä seurakuntaan.
— Ei Antikristusta tuomiokirkkoon! lausui hän haudanomaisella äänellään. — Me olemme valitut vartioimaan, ettei kirkosta tehdä Paapelin porttoa!
Ja se vaikutti. Kuin kulovalkea levisi se ympäri kaupunkia. Ja jälleen kuului huuto kuin erotuomiota edeltäneenä aikana: "Ei Antikristusta tuomiokirkkoon!"
Siunaa ja varjele! Antikristusta! Janne Flyktin kannattajat ihan tuupertuivat. Se nyt oli hävyttömintä, mitä voitiin sanoa! Moni, joka Janne Flyktin virastaerottamisen aikana oli yhtynyt tuohon antikristus-huutoon, ei nyt muistanut sitä ollenkaan. Vai Antikristus! Saisi hävetä Kamula joukkoineen!
Mutta Esaias Kamula ei ollut niitä miehiä, joka olisi hävennyt. Pois se! Silloinkuin Jumalan asioilla kuljettiin, ei tuollainen vaatimus saanut tulla kysymykseenkään.
Ja enemmistö Janne Flyktin kannattajista laski aseensa. Kuka viitsi ruveta riehumaan yhden lukkarinvaalin vuoksi! He, Jumalan kiitos, eivät olleet vielä joutuneet Kamulan asteelle!
Ainoastaan pieni joukko piti Janne Flyktistä edelleenkin kiinni. Sen joukon etunenässä puuhasivat kapellimestari Henrik Borell ja neiti Såltin.
Meri-Kustusta he saivat kiitollisen agitaattorin. Hän oli valmis menemään vaikka tuleen Janne Flyktin vuoksi.
Ja Meri-Kustu meni: kulki ympäri kaupunkia ja jakoi valtakirjoja, joihin oli painettu Janne Flyktin nimi.
"Oman kaupungin kasvatti", puheli hän taloissa. "Jopa nyt jotakin, että me hänet hylkäisimme! Jonka me jokainen tunnemme pienestä poikaressusta alkaen. Ja pappi, ajatelkaa, hyvät ystävät, pappi vielä! Ei niitä joka kaupungin kirkkoon riitä pappeja lukkareiksi."
Mutta kuulijat pudistivat päätään. Heihin oli jo tarttunut epäuskon siemen. Oman kaupungin kasvatti. Se ei tuntunut juuri houkuttelevalta, varsinkin kun siihen liittyi kuva seinärahaa lyövästä, paljasjalkaisesta Laidan pojasta. Ja mitä pappeuteen tuli, niin siitä voitiin olla eri mieltä. Entinen pappi. Meri-Kustu ei tuntunut innoissaan muistavan, että Janne Flykt oli erotettu virasta.
Kaikesta tästä menosta ei asianomainen paljoakaan kuullut. Hän oli ryhtynyt jälleen soittotunteja antamaan vaalintulosta odotellessaan. Hänen korviinsa ei siis tullut Meri-Kustun innokas lähetystoimi, paremmin kuin uskovaisten vaimojen käynnit tuomiorovastin luona.
Tuli vaalipäivä.
Tuomiokirkossa lainehti väkeä tungokseen saakka. Syrjästä katsojaan teki kirkko sen vaikutuksen, kuin olisi siellä käyty kauppaa kuten Jerusalemin temppelissä muinoin.
Varsinkin sakaristossa oli liike suurin. Siellä istui postimestari Lentz, jaellen valmiiksi allekirjoitettuja valtakirjoja, joihin tarvitsi vain lisätä valtuutetun nimi, niin paperi oli valmis.
Ja halukkaita löytyi. Valtakirjoja täytettiin tulisella kiireellä ja tyytyväisinä purjehtivat "valtuutetut" kirkkoon, missä tuomiorovasti huuteli seurakuntalaisten nimiä ja merkitsi ääniä vaaliluetteloon.
— Kenen hyväksi nämä valtakirjat ovat? kysyi Laukkasen Karoliina tunkeutuen pöydän ääreen.
— Kanttori Roosin, kolmannen vaaliveisaajan, vastasi Lentz ja otti pinkasta esille valtakirjan.
— Mikäs teidän nimenne on?
Laukkasen Karoliina hätääntyi. Eikös täällä Flyktin pastorin asiaa ajettukaan? Ja hän kun oli tullut juuri sitä varten.
— Mikäs teidän nimenne on? uudisti Lentz kysymyksensä.
— Tuota … eikös täällä olekaan niitä Flyktin pastorin papereita? kysyi Karoliina hämillään.
— Vai pastori Flyktiä te äänestätte. Vai niin! Lentzin ääni oli terävä, ja se sai Karoliinan yhä enemmän hämilleen.
— Vai pastori Flyktiä! jatkoi Lentz ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin olisi hän saanut Karoliinan kiinni leimatun postimerkin käyttämisestä. — Te haluaisitte harhaoppisen jälleen tähän huoneeseen, joka on pyhitetty vanhurskaalle Jumalalle. Katsokaapa noita entisiä Herran palvelijoita. Ne ovat kaikki olleet oikean opin puolustajia.
Postimestari viittasi sakariston seinällä riippuviin entisten tuomiorovastien kuviin, ja Laukkasen Karoliinan täytyi myöntää, että ne olivat juhlallisia miehiä.
Mutta hänkään ei tahtonut antaa perään. Huonoilla jaloillaan hän oli vaeltanut tänne kotoaan Laidalta Janne Flyktin vuoksi. Hän olisi halunnut äänellään auttaa miesvainajansa entistä onkitoveria.
— Tuleeko se oppikin kysymykseen lukkarinvirassa? sanoi hän, ja hänen laihoille poskilleen kohosi heikko puna. — Juoppohan tuo oli Mantelin-vainajakin, joka oli ennen Kandelinia.
— Vai te rupeatte hävyttömäksi! Menkää ulos! Ei täällä saa joka akka suutansa soittaa!
Postimestari osoitti ulko-ovea, mutta Laukkasen Karoliina ei seurannut viittausta. Hän meni kirkkoon ja sekaantui väkijoukkoon.
Pastori Skarp tuli sakaristoon. Hän oli ollut kirkossa kuuntelemassa vaalin menoa ja näytti huolestuneelta, kovasti huolestuneelta.
— Flyktin puolue on vahvasti edustettu. Minä vähän pelkään, miten käy. Täältä on poissa melkein koko Niittytullin puoli, ja se tekee asian arveluttavaksi.
— Mutta Tervatulli on sitä mieslukuisempana. Se vetää aina vertoja
Laidalle.
— Kyllä kai muuten, mutta sielläkin on Flyktillä kannattajia. Borell on haalinut kokoon koko orkesterinsa.
Vanha Skarp nauroi. Hänestä oli sanaleikki onnistunut.
— Tuomiorovastin täytyy antaa virka-äänensä.
Postimestari katsoi vakavasti Skarpiin.
— On se nyt vähän … hm … vähän liian julkista. Luulen, että
Dalin pysyisi mieluummin syrjässä.
— Valmistautukoon sitten kuulemaan Janne Flyktin veisuuta!
Pastori Skarp mietti. Hänestä oli asia sangen pulmallinen. Hän siveli harvaa partaansa ja pudisteli päätään.
— Siitä ei tule mitään … ei kerrassaan mitään. Hän lähti kirkkoon, ja postimestarikin, jonka pöydän ympäriltä liike oli loppunut, seurasi häntä.
Siellä seisoi kapellimestari Borell neiti Såltinin kanssa aivan vaalipöydän ääressä. Heidän ympärillään lainehti tiheä väkijoukko, joka kuiski ja supatteli hiljaa. Leipuri Luukela seisoi etupenkin korvassa keskustellen Blomin lesken kanssa.
Mitä? Olivatko hekin pastori Flyktin kannattajia?
Tuomiorovasti huuteli nimiä:
— Numero viisitoista, Pekka Korhonen. Eikö ole? Numero viisitoista
Korhonen. Poissa. Vuokralainen Antti Liimatta … Poissa. Ajuri Kalle
Kåhlman… Ei ole?
— Täällä! huusi pieni, tukeva mies kurottaen päätään keskikäytävältä.
— Ketä Kåhlman äänestää?
— Ruusia! hihkaisi tukeva ajuri ja nyökkäsi nauraen naapureilleen.
Eteläpuoli kaupunkia oli harvalukuisesti edustettuna. Niittytullin puoli oli aina osoittanutkin vierovansa kaupungin parasta. Postimestari oli asunut siellä kaksi vuotta ja joutunut heti ensimmäisenä päivänä riitaan talonomistajan kanssa, joka antoi lehmänsä kuleksia pitkin nurmipeitteisiä katuja ja sotkea jalkakäytävät pahanpäiväisiksi, siitä huolimatta, että maistraatti oli sen sakonuhalla kieltänyt. "Minkäpä minä lehmilleni voin. Eivät ne ole oppineet vielä lukemaan maistraatin asetuksia."
Semmoisia ne olivat, niittytullilaiset. Aivan kuin eri yhteiskuntaa.
Nyt siirryttiin Tervatullin puolelle.
— Numero yksi, Höglund, Anna Stiina Höglund.
— Roos, kanttori Roos.
Aha, jopa taisi muuttua! Vaalipöydän ympärillä syntyi tungosta.
Valtakirjoilla varustetut pyrkivät esille.
Ja nyt sai Roos ääniä … aivan, aivan järjestään. Mutta nyt … nyt tuli kummat!
Luukela äänesti pastori Flyktiä! Ja hän lausui sen vielä niin kirkkaasti.
— Numero seitsemän, kauppiaanleski Therese Blom.
— Flykt! huudahti rouva Blom punastuen korviaan myöten. — Ei kuin tuota Roos, kanttori Roos, korjasi hän hämillään.
Kuului naurua. Kapellimestari Borell hymyili pilkallisesti.
Tuomiorovastinkin vakavilla kasvoilla värehti hyväntuulisuus.
— No kumpi se nyt on?
— Roos, lausui rouva Blom ja kumarsi kuin anteeksipyytäen.
Vaalitoimitus jatkui. Janne Flyktkin rupesi saamaan runsaasti ääniä.
— Minä luulen, että tämä seurakunta on jo kyllästynyt pastori Flyktin ääneen, lausui muuan keski-ikäinen neiti toverilleen postimestarin edessä.
Postimestari yhtyi siihen koko sydämestään. Pureva huomautus tuotti hetkeksi huojennusta hänen kiusaantuneelle mielelleen. Kyllästynyt! Niin todellakin! Sattuvasti sanottu! Ainakin hän ja hänen rouvansa olivat perinpohjin kyllästyneet.
Janne Flykt sai ääniä toisen toisensa jälkeen. Ihme ja kumma, että
Tervatullissakin häntä nyt kannatettiin.
Mutta tulipa vastapainoakin. Tehtailija Karsten äänesti Roosia.
Ikävä kyllä: hänelläkään ei ollut kuin yksi ääni, eikä se siis merkinnyt paljoa.
Laitalaiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta saapuneet oman nurkan poikaa puolustamaan.
Postimestari Lentzin valtasi epätoivo. Jos tuota menoa jatkui, jäi
Roos auttamattomasti jälkeen.
Hän ei saattanut enää kuunnella, vaan palasi sakaristoon. Siellä oli hiljaista ja rauhallista. Entisten tuomiorovastien kuvat katselivat häntä totisina kehyksistään.
"Harhaoppinen." Niin hän oli sanonut ja oli sitä mieltä edelleenkin. Mutta eikö hänkin ollut harhaoppinen näiden vakavien kirkkoruhtinaiden edessä?
Tuossa oli tuomiorovasti Bång, lihava, tukeva mies, jonka sileäksi ajellut kasvot uhkuivat tervettä ja sitkeää tarmoa. Pietisti kiireestä kantapäähän.
Nuo kasvot eivät hyväksyneet hernhutilaisuutta. Sen näki jo leveästä otsasta, johon oli kuin kirjoitettu kaikki Sinain vuoren käskyt.
"Hillitse lihaasi!" Eikö hän ollut kerran huudahtanut niin saarnassaan, kun eräs nainen oli ruvennut ääneen valittamaan Vapahtajan verikuolemaa katsellessaan.
Postimestari muisti sen. Siitä oli kulunut pian kolmekymmentä vuotta. Mutta siitä alkaen hän oli pitänyt kirkon pappeja sokeina ja heräämättöminä. Eivät ymmärtäneet evankeliumin ydintä.
Missä oli ero paavilaisuuden ja oikean evankelisen uskon välillä? Sitä ei ainakaan voinut päättää noista toistensa vieressä olevista kirkonmiehistä, joista kolme oli katoliselta ajalta. Vain puku oli erilainen, mutta kasvonpiirteet … niitä tummensi Mooseksen varjo.
Niin… Näiden miesten edessä hänkin oli harhaoppinen, kannattaessaan hernhutismia. Ne olisivat jokikinen tuominneet sen vääränä, epäraamatullisena.
Postimestari Lentziä hermostutti. Oli ollut joutavaa, että hän yhtään oli antautunut koko lukkarinvaalihommaan.
Kirkosta kuului tuomiorovastin ääni. Hän puhui jotakin. Postimestari kiiruhti sakariston ovelle. Aivan oikein: tuomiorovasti kehoitti seurakuntalaisia siirtymään penkkeihin siksi aikaa, kuin hän notarion kanssa laskisi äänet.
Seurakuntalaiset seurasivat kehoitusta. Tuli niin hiljaista, aivan kuin jumalanpalveluksen edellä.
Äänten laskemista kesti runsaan tunnin. Seurakuntalaiset olivat odottaneet kärsivällisesti. Vihdoin nousi tuomiorovasti.
— Nyt päättyneessä tuomiokirkkoseurakunnan lukkari-urkurin vaalissa ovat vaalissa olleet saaneet ääniä seuraavalla tavalla: Ensi sijalla ollut kanttori-urkuri Aaron Koskenkorva kaksitoista ääntä; toisella sijalla ollut entinen tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen, virastaerotettu pappismies Janne Flykt tuhatsataseitsemän ääntä…
Kirkossa kuului kohahdus. Roosin kannattajat kalpenivat, ja kapellimestari Borell hymyili tyytyväisenä. Mutta mielialat vaihtuivat tuomiorovastin jatkaessa:
— … ja kolmannella sijalla ollut kanttori Bartholomeus Roos tuhatsatayhdeksän ääntä.
Borellin muoto synkkeni. Ainoastaan kahden äänen erotus! Hänen olisi tehnyt mieli kirota ääneen.
Ja nytkös syntyi hälinä! Roosin äänestäjät loistivat ihastuksesta. Oli jo pelätty pahaa. Ainoastaan kahden äänen enemmistö, mutta sittenkin enemmistö joka tapauksessa. Voitto oli heidän!
Kuului sellainen puheensorina, että tuomiorovastin julistama valitusosoitus meni täydellisesti kuuroille korville. Ainoastaan kun kapellimestari Borell pyysi puheenvuoroa, palasi hiljaisuus.
— Minä pyydän pöytäkirjaani vastalauseeni sen innoittavan vaaliagitatsioonin johdosta, jota pitkin aikaa on kaupungilla harjoitettu ja vielä täällä kirkossakin vaalin kestäessä jatkettu tavalla, joka on ennen kuulumatonta. Täällä on julkisesti tarjottu valtakirjoja henkilöille, joista valtakirjain antajilla ei ole ollut aavistustakaan. Se on synti ja häpeä, että kristillisessä seurakunnassa, yksinpä sen kirkossa, moinen häpeällinen kaupittelu saa vallan. Ilmoitan tyytymättömyyteni vaalin tulokseen.
Tuomiorovasti merkitsi pöytäkirjaan vastalauseen.
— Jos kapellimestari Borell tahtoo väitteensä toteennäyttää ja valitustaan jatkaa, on hänellä siihen tilaisuus säädetyn ajan kuluessa.
Vaalitoimitus oli loppunut, ja seurakunta hajaantui.
Janne Flykt oli lähtenyt kävelemään. Meri-Kustu oli juoksuttanut hänelle tuontuostakin sanoja vaalitoimituksen kulusta. Hän oli ollut aivan varma lopullisesta tuloksesta: kanttori Roosilla ei ollut toiveitakaan.
Hän oli iloinen, niin tavattoman iloinen. Hän ei tuntenut yhtään kalossien puutetta, vaan asteli reippaasti katua rantaan päin, vaikka katukäytävät olivat täynnä vastasatanutta lunta.
Pappilan nurkassa hän oli törmätä vastakkain tuomiorovastin kanssa, joka palasi vaalitoimituksesta.
— Kas setä! Hyvää iltaa! No sedältähän minä saankin varmat tiedot.
Tuomiorovastin oli vaikea olla. Hän katsahti arasti entiseen apulaiseensa.
— Mieleni on paha … sillä huonosti sinun kävi.
— Huonosti? Janne Flykt ei tahtonut uskoa korviaan. Hän oli ollut niin varma.
— Niin … kanttori Roos tuli valituksi. Nähdessään tuon toivottoman ilmeen Janne Flyktin kasvoilla rupesi tuomiorovastia kaduttamaan, ettei ollut antanut virka-ääniään entiselle apulaiselleen. Mitäpä hänen olisi tarvinnut välittää piispasta ja tuomiokapitulista paremmin kuin seurakuntalaisten painostuksestakaan. Mutta kun me olivat käyneet valittelemassa hänen luonaan ja puhumassa sielunsa vaarasta, jos Kristuksen kieltäjä otettaisiin kirkon palvelukseen, oli hän päättänyt pysyä puolueettomana. Olihan hän mielestään seurakuntalaisille osoittanut, ettei hän ruvennut sortamaan ketään. Puolueettomana … ei kummallekaan puolelle … se oli vakaantunut hänen mielipiteekseen. Mutta nyt hän huomasi tehneensä väärin, kovin väärin. Kanttori Roosilla oli leipä entuudestaan, mutta Janne Flyktillä ei ollut enempää kuin taivaan linnulla.
Omatunto soimasi häntä. Hän, tuomiokapitulin varapuheenjohtaja ja tähdistön jäsen, seisoi kuin syytetty entisen apulaisensa edessä.
— Kuinka suurella enemmistöllä kanttori Roos tuli valituksi.
— Ei se ollut iso … ainoastaan kaksi ääntä … kaksi ääntä vain…
— Antoiko setä virkaäänensä?
Se oli kuin tuomarin viimeinen kysymys, joka ratkaisee syytetyn kohtalon.
— En … tuota … en. Minä olin puolueeton, jyrkästi puolueeton…
— Niin, setä tekee tietysti niinkuin itse tahtoo. — Mutta — Janne Flyktin ääni värisi liikutuksesta — tässä tapauksessa olisivat sedän äänet avanneet kolmelle köyhälle ihmiselle … paratiisin.
Viimeinen sana lausuttiin sellaisella syvällä, väreilevällä tunteella, että se repi tuomiorovastin sydäntä.
— Niin, niin … minä säälin sinua. Mutta — hän tarttui kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen — onhan meillä vielä … tuota… Jumala sentään, joka … hm … niin, Jumala…
Oli hyvä, ettei Janne Flykt lisääntyvän pimeyden vuoksi nähnyt hänen kasvojaan.
— On kyllä! Sen minäkin uskon! No hyvästi sitten, setä!
Janne Flykt lähti astumaan katua eteenpäin. Tuomiorovastista tuntui, kuin olisi Jumala lähtenyt hänen mukanaan, jättäen hänet, tuomiokapitulin varapuheenjohtajan ja tähdistön jäsenen autioon tyhjyyteen. Tuntui kuin olisi Jumalakin nyökäyttänyt päätään ja katsonut häneen vakavan nuhtelevasti sekä lausunut: "No hyvästi sitten, Joosua Dalin!"
Tänne Flyktin rinnassa katkeili katkeilemistaan. Silta, jota myöten hän tähän saakka oli kulkenut köyhyyden ja epätoivon autiolta saarelta uskon valoisalle mantereelle, meni poikki pala palalta. Synkkä, musta virta, jossa harmajat jäämöhkäleet raskaina uiskentelivat, törmäsivät sitä vastaan ja se huojui ja … taittui. Kratsh! kratsh! … Niin se oli selvä! Sellaista painoa se ei kestänyt. Ja hän, niin, hän juoksenteli kuin hullu pitkin saaren rantoja huutaen venettä. Mutta kaikki veneet soutivat pois. Niillä oli kiire päästä mantereelle ennen pimeän tuloa.
Tuomiokirkko — suljettu paratiisi! "Et saa enää koskaan astua sinne siinä tunnossa, että kuulut sen asukkaisiin. Armosta kuin köyhä kerjäläinen saat hiipiä sen tukevien pilarien suojaan poimimaan muruja ovensuusta, — jos niitä sattuisi sinne lentämään. Sinä et kuulu sinne! Sinä et kuulu sinne!"
Eikö tuomiokirkko ollut levittänyt syliään ja sanonut: "Tule!"?
Ja hän oli tullut — kuin tuhlaajapoika isänsä luo.
Mutta isä ei ottanut vastaan!