VI
Mitä varten tuo palvelustyttö niin kummasti katsoi pihan yli kulkiessaan?
Totta kai täällä soittaa sai…?
Sen katse ei merkinnyt poiskäskyä. Siinä oli jotakin muuta, kuin sääliä ja osanottoa. Niin tietysti. Sen kanssa hän sai uudelleen tehdä tuttavuutta. "Frau Mitleiden" — rouva Sääli — eikö se ollut hyvin rouva Blomin näköinen, — rouva Blomin, joka jouluaattona jakeli puuroannoksia pihalleen 'kerääntyneille kerjäläisille. Ei, hän ei tahtonut saada puuroannostaan sillä tavalla. Hän ansaitsi sen soitollaan.
Peipponen viserteli puutarhan puissa. Aurinko valoi lämpöään huvilan pihaan. Täällä oli kaikki hauskan näköistä. Tuo viheriäksi maalattu penkki verannalla sopi hyvin kukkia kasvavan ikkunan alle. Ja samanvärinen parikeinu. Aivan kuin kahta vanhusta varten, jotka olivat vetäytyneet tänne nuoruutensa aikoja muistelemaan.
Tuo palvelustyttö vain oli kovin kummallinen. Nyt se kulki taas pihan yli kaivolle. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko tuo säälivä katse tulkittava niin, ettei isäntäväki ollut kotona, jonka vuoksi "turhaan vingutat viuluasi, äijä-riepu!"?
Olkoonpa miten hyvänsä. Joka tapauksessa oli huvilassa joku kotonakin, sillä uudinten raosta tirkisteli joku parastaikaa pihalle, tarkastellen häntä.
No niin, katsokoon vain! Entinen pastori Janne Flykt soittaa osan
Beethovenin sankarisinfoniasta!
Janne Flykt oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei huomannut, kuinka vanha harmaapäinen herra tuli verannalle ja hymyili surunvoittoisesti.
— Vai sinä se olet, poika parka. Tulehan nyt sisään. Janne Flykt oli kuin pilvistä pudonnut. Soitto katkesi kirahtaen. Kuka puhutteli häntä?
Vanha herra verannalla hymyili surunvoittoista hymyään.
— Tulehan vain … arastelematta.
No mutta! Ei, se ei voinut olla mahdollista! Taivas sentään! Näkikö hän unta —?
Piispa!
Hän nosti hätääntyneenä lakkiaan. Hän oli soittanut piispan huvilassa aavistamatta mitään!
Nyt selvisi palvelustytönkin kummastusta herättävä katse: hän oli tuntenut hänet kaupungista.
— Suokaa anteeksi, sopersi hän hämillään. — Minä vakuutan, että olin kerrassaan tietämätön talon asukkaista.
— No älähän nyt huoli… Oli hauskaa, että tulit. Minä olen sinua monesti muistanut, poika riepu.
Piispan ääni väreili lämpimänä. Oli kuin olisi Janne Flyktin äkillinen ilmestyminen riisunut häneltä tuon hänelle niin ominaisen jäykkyyden, joka sopi kyllä hyvin tuomiokapituliin. Täällä hän oli kuin joku maalaisukko, luonnollinen ja vaatimaton.
Piispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti kalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja. Paperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly peräseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti ovessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin siedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.
— Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui piispa viereiseen huoneeseen.
Piispatar, harmaassa yksinkertaisessa puvussa, astui sisään. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat kosteina, mutta huulia valaisi ystävällinen hymy.
— Hyvää päivää! Tervetuloa! Sepä nyt oli harvinainen sattuma.
Janne Flykt kumarsi. Piispattaren ystävällinen käytös puhalsi lopunkin levottomuuden tunteesta tiehensä.
— Istu, istu, veli, ja pane tupakaksi. Minä muistelen, että sinä poltat.
Piispa siirsi tupakkapöydän vähän lähemmäs. Janne Flykt sytytti savukkeen.
— Enhän minä tavallisesti, mutta voinhan näin harvinaisessa tapauksessa ottaa.
Niin … tässä he nyt istuivat piispa ja entinen pappi. Eikä kummallakaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä virkansa kanssa.
Piispa poltteli hiukan hajamielisenä. Hänen päänsä vavahteli. Näki, että hän mietti, millä tavalla pääsisi soveliaasti keskustelun alkuun.
— Jaa. Oli se nyt hauskaa, että tavattiin. Minä olen sinua muistanut hyvin usein.
Viime tapaamisemme sattui niin kovan surullisissa olosuhteissa.
Tuo puhetapa "niin kovan" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui tuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti rinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin se teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin huokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.
Janne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen sanottavaa.
— Niin … katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä koskaan on ollut.
Janne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.
— Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta, tyrannimaisilta, mutta … katsos … meidän yläpuolellamme oli kirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.
Kun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen tuolissaan:
— Sillä … katsos … minä en ole sen jälkeen enää tuntenut pastori Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, ihmistä, olen ajatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia mielipiteitäänkin.
Kumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut selväksi itselleen.
Hän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja lausui:
— Niin … ne ovat surullisia muistoja … meille molemmille.
Minä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut
sinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin.
Esimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?
Nyt saattoi Janne Flyktkin ruveta puhumaan.
— Minä en ole sitä koskaan kieltänyt, en silloin paremmin kuin nytkään, vastasi hän hiljaa.
Piispa nousi seisomaan. Hän oli hämmästynyt. — No, mutta kuinka…?
Ei! Toisen meistä täytyy nyt olla väärässä!
— Niin … mahdollisesti. Minä olen sen vain ymmärtänyt hiukan eri tavalla kuin kirkko.
— Jaa, jaa. Siinä se on. Tuossa juuri piilee sairaus. Minä muistan, että sinä toit sen esille istunnossakin.
Piispa sytytti uuden savukkeen ja istui.
— Niin … muistaakseni. Mutta minulle luettiin silloin synniksi myös se, etten ollut selvillä muistakaan kristinuskon dogmeista.
— Niinkuin…?
— Niinkuin esimerkiksi yliluonnollisesta syntymästä.
— Niin … kuinka selität sen?
— Minun on vaikea sitä selittää. Minä en sitä yksinkertaisesti ymmärrä. Se on minun järjelleni mahdoton ajatus. Minulla ei ole siitä mitään vakaumusta. Voi olla mahdollista — yhtä hyvin päinvastoin. Minä olen agnostikko siihen kysymykseen nähden.
— Tavallaan, tavallaan, puheli piispa. — Ei minunkaan järkeni sitä käsitä, mutta minä en ole kuitenkaan agnostikko siihen paremmin kuin muihinkaan kirkonoppeihin nähden. Minä uskon yksinkertaisesti, koska Raamattu niin sanoo, ja kirkko niin opettaa.
— Mutta eikö ihmisen pidä koettaa ymmärtää kaikkea?
— Kyllä, mutta sittenkään emme kaikkea ymmärrä. On paljon asioita järkemme yläpuolella eli — niinkuin Shakespeare sanoo, että "taivaan ja maan välillä on tuhannen asiaa, joista filosofialla ei ole aavistustakaan."
— Niin kyllä, mutta kun ei nyt kerran ymmärrä eikä voi uskoa, niin…
—… silloin on uskoton taikka kieltäjä, jatkoi piispa.
— Mahdollisesti … taikka on kysymykseen nähden epämääräisellä kannalla. Janne Flykt katsoi piispaa vakavasti silmiin. — Se minusta juuri on kaikkein surullisinta, että kirkko vaatii valmiit mielipiteet, ennen kuin voi hyväksyä jonkun palvelukseensa.
— Ei. Kirkko vaatii uskoa.
— Sokeaa uskoa.
— Tavallaan … nöyrää alistumista siihen, mitä se parituhatta vuotta on pitänyt oikeana.
— Silloin minusta ei ollut kirkon palvelukseen. Janne Flykt pudisti surullisena päätään. — Minä toivon sellaista aikaa, jolloin kirkon helmaan mahtuu sellainenkin pappi, joka ei ole kaikesta vielä selvillä, taikka ymmärtää asiat hiukan toisin kuin kirkko, mutta joka siitä huolimatta pyytää rehellisesti täyttää virkansa.
Janne Flykt laski savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Hänen poskensa hehkuivat.
— Ikävä, ettei meillä vielä ole sellaista kirkkoa.
— Niin, minä sanon samaa. Moni vilpitön sielu jää ulkopuolelle.
Piispatar tuli käskemään päivälliselle.
— Lähdepäs, veli, haukkaamaan vähän. Sinulla on nälkä … tietysti?
— Eihän se ruoka pahaa tee.
Päivällispöytä oli upeasti katettu. Lampaanpaisti höyrysi suurella paistinvadilla, ja perunat muhoilivat kutsuvina. Janne Flyktin nenää hiveli suloisesti.
Piispan nuorin poika, ylioppilas, nousi tervehtimään.
— Meillä on muu väki kaupungissa käymässä, sanoi piispatar. — Tässä ollaan vain kolmisin kotona.
Aterian kestäessä puhe kääntyi Janne Flyktin nykyiseen toimeen.
— Eihän se helppoa ole, mutta ihminen tottuu kaikkeen. Aluksi tahtoi selkä olla liian kankea lantteja noukkimaan, mutta se notkistuu vähitellen.
Hän hymyili surullisesti.
— Kuinka teidän rouvanne jaksaa?
— Kiitos, kyllä hän voi hyvin.
— Eikö toimeentulo ole sentään kovin vaikea?
Janne Flykt katsahti piispattareen. Merkillistä, kuinka kaikki ihmiset voivat säälistä kysyä mitä tahansa. "Frau Mitleiden" hävitti hienotunteisuuden.
— Kiitos, eihän se luonnollisesti helppoa ole, mutta se menee sittenkin. Elämä on rikas, vaikka ihminen on köyhä. Ja jos missään, niin minun toimessani oppii tuntemaan elämän. Minä olen oikeastaan hyvin tyytyväinen, niinhän mielelläni palvellut kotikaupungin tuomiokirkossa, mutta en kelvannut. Hän sanoi sen iloisesti naurahtaen.
— Jaa, kyllä minusta seurakunta luvalla sanoen teki skandaalin, ettei ottanut sinua urkuriksi.
Piispa möyhensi suuren perunan kuin merkiksi, että hänen arvostelunsa oli peruuttamaton.
— Minä nuhtelin Dalinia sen johdosta. Hän olisi voinut antaa virkaäänensä sinulle.
Janne Flyktin täytyi ihmetellä. Piispa oli mielipiteiltään ahdasmielinen, mutta käytännöllisessä suhtautumisessaan häneen herttaisen vapaa. Hän oli valmis erottamaan hänet papinvirasta, koska laki sitä vaati, mutta heti sen jälkeen valmis ottamaan hänet lukkariksi, koska laki ei ollut sitä vastaan. Ja molemmista katsantokannoista huolimatta hän tarjosi hänelle päivällisen, koska hänen sydämensä niin käski.
Hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa piispalle, että hän käytännössä protesteerasi kirkkoaan vastaan: hänen ei olisi pitänyt antaa päivällistäkään harhaoppiselle papille.
Mutta siinä seurasi piispa vaistomaisesti korkeampaa elämänkäsitystä, jonka mukaan ei katsottu entisen papin mielipiteitä, vaan yksinkertaisesti sitä tosiasiaa, että eräällä kiertävällä soittoniekalla oli nälkä.
Minkä vuoksi ei kirkko voinut suhtautua johonkin pappiinsa samalla tavalla, — katsoa vain sitä, että hänellä oli nälkä, ts. että hänellä oli vilpitön halu palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen suurta rakkauttaan?
Janne Flykt mietti ja söi. Tämä piispan päivällinen opetti hänelle paljon. Se vahvisti sitä totuutta, ettei Jumalakaan pannut autuutta riippumaan mielipiteistä, vaan yksinomaan siitä, oliko jollakin nälkä, ts. oliko jollakin rehellinen halu ottaa Vapahtaja vastaan.
Jumala ei kiinnittänyt niin suurta huomiota siihen, pitikö joku Kristusta Jumalana taikka jumalallisena ihmisenä. Yksinomaan vain siihen, tarvitsiko ihminen Jumalaa lähestyessään tätä Ihmisen Poikaa vai ei.
— Minä luulen, että jos peruuttaisit mielipiteesi, voisit saada virkasi takaisin, lausui piispa.
Janne Flykt hämmästyi. Tarkoittiko piispa totta?
Tuomiokirkko välähti hänen mielessään kuin kirkkaan auringonpaisteen valaisemana. Nurmikenttä sen ympärillä vihersi, ja kirkossa soivat urut.
Mutta tuohon kuvaan kuului hänen Kristuksensa, tuo valoisa, ihmisystävällinen Vapahtaja, joka katseli alttaritaulusta ja puhui: "Te olette kalliisti ostetut, älkäät ihmisten orjat olko."
— Mitä oikeastaan voisin peruuttaa? Ja jos muodon vuoksi peruuttaisinkin, niin luulen, että julistaisin Kristuksen ihmisyyttä edelleenkin. En voisi sille mitään, ja … silloin minut erotettaisiin toisen kerran.
Janne Flykt katseli piispatarta. Hän oli jälleen saanut kiinni tuon entisen hymynsä, jolla hän vangitsi kaikki. Piispattaren mielestä hän oli hieno kuluneesta takista huolimatta.
— Niin tietysti. Suunnan täytyisi muuttua, veliseni, puheli piispa.
— Mitä sinulla oikeastaan on vanhaa suuntaa vastaan?
— Se on kuiva, kuollut kuin maantie, jossa ei kasva mitään.
— Ohoh! Kylläpä sinä olet radikaali!
— Ehkä, mutta sellaiselta se minusta tuntuu. Minun mielestäni vanhan suunnan papit muistuttavat paimenta, joka ajaa lehmänsä maantielle. Hakekoot sieltä! Siellä on helpompi paimentaa. Vieressä oleva apilaniitty vetää lehmiä puoleensa, mutta paimen ei laske. Hän ei viitsi avata veräjää.
— Mutta jos se on toisen niitty?
— Niin … minä myönnän, että vertaukseni ontuu, mutta ajatelkaamme että hänellä olisi lupa. Hän on laiska. Niityllä on ehkä hetteitä, joihin lehmä voisi vajota. Hän ei viitsi vaivautua sellaiseen silmälläpitoon. Maantiellä on helpompi.
— Minun täytyy myöntää, etten oikein käsitä, mihin pyrit.
— Yksinkertaisesti vain siihen, että papin on paljon helpompi saarnata totuttuun tapaan kuin valmistaa joka kerraksi jotakin uutta, erikoista, mielenkiintoista, josta kuulijakin pääsisi tositeolla kiinni. Nyt tuntuu siltä kuin olisi kaivo ammennettu tyhjäksi. Aina yhtä ja samaa! Syntiinlankeemus … lunastus … Golgata … ja piste.
— Mutta sinunkin kai täytyy myöntää, että ne ovat juuri niitä ydinkohtia, kristinuskon kaikkein keskeisimpiä?
— Kyllä, mutta eikö niistäkin voitaisi pusertaa uutta mehua uudella tavalla? Vanha julistus menee yli päiden. Se ei tapaa sydämeen.
— Jaa, jaa … hm! Sinä olet ehkä oikeassakin, mutta eikö tuolla tavoin jouduta kovin oudoille vesille?
— Ehkä aluksi, mutta oudot vedetkin tulevat tutuiksi, kun niitä jokin kerta purjehditaan.
— Jaa … no olkoon, mutta vissit rajat ovat sittenkin säilytettävät: Kristuksen jumaluus, yliluonnollinen syntymä, ylösnousemus, taivaaseen astuminen…
— Miksi ei … mutta eikö niihinkin voitaisi panna uutta sisältöä, ainakin mitä Kristuksen jumaluuteen tulee? Kristuksen jumalallinen ihmisyys … siinähän on pohjaton lähde, josta voitaisiin ammentaa. Yliluonnollisesta syntymästä minä en osaa sanoa mitään. Mutta eikö ylösnousemusta ja taivaaseen astumistakin voitaisi hiukan enemmän selittää, niin että niistä järki-ihminenkin jotakin saisi? Nyt sanoo pappi vain, että niin on tapahtunut … usko jos tahdot … mutta meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi noin vain uskoa kaikkea, mitä pappi … ja vielä Raamattukin … sanoo.
Janne Flykt kohautti olkapäitään.
— Katsopas, sanoi piispa, joka ajatuksiinsa vaipuneena ei ollut kiinnittänyt huomiota Janne Flyktin puheeseen, — sinä olet kuin siipirikko lintu. Muutamat kristinopin totuudet sinä sulatat, toisia et. Sinä lennät vain toisella, siivellä.
Janne Flykt laski ruokaliinan kokoon taitettuna pöydälle.
— Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita koko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän joen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on tyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen valoisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua. Ikävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon minulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku kovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.
Noustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat nämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.
— Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän viulunvinguttajan pöytäänsä.
Hän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan maalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.
— Älähän nyt… Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta miellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.
— Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte erinomaisen hienosti.
Piispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti niin lämmittävästi.
Janne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema. Piispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He keskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Äkkiä virkkoi piispa:
— Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin … minulla on melkein uusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä…?
Hän ei jatkanut, huomatessaan varjon Janne Flyktin Rasvoilla.
— Niin … suo anteeksi … minä en tyrkytä, mutta jos … olisit halunnut ottaa, niin…
— Piispa suo anteeksi, jos lausun ajatukseni julki. Tunnustan, että olen mielipahakseni pakotettu ottamaan vastaan ystävällisen tarjouksen. Tämähän on kyllä jo niin vaivainen. Janne Flykt katseli takkiaan.
— Jaa, jaa. Sinä olet aina laisesi … vähän ylpeä … vähän ylpeä … mutta eihän se paha ole.
Piispa nouti takin. Se oli hienoa verkaa ja sopi Janne Flyktille kuin tehty.
— Annetaan vanhan takin olla päällä. Pannaan tämä kääryyn.
Janne Flykt oli liikutettu piispan hienotunteisuudesta. Tämä tahtoi säästää hänet piispattaren ihastuneilta huudahduksilta.
Hän kiitti ja jätti hyvästit. Hänestä tuntui, että hänen piti nyt lähteä. Muutoin saisi hän lopun iltaa haastella "Frau Mitleidenin" kanssa.
Piispa rouvineen saatteli häntä portille.
— Missä sinä olet sisällä? kysyi piispa.
— Kauppias Ahosen pirtissä.
— Voi, voi, sanoi piispatar ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
Janne Flykt nosti hattuaan ja lähti astumaan. Hänen mieltään velloi kummallinen tunteiden sekoitus.
Merkillinen sattuma! Hän oli saanut soittaa entiselle piispalleen! Jos hän olisi sen tiennyt! Mutta mistäpä hän sen tiesi. Hän oli vain kuullut, että piispa oli myynyt entisen huvilansa Hämeessä ja muuttanut Uudellemaalle. Mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan ollut aavistanut, että hän asuisi juuri täällä.
Hänen täytyi taas muuttaa paikkaa. Se oli kiusallisinta. Sillä piispan palvelijatar ei malttaisi pitää suutansa kiinni. Jo huomispäivänä olisi koko huvilayhteiskunnan tiedossa, että kuljeksiva viulunsoittaja, joka soitti niin "erinomaisesti", oli — viraltapantu pappismies Janne Flykt.
"Frau Mitleiden" — rouva Sääli. Tietysti!
Ja hän kun oli katkaissut kaikki välit tämän surullisesti hymyilevän, hyvinvoivan rouvashenkilön kanssa…