XI.
Tunturista ei kuulu pauketta enää. Siellä on nyt hiljaista, sanomattoman hiljaista… On kuin olisi aikakin pysähtynyt.
Aurinkokin, joka nyt jo kaartelee alempana, näyttää sen näköiseltä kuin tekisi se taivaaltaan vain vanhasta tottumuksesta. »Minua ei tarvita enää», näyttää se puhelevan. »Ja kahden kuukauden päästä minä häviän täydellisesti.»
On saapunut syksy, »ruskan» aika.
Mistä on tämä merkillinen hiljaisuus tullut? Ennen täällä jymisi niin, että tunturit vapisivat. Kiiluvaisella ja Seulakkopäällä ei tuntunut olevan muuta tehtävääkään kuin vastata Kaamaslaesta kuuluviin paukahduksiin. Nyt ne seisoivat totisina kuin ennenkin. Lunta kimalteli niiden kiireellä.
Amprun pirtissäkin on merkillisen hiljaista. Ei luista puhe. Isäntä korjailee poronkelkkaa, mutta tekee työtään kuin jotakin kuunnellen. Ei pauku enää. Merkillistä! Jokohan loppuivat Muurmannin hommat?
Setä Juhani samoin istuu hiljaa. Hänkin on muuttunut ihmeellisen vähäpuheiseksi. Ei suju satu hänen huuliltaan iltahetkinä. Turhaan saavat pirtin nuorimmat pyytää: »Setä, muistele Tuonka-raukasta.»
Sabinakin on muuttunut. Hän saattaa vaipua tuntikausiksi istumaan
kädet velttoina sylissä. Hänen katseensa on sisäänpäin kääntynyt. Äiti
Karuliina tarkkaa häntä tuon tuostakin töidensä lomasta. »Pahaksipa on
Sapinakin ottanut», ajattelee hän, mutta ei puhu mitään.
Sabinan sydämessäkin on hiljaista. Siellä ei soi yhtään ääntä. Missä oli entisyys? Tuo vielä äsken hänen povessaan asustanut valoisa maailma oli särkynyt. Hän on eksyksissä itseltään. Jonne, Muurmannin Jonne, jota hän luuli kuninkaanpojaksi, olikin vain valepukuinen ilmestys, joka oli houkutellut hänet manalaisten kaupunkiin. Sieltä ei ollut ulospääsyä. Hän oli maistanut kiellettyä ruokaa.
— Setä, laula Kaaren Lintamuusta, pyytelevät lapset.
Sabina säikähtää. Se vielä puuttuisi. Hän on viime päivinä ajatellut
Karen Lindamota. Jospa hänkin saisi kuolla niinkuin tämä…
Hän oli aikonut hukuttaa itsensä. — Lunnasjärvessä oli paikkoja, joista ei löydettäisi naaraamallakaan. Mutta äidin vuoksi se oli vaikeaa… mahdotonta… äidin, joka ei aavistanut mitään.
Hän katsahtaa rukoilevasti setäänsä. Eihän tämä vain rupeaisi laulamaan. Se tuntuisi niin toivottomalta.
Mutta ei ole setä Juhanikaan laulupäällä. Hän on ruvennut auttamaan isää takkavitsain vääntämisessä.
— Älkhäähän nyt, lapset, meiän pitää saaha heiniä kothiin
Hirvijängältä. Kun ripsahuttaisi vain lunta sen verran…
Setä Juhanin puhe rikkoi lumouksen. Se avasi Amprun suun. — Niin… heiniä on saatava kothiin. Entinen elämä on aloitettava taas. Ei tulekhaan meille rautatietä…
Nyt pääsee puhe vauhtiin. Ajatus seuraa toistaan. Ne ovatkin pitkän aikaa kieppuneet tuon yhden ja saman asian ympärillä.
Mahtoiko olla totta, että Muurmannin herran oli lopetettava työnsä Kaamaslaessa? Suomen-Huotari oli käynyt talossa ja muistellut, että herralta oli loppunut rahat. Eivät olleet yhtiökumppanit ruvenneet lähettämään. Liian huonoina pitivät tuloksia. Toissapäivänä oli tuotu sähkösanoma kirkolta. Viimeiset rahat oli Muurmanni antanut sähkösanoman tuojalle. Heillä, miehillä, oli kahden kuukauden palkka saamatta, vaikka oli luvattu maksaa joka päivä.
— Hithaja ovat herrain kiirheet, lausahti setä Juhani yksikantaan. Hän oli katkeroitunut.
— Niin, niin, toimeaa Ampru, kuuntelematta sen tarkemmin setä Juhania. Kyllähän se on jo nähty, mitä mieltä niin Suomen kuin Norjankin herrat ovat olheet Malmi-Muurmannin puuhista. Epäuskoa täynnä.
Ainoa, joka on säilynyt entisellään, on vanha Tahvo. Hän on hyvillään.
— Loppui se jyminä kerrankin! Koko kesän olenkin sitä kuunnellut kiusalle saakka.
Hänen pienet karhunsilmänsä kiiluvat vahingonilosta.
— Ei niistä herroista ole muuta kuin vahinkoa… metsäperukoien asukhaille. Panevat kaikki sekaisin.
Sabina vavahti. Hänen täytyi myöntää, että isoisä oli oikeassa.
Sekaisin oli mennyt hänenkin valoisa maailmansa. Hän oli aina luottanut
Jonneen. Mitään sellaista ei hän olisi koskaan hänestä uskonut. —
Olivatko kaikki miehet sellaisia?
Hän oli ajatellut noita asioita joskus kuin kaukaisia unia. Ne kuuluivat avioliiton pyhitettyyn piiriin. Niin oli Siosjärven rovasti rippiluvussa selittänyt ja lisännyt, että kirous seurasi kuudennen käskyn rikkomista.
Pihalta kuului äänekästä juttelua. Pirtin väki kavahti ikkunaan.
Siellä seisoi Muurmannin herra pitkävartiset pieksusaappaat jalassa.
Varusteista päättäen hän oli valmistautunut pitkälle matkalle.
— Siinä on äijä itte, sanoi Ampru ja rupesi siirtämään poronkelkkaa syrjään. — Nyt saahaan kuulla, millä kannalla ovat asiat.
Muurman työntyi pirttiin leveänä kuten tavallisesti.
— Peive! sanoi hän reippaaseen tapaansa. Arasti, kuin ujostellen vastattiin hänen tervehdykseensä.
Sabina oli istunut levottomana. Oliko Jonnekin matkassa?
Ei ollut nähtävästi, koska ei muita kuulunut kuin Suomen-Huotari, joka nyt työntyi pirttiin.
— Nyt on sakrament! sanoi Muurmanni, istahtaen penkille ja ruveten täyttämään piippuaan. — Uhkava riistä miehelte kahdeksan vuuden yhtemittaise ponnistukse hedelme — puhumattaka alkkuvalmistukset, jotka neekin ova nielheet vuusia.
Vanhan Muurmannin sana vaikutti omituisesti Sabinaan. Hänen mieleensä muistui kevät, jolloin Jonne oli toista kertaa heillä. Siitä oli nyt kulunut kahdeksan vuotta. Herkässä lapsenmielessään hän oli jo silloin tuntenut kiintymystä Jonnea kohtaan. Tuo kiintymys oli kasvanut rakkaudeksi, — miten, sitä ei Sabina osannut itselleen selittää. Mutta koko kuluneen kesän hän oli tuntenut rakastavansa Jonnea palavasti. Aina tuohon surulliseen hetkeen saakka…
Muurmanni-herra selitteli laajasti asioitaan. Hän aikoi matkustaa Kristiaaniaan ottamaan selkoa, oliko totta, että yhtiökumppanit noin vain aikoivat sanoutua irti sitoumuksistaan. Heillähän oli paperit.
— Mutta… jos niiltä on usko loppunut, uskalsi Tahvo huomauttaa.
— Usku! kivahti Muurmanni. — Sellainen usku, joka ei sen vertta keste, mie anta palttu!
Se oli niin Muurmannien tapaista. He antoivat palttua kaikelle.
— Missä Jonne nyt on?
Se oli äiti Karuliina, joka sen sanoi. Sabina kalpeni.
— Lehetin poika Könkhäle telegrafeerama Kristiaaniaan, että mie tulen. Niin — en ymmärtä, mike poika vaiva. Murjotta ja on vihane. Nukkumaski puhu ja höpsi.
Sabina tunsi poskiensa kuumenevan. Mitä oli Jonne unissaan puhunut?
— Ei se ole täälläkhään käynyt sen koommin kuin viimeksi lähti. Milloin se nyt olikhaan… joo, Perttulin aattona. Sapinan kanssa vielä yhessä lähethiinkin.
Hyvä Jumala! Puhuivat aivan kuin luonnollisesta asiasta.
— Ja mitä kummia se oli siellä Nooakin arkin maassa tehnyt. Heitellyt kalliopaaen kappalheja muutamhaan kurhuun. Mie satuin viime viikolla paikalle, niin eikös ollutkin kuru melkhein puolilhaan… Kukapa se muu kuin Jonne… haanhan se reistaili toisinhaan, jos mitä.
Sabina olisi halunnut vaipua maan alle. Hyvä Jumala! Vielä ne kertoisivat koko asian. Kukatiesi oli joku ollut näkemässä. Ehkä Katajan Matti…?
Hän oli toivonut, että Jonne olisi käynyt häntä katsomassa. Minkä vuoksi, sitä hän ei oikein ymmärtänyt. Hänhän olisi kuitenkin tuntenut vain inhoa Jonnea kohtaan. Mutta siitä huolimatta hän oli häntä kaivannut. Rakastiko hän Jonnea vieläkin? Nyt tuntui melkein siltä, kun hän katseli Jonnen isää, joka istui tuossa ikkunalautaan nojaten ja puhalteli paksuja savuja ilmaan. Heillä oli samanlainen nenä… isällä ja pojalla. Jonnen oli vain vielä hienopiirteisempi. Samoin kuin alahuuli oli Jonnella paksumpi kuin isällään.
Sabina olisi suonut, että Jonnekin olisi tullut. Ehkä hän sittenkin rakasti Jonnea vielä. Ehkä kävisi vielä päinsä unhoittaa tapahtunut. Olihan Jonne luvannut ottaa hänet…
Könkäällä oli kosolta kauniita tyttöjä. Ja ne olivat kilvan Muurmannin Jonnen perään. Ampru-isä oli siitä kertonut. Sekin Alapään tyttö oli ihan hulluna. Kirjoittelikin vähän väliä. Oli Jonnekin maininnut siitä…
Mustasukkaisuus nosti päätään Sabinan sydämessä. Hän ei ymmärtänyt nyt itseään yhtään. Hänenhän olisi pitänyt inhota ja halveksia Jonnea. Rovasti oli rippiluvussa selittänyt, että sellainen hävitti molemminpuolisen kunnioituksen. Ei Sabina siitä paljon ymmärtänyt… mitäpä kunnioitusta heidän välillään tarvittaisiinkaan. Rakkaus — se oli toista.
Apeaksi painui mieli, kun Muurmanni-herra lähti. Olisi tehnyt mieli kysäistä, aikoiko Jonne tulla täälläpäin käymään. Mutta uskallusta puuttui. Setä Juhani oli lähtenyt Muurmannin taakkoja kantamaan.
Suomen-Huotari jäi jäljelle. Hänen piti vielä ennen yötä palata Tunturimajalle. Siellä ei nyt ollut ketään, kun se »pojan huipparikin» oli Könkäällä.
Suomen-Huotarin Jonnesta käyttämä nimitys pisti Sabinaa.
— Onkopa se Jonne sen pahempi huippari kuin siekhään?
Asianomainen vain nauroi.
— Kas, kas… onpa tainnut tämänkin talon tyttö jo iskeä silmänsä
Muurmannin poikaan. No… ensimmäinen et liene… jollet viimeinenkään.
Sillä on morsiamia viisi joka sormelle. Norjassakin kolme…
— Se on valhe!
Sabina oli kavahtanut seisomaan ja katseli nyt Suomen-Huotaria vihan puna poskillaan.
— Sie mokomakin rutale tulet tänne leksottelemhaan tyhjänpäiväisiä!
— No mitäs Sapina nyt…? Ampru katseli ällistyneenä tytärtään.
— Ei se mitään, jutteli Suomen-Huotari rauhallisena, äänessä entinen kiusoitteleva sävy. — On tainnut Sapinakin sotkeutua Muurmannin pojan verkkoihin.
— Se on valhe, valhe!
Sabina seisoi Suomen-Huotarin edessä kuin raivotar. Hänen silmissään välkkyi ja hän ihan kähisi.
— No älä nyt leikistä suutu.
— Rietas! karjaisi Sabina ja syöksyi pirtistä ulos.
Tuvassa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin katkaisi Ampru vaitiolon.
—- Ne ovat vähän… sopimattomia… leikkipuheiksi.
Hän höyläsi kelkan jalaspuuta ja katseli sitä, painaen toisen silmänsä kiinni. Sitten leväytti hän silmänsä auki ja katsahti Suomen-Huotariin kuin anteeksipyytäen. Hän tunsi kunnioitusta kaikkea kohtaan, mikä koski Muurmannia.
Sabina oli rientänyt järven rantaan. Siellä oli vene. Hän työnsi sen vesille ja läksi soutamaan. Nyt hän toteuttaisi aikomuksensa…
Hänen povensa nousi ja laski. Silmissä paloi kuumeinen hehku.
Käsisuonet paisuivat hänen soutaessaan.
Ilkimys, rietas! Hänen täytyi sanoa niin, vaikka Suomen-Huotari olikin pelastanut hänen henkensä kerran. Nuo soimaukset vapauttivat hänet kaikesta kiitollisuuden velasta.
Niin oli, kuin olisi riisunut hänet alasti hänen oman isänsä ja äitinsä nähden. Että saattoikin joku ihminen olla niin paha! Jonne oli enkeli Suomen-Huotarin rinnalla. Se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei kuulunut kenellekään.
Vene töksähti kivelle ja käännähti ympäri. Missä hän nyt oli? Ah, kosken niskassa. Veneen molemmin puolin kuohuivat aallot uhkaavina.
Tänne hän ei ollut aikonut. Täällä se ei kävisi päinsä. Kuolema teki täällä liian ahnaan vaikutuksen. Hän ei rakastanut tuollaista nielevää… ikäänkuin irvissä hampain huutavaa… väkisten vievää. Hän halusi heittäytyä itse… pehmeästi, mukavasti… ikäänkuin äidin avaraan syliin. Järven toisessa päässä sen saattoi tehdä. Siellä oli pohjattomia hautoja, joihin upposi syvälle. Siellä oli hyvä levähtää…
Hän mieli jo tarttua airoon työntääkseen veneen irti, mutta jäikin katselemaan kuohuja sivullaan. Ne lauloivat, ne ärjyivät. »Phyi! phyi! phyi!…» ne sanoivat. Sabinan silmistä vierivät vuolaat vedet. Oli rauhoittavaa kuunnella kuohujen nuhtelua.
Sabina nojasi päätään polviansa vasten ja itki. Miksi piti kaiken päättyä näin —?
Kuinka onnellinen hän olisi ollutkaan, jos kaikki olisi käynyt hänen toivomustensa mukaan. He olivat onkineet tässä Jonnen kanssa monen monituista kertaa veneen ollessa kiinni tällä samalla kivellä. Jonne oli istunut perässä ja nostellut laidan yli kirkkaan kiiltäviä purolohia. Se oli ollut onnellista aikaa. He olivat silloin vielä viattomia kumpikin. Ei pimentänyt heidän sieluaan pieninkään varjo. Jonne nauroi kirkkaasti joka kerta, kun kala kopsahti veneen pohjalle. Siinä ne sätkivät hetken, kunnes hiljenivät vähitellen…
… »Nyt mie ongin onnen kalan», oli Jonne sanonut ja katsonut häntä naurussa suin. Hetken päästä hän olikin saanut kookkaan purolohen. »Katsopas… tuossa se nyt on!» Mutta — yks' kaks' oli kala potkaissut itsensä yli laidan. Hän oli heikosti huudahtanut.
»Älä sie ole milläsikhään, Biina, mie ongin sen takaisin.»
Hän oli jännityksellä odottanut, saisiko Jonne. Mutta — ei ollut saanut.
Oliko heidänkin onnensa mennyt samalla tavoin kuin tuo purolohi kerran… yli laidan, muutamana elämän varomattomana hetkenä —?
Onnistuisiko heidän saada siitä kiinni enää milloinkaan?
Hänestä tuntui, että hänen onnistuisi — sittenkin.
Olisipa Jonne nyt ollut täällä, olisi kaikki ollut hyvin.
Olisi lähdetty Siosjärvelle kuulutusta ottamaan. Nyt kun
Muurmanni-herraltakin olivat rahat loppuneet, hän ehkä olisi suostunut
heidän liittoonsa…
Suomen-Huotarin ilkeämielinen viittaus oli avannut Sabinalle uuden tien. Se oli herättänyt hänet puolustamaan Jonnea. Ja siinä samassa oli rakkaus uudestaan leimahtanut liekkiin. Nyt hän ei enää halunnut hukuttautua. Mitäs siitä, jos he olivatkin langenneet. Peittihän rakkaus heidän syntinsä…
»Rakkaus peittää syntien paljouden», oli Siosjärven rovasti kerran sanonut.
Sabina ei huomaa ajan kulkua. Hän istuu veneen keulatuhdolla ja aatokset vaeltavat surullisia teitään. Aurinko laskee Kiiluvaisen taa. Hämärä hiipii maille. Aaltojen harjat kosken kuohuissa rupeavat näyttämään kummituksilta. Ne muistuttavat hevosten harjoja, jotka hulmuavat tuulessa.
… Sieltä… kosken nielusta ratsastaa häntä kohti Muurmannin Jonne… ratsastaa samalla tavoin kuin kerran muutamana kesänä… ilman satulaa Riimitievaa alas. Hevosen harja oli hulmunnut kuin laineiden vaahtopääpärskyt.
Nyt kulki hänen tiensä ylös… ylös kosken kuilusta. Hevosen harja hulmuaa. Jonne yrittää yhdellä… yrittää toisella, mutta ei pääse. Hän vaihtaa ratsua alinomaa. Niiden harjat painuvat vain alemmaksi kuta ylemmäs hän nousee… ne uppoavat aaltoihin. Tuossa ihan veneen vieressä on yksi vinhempi muita. Sen harja on käynyt ihan siloiseksi kiivaasta vauhdista. Saisipa Jonne siitä kiinni… silloin hän olisi kohdalla ja hän, Sabina, ojentaisi hänelle kätensä ja auttaisi veneeseen.
Samassa kolahtaa veneen perässä. Sabina säpsähtää. Kuka kumma sieltä tuli?
Se oli Katajan Matti. Hän oli ollut noutamassa kiviä kosken alta… kiuaskiviä saunaansa. Hän aikoi kylpeä ensi lauantaina uudessa saunassaan.
Matti auttaa Sabinaa saamaan veneen irti. Hän vetäisee omansa muutaman vesikiven varaan, astuu koskeen ja auttaa. Sabina saa sauvoimen käteensä ja työntää veneen virran vuolteesta syrjään.
— Miten te Muurmannin pojan kanssa saitte sen irti?
Niin… Jonnen kanssa. Ei Sabina sitä oikein muista. Välistä oli Jonnen täytynyt astua koskeen ja auttaa.
— Se on hiukan vaarallinen paikka. Siitä voi helposti suljahtaa koskheen.
Niin… ei Katajan Matti tiennyt, että heidän veneensä oli jo kerran suljahtanut…
Katajan Matti soutelee tyynenä edellä ja Sabina perässä. On jo melkein pimeä.
Merkillistä, että Katajan Matti jo toista kertaa saattaa hänet kotiin… Viimeksi oli Matti tuonut hänet Nooakin arkin maasta sen surullisen tapauksen jälkeen. Hän oli itse pyytänyt sitä. Matti oli sattumalta löytänyt heidän kesäporonsa, joka oli päässyt karkuun, ja lähtenyt sitä tuomaan. Sillä matkalla oli Matti heidät tavannut…
Sabinaa puistattaa. Hän muistaa jyrinän, joka metsässä kaikui, kun he Matin kanssa kävelivät kotiin päin. »Se suuttui, kun mie lähin sinua saattamhaan», oli Matti sanonut! »Ei, ei… muuta se on», oli hän hätäännyksissään sanonut. Nooakin arkin maasta käsin oli vain jyrähdellyt. Niin oli pannut, kuin olisi ukkonen käynyt. Jonne peitti kallionlohkareilla paikan, missä synti oli tehty. Niin hän, Sabina, oli sen tulkinnut…
Vene töksähti rantaan.