VII
Tuomiokirkko! Pieni piispankaupunki! Ne vilkuttivat hänelle jälleen kilpaa, kilpaa.
Tule, tule pois! Sinulle on täällä sittenkin sijaa.
Uskalsiko hän siihen luottaa?
Se oli kerran hylännyt hänet suurena epätoivon hetkenä. Eikö se voisi tehdä sitä vielä toisenkin kerran?
"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan."
Niin, hän oli saanut tuon sanan kokea — ja katkerasti.
Mutta oliko tuomiokirkon lämmittäjä mikään profeetta? Eikö hän päinvastoin kuulunut temppelin halvimpiin palvelijoihin?
"Kirkonlämmittäjä"…
Niin — se oli kerran ollut hänen ihanteensa. Mutta hän ei ollut saanut ihannettaan toteuttaa.
Nyt tarjottiin hänelle kirkonlämmittäjän tointa sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Ottaisiko hän sen vastaan?
Hän oli sitä miettinyt monta pitkää päivää ja tullut aina kielteiseen tulokseen. Mutta jälkeenpäin oli muuan vanha sana jäänyt soimaan hänen korvissaan kuin rakkaaksi käynyt sävel:
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin asuisin jumalattomain majoissa."
Se oli totta, sillä ylen raskaaksi oli kiertävän soittoniekan ammatti käynyt.
Nähdä ihmiselämän varjopuolia, alennusta, mätää, niinkuin hän oli saanut nähdä! Huh! Selkäpiitä karmi sitä kaikkea ajatellessa.
Köyhänä, välistä melkein keppikerjäläisenä, oli hän ollut pakotettu etsimään kaikkein halvimpia majapaikkoja. Mutta minkälainen oli niiden asujamisto? Pelaajia, kortinlyöjiä, kiroilijoita, varkaita ja renttuja. Nähdä kaikkea tuota illasta toiseen, kun ihan väsyneenä palasi päivän kierroltaan, oli raskasta, niin toivottoman raskasta. Hampaaton, vanha eukko, jota takanapäin sanottiin "enkelintekijäksi", pitämässä salakapakkaa kaiken maailman roskaväelle, joiden joukossa huonot naiset näyttelivät huomattavaa osaa. Kuinka monta kertaa hänen oli täytynyt kesken yötä hiipiä tiehensä, säästyäkseen näkemästä kaikkea sitä riettautta, jota majapaikoissa harjoitettiin, ja viettää loput yöstä jonkin halkovajan nurkassa kylmästä väristen tai kävelemällä autioita teitä karkoittaa väsymyksen tunne ruumiistaan.
Ei, Leskisen matamin matkustajakoti oli ollut paratiisi hänen viimeaikaisten majapaikkojenpa rinnalla. Siellä ei ollut tullut kysymykseenkään rivo elämä. Leskisen matami ei olisi ikinä sellaista sietänyt.
Ainoan pelastuksen olivat tarjonneet kauppiasten pirtit maalla ja talonmiesten asunnot suuremmissa kaupungeissa. Edellisissä hän oli saanut asua puunpilkkomista vastaan ja jälkimmäisissä oli isännän auttaminen kadun puhtaanapidossa riittänyt korvaamaan vuokran sellaisina aikoina, jolloin hän oli kärsinyt rahanpuutetta.
Kuinka monesti hän oli lakaissut Kaivopuiston katuja, samoja katuja, joita hän ennen nuorena ylioppilaana oli toivorikkaana astunut! — Kesäisin oli toimeentulo ollut helpompaa. Silloin ei ollut niin suurta väliä, jos rahattomuuden sattuessa nukahti johonkin heinälatoon. Vähän merkitsi myös, jos talonrenki aamulla haukkui "laiskoja vetelehtijöitä", jotka sotkivat ihmisten heinät. Hän oli hymyillyt ja pyytänyt kohteliaasti anteeksi. Hän oli nukkunut nurkassa, yhdessä nurkassa, hyvin siivosti ja kauniisti. Ja sitäpaitsi hän oli tuollaisille renkipojille ennen takonut katekismusta päähän rippikoulussa. Ja ne olivat olleet vähän hienompia miehiä vielä: kaupunkilaisrenkejä ja juoksupoikia, jotka pyhäisin kulkivat kauluksissa! Tästä hän ei kuitenkaan ollut huomauttanut, sillä hän oli halunnut pysyä tuntemattomana. Mutta häntä oli huvittanut ajatellessaan, minkälaisiksi rengin silmät olisivat revenneet, jos tämä olisi saanut kuulla, mikä mies "laiska vetelehtijä" oli ennen ollut.
Niin, niin. Monenlaista hän oli saanut kokea, sekä hauskaa että murheellista, mutta nyt tuntui elämiä taas raskaalta, kerrassaan raskaalta.
Ei ollut siis kumma, että vanhan tuomiokirkon kutsu soi jälleen houkuttelevana hänen korvissaan.
Meri-Kustu oli kuollut, vanha, uskollinen Meri-Kustu, yksi niitä harvoja, joka ei ollut jättänyt häntä hädän hetkenäkään. Ja nyt oli kirkonlämmittäjän paikka hänen jälkeensä avoimena.
Johanna oli kirjoittanut hänelle asiasta. Olihan siinä taas pieni pelastuksen mahdollisuus. Johanna oli tavannut tuomiorovastia, ja tämä oli ollut hyvin suopea. "Jos Jannen kunnia siihen taipuu", oli Dalin vastannut.
Kunnia! Hän oli saanut viime vuosina arvioida sen käsitteen uudelleen. Hänen oli ollut pakko niellä tuo vanha porvarillinen kunnia kokonaan sekä muodostaa uusi. Vanhalla "kunnialla" hän ei olisi pitkälle päässyt. Se olisi näännyttänyt hänet nälkään hiljakseen, mutta varmasti. Se oli saanut siis mennä samaa tietä kuin papinvirkakin. Soittotaiteilija Janne Flyktillä oli uusi kunniakäsite, ja sen pääsisältö kuului: "Älä koskaan myy sisäistä ihmistäsi, siveellistä ylevämmyyttäsi, omaa maailmaasi, kenellekään, sillä niin kauan kuin se on tallella, olet kerjäläisenäkin kuningas."
Kunnia ei siis estänyt. Hän oli jo päässyt sille tasolle, jolloin ulkonainen asema merkitsi niin herttaisen vähän, tai ei ollenkaan. Vain elämänkäsitys, sisäiset arvot, määräsivät kaiken. Kunnian vuoksi hän saattaisi siis ihmeen hyvin hakkailla puita ja lämmitellä tuomiokirkon kamiineja. Hän vain ei halunnut pettyä toistamiseen. Sillä se olisi ollut liian katkeraa.
Tarjous oli houkutteleva. Hän ei voinut sitä kieltää. Päästä jälleen tuomiokirkkoon, rakkaaksi käyneeseen temppeliin. Saada uudelleen elää kaikki vanhat muistot ja tuntea pyhän ilmapiirin väräjävän ympärillään. Kuulla joka sunnuntai urkujen sävelet ja antautua niiden tuuditeltavaksi elämän harhasta pois, — sinne, missä kaikki maallinenkin nähdään uudessa valossa. Ah, hän kaipasi tuota kaikkea niin sanomattomasti! Hän kurotti sitä kohden käsiään kuin sairas, jolle näytetään parantavaa lääkettä. Hänen olentonsa oli sittenkin niin rikkinäinen, yhtä kulunut kuin takki hänen yllään, Hän kaipasi päästä takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan.
Tuomiokirkko oli hänelle henkisen viihtymyksen ehto. Nyt hän sen käsitti selvemmin kuin koskaan ennen. Rikkinäisyydestään hän ei tulisi koskaan pääsemään maailman rantoja kiertelemällä. Ei, hänen katseensa tulisivat aina suuntautumaan sinne, missä vanhan temppelin torni kohosi juhlallisena ja korkeana Jumalan taivasta kohti.
Ehkä oli sittenkin ollut onnellinen sattuma, että hän oli matkustanut pääkaupungista tekemättä lopullista sitoumusta kapellimestari Svahnin kanssa Kaupunginkellarin orkesterin ensiviulun soittajan paikasta.
Ehkä hän ei olisi tullutkaan onnelliseksi siinä toimessa. Hänen sydämensä pohjalla olisi aina asustanut hiljainen kaipaus pyhyyteen. Sitä tuskin olisi Kaupunginkellari voinut tarjota.
"Mutta surullisinta kaikesta on se, että siitä, johon koko ,sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme." Kuka oli niin sanonut? Oh, hän muisti: kapellimestari Borell kerran, muutama vuosi sitten. Eikö se ollut käynyt toteen? Kyllä tavallaan … kaksikin kertaa… Ja surullista se oli ollut. Mutta se oli tietysti niin määrätty hänen kohdalleen. Nyt näytti kohtalo lientyneen: tuomiokirkko tarjosi jonkinlaista korvausta katkerain pettymysten jälkeen.
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin asuisin jumalattomain majoissa."
Niin, se pyhän kirjan sana oli totta.
Janne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä merenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän valmis ottamaan toimen vastaan.
Puolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän tointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa kuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja vaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti oli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti nyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.
Janne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja matkusti.
Hänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.