III
Jos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä, kun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein mielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan pappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina vilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä puolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla esivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä pappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat saman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa rauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin herr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan käsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille, kun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen tapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan ihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja heitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet tapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran herr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia kohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt herr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. — Pois hälveni epäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä. Iloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr' Vuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi joukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin oli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.
Eniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi kuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti raikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain Niilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.
— Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan, että kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.
Niila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun hän kertoi:
— Niin, olihan se soma tapaus sekin… Nukun rauhassa kodassani tässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää ja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika… Yht'äkkiä karkaavat koirat ulos vimmatusti haukkuen… "Kukahan siellä on liikkeellä?" tuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen, joka vihaisena manaa koiria… "Bärgalak, bärgalak!" kaikuu pimeässä ja niin täydestä sydämestä! "Na, eikö olekin itse herr' Vuolevi!" ajattelen. "Varmaankin Rounalaan matkalla." Samassa työntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. "Pidetäänpäs kerran sinunkin kodassasi luetus?" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja vastustelemaan: "Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi". "Yö! Mitä sillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!" Heräävät siitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään ja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa… Akkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa… Jopa joutuu kirja minunkin käteeni… Otan sen, siristelen silmiäni, koettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin rauhallisesti kuin saatan: "Tuntuu kuin olisi koo".
Väkijoukko helähti iloiseen nauruun.
— No, mitenkäs kävi? huudettiin.
— Arvannette tuon… Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi sieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän. "Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä! Jalkapuuhun pääset koreasti istumaan!" Minä pitelen päätäni ja puolustelen: "Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä muuten kuin koettelemalla…"
Uusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.
— Esivalta tulee! huudettiin samassa.
Käännyttiin katsomaan.
Kirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin vieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven papit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä, päättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän huomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle tiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien saavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna ylti.
Väkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa, joka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.
Muuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.
Tuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin väkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin se, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin, joita muuten tavallisesti halveksii.
— Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni ovelta.
Väkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin mahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi lautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä huolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen väkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle tuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos, josta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.
Tuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:
— Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies Maunu
Martinpoika.
Todistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat ennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä olivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he lausuivat valansa.
Sirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi peskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen nimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan väijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.
Hän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän lapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun tämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla hyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja todistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi, "kälmiksi", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja vetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää todistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet todistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin kunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Eerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori Sirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja pahoinpitelystä.
Nimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.
Sirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut lautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän silmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.
Tuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti saada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko tällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän todistuksen johdosta.
Sirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko hymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan pöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja silmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka useat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he kuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion Törnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten päällään seinään, silmät puoliummessa.
Sirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti suuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet nöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa vastaamassa — ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi kahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä? Tietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä näyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan rakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta ei! Käräjiin — tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet natisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja oli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa peskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen sävy:
— Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja loukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden vuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan perillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut näkyviin minua kohtaan ja usein — se minun täytyy ikävällä mainita — varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän niittyriidassammekin. — Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain toteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt on herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen johdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden, vaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä todistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo sanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä, että — jollen olisi ollut vähän liikutettu — vino oneratus,[6] olisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.
Tuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia todistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi nimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli tunnustanut solvaukset sanoneensa.
Planting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun sekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota "tappelua" katsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei hän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli asianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua voinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi suurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti. Herra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos tuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili Sirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.
— Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.
— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.
— Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja nimismiehen — tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä sanaa vakavana.
— Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän… niinkuin viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen anteeksipyytävästi Sirmaan.
— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!
— No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta… jonka pikku näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena, lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.
— Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.
— No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti koko juttu.
Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut häntäkin huvittamaan.
— Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.
— Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting tyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.
Tuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan kääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.
Martinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:
— Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin päästä ja heitti sen maahan?
Planting virkkoi suu leveässä hymyssä:
— Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi sanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. — Muuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.
Tuomari iski vasaralla pöytään.
— Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. — Ei saa puhua sellaista, mikä ei asiaan kuulu.
— Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä, penäsi Planting.
— Suu kiinni tahi saatte sakkoa!
— Jaa, siitäkö, etten luovu mielipiteestäni?
Tuomari oli punaisena vihasta. Hän loi Plantingiin oikean häränsilmäyksen masentaakseen sillä ylpeän porvarin, mutta kun hän huomasi raatimiehen kasvoista, että tämä oli valmis jatkamaan sanasotaa, hän luopui kamppailusta.
— Onko nimismiehellä vielä muuta kysyttävää? kysyi hän Martinpojalta hetkisen kuluttua.
— Ei ole. Pyydän vain kuulusteltavaksi muitakin todistajia.
Käskettiin todistamaan Arent Grape. Tämä astui esiin ja kertoi samaa kuin Plantingkin. Hänen mielestään tappelu, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua, oli ollut vain siinä, että pappi oli vetäissyt nimismiestä kerran tukasta sekä tölmäissyt tätä niin, että lakki oli pudonnut maahan.
Samaan suuntaan todistivat myös Mikkeli Juhonpoika ja Hannu Kuure.
Tuomari kehoitti asiallisia ja yleisöä poistumaan.
Väki työntyi ulos ja kerääntyi ryhmiin tuvan edustalle. Puhua pajatettiin puoliääneen ja naurettiin. Toiset olivat sitä mieltä, että herr' Vuolevi pääsee vapaaksi koko jutusta. Toiset väittivät taas nimismiehen voittavan. Ei oltu voitu oikein tarkkaan seurata jutun käsittelyä, se kun oli tapahtunut suomeksi. Siksi kallistuivat mielipiteet puolelle jos toisellekin. Varmalta oli herr' Vuolevi näyttänyt tapansa mukaan, mutta äkeänä ja tuohtuneena oli ollut nimismieskin…
— Päätöstä kuulemaan! kajahti samassa lautamiehen ääni.
Työnnyttiin taas tupaan uteliaina ja jännittyneinä.
Asialliset seisoivat jälleen pöydän edessä. Nimismies näytti voitonvarmalta. Hänen pienet silmänsä kiilsivät vahingoniloisina tuuheiden kulmakarvain alta, kun hän tuontuostakin heitti katseen Sirmaan, joka seisoi toisella puolen tupaa, koko olento huokuen ylvästä, äänetöntä halveksumista.
— Oikeus katsoo selville käyneen — aloitti tuomari kuivalla, vähän epävarmalla äänellä — että pastori Olaus Sirma on tehnyt itsensä syypääksi solvaukseen ja pahoinpitelyyn, ja sakotetaan häntä sen vuoksi neljästä pikaisuudessa lausumastaan herjaavasta sanasta kolme markkaa hopeassa kustakin, kuin myös tukasta vedosta ja tölmäisystä yhteensä kuusi markkaa samassa rahassa, eli kaikkiaan 18 markkaa.
Vilkasta supatusta rupesi kuulumaan oven suusta heti kun tuomari oli lopettanut. "Kumpi voitti?" "Miten kävi?" kyselivät lappalaiset toisiltaan. Ja kun saatiin selville, että herr' Vuolevi oli jutun menettänyt, levisi kaikkien kasvoille tyytyväinen ilme.
Nimismies, jonka silmät olivat yhtenä viiruna, tirkisteli riitaveljeään vahingonilolla, jota hän ei tahtonutkaan peitellä. Kun väki rupesi liikehtimään ovea kohti, hän antoi Paulus Jounille salaperäisen merkin.
Jouni otti askelen tuomarin pöytää kohti, ojentihe suoraksi ja lausui:
— Olisi meillä lapinmiehillä esivallalle vähän sanomista.
Tuli hiljaisuus. Tuomari katsahti hämmästyneenä puhujaan.
— Mitä se koskee? kysyi hän.
Jouni pyyhkäisi parratonta leukaansa ja puhui, nyökäten päällään
Sirmaa kohti:
— Me olemme jo kauan saaneet kärsiä tämän pappimme sopimatonta ja epäkristillistä elämää täällä ja olemme päättäneet saattaa sen esivallan tietoon. Tämä herr' Vuolevi on meitä köyhiä ja yksinkertaisia lappalaisia kiusannut kaikenlaisella jumalattomalla menolla ja käytöksellä. Jos sinulla esimerkiksi on asiaa papille, saat varustautua menemään hänen luokseen sydän kurkussa ja suurella pelolla. Sillä saattaa käydä niin, että sinut ajetaan sieltä pellolle kirouksilla ja manauksilla… Näin on todella käynytkin. Monta monituista kertaa on köyhä lappalainen tullut papin huoneesta heitetyksi ulos, niinkuin koira kodasta. Eikä siinä kyllin, vaan hän on sen lisäksi papin omasta suusta saanut kuulla voimakkaita kehoituksia mennä helvettiin, mikä on kokonaan sopimatonta papille ja sielunpaimenelle, jonka tehtävänä ymmärtääkseni olisi opastaa ihmisiä päinvastaiselle puolelle. Sillä helvettiinhän me osaamme neuvomattakin, joten en luule sitä varten korkean esivallan meille pappia lähettäneen. — Tätä tällaista menoa on sattunut sekä pyhänä että arkena, vieläpä suurina juhlapäivinäkin… Kauan olemme jo tätä kärsineet, mutta nyt olemme päättäneet, että jollei korkea esivalta anna meille toista pappia, taikka jollei parannusta ilmaannu herr' Vuolevin elämässä, me lappalaiset siirrymme miehissä pois tämän seurakunnan alueelta, vaikkapa Norjaan ja silloin jää meidän armollinen kuninkaamme ilman hänelle tulevia veroja… Tämän tahdomme esivallalle saattaa tiedoksi, jotta olomme täällä paranisi ja me voisimme rauhassa elää.
Sirma, joka useamman kerran oli yrittänyt keskeyttää Jounin puhetta, harppasi nyt tuomarin pöydän viereen ja huusi, musertaen katseellaan Jounin:
— Miten uskallat sinä, kirottu noita, tulla tänne oikeuspaikkaan viheliäisiä valheitasi puhumaan? Kuka on sinut siihen valtuuttanut?
Tuomari oli käynyt aivan neuvottomaksi. Hän yritti myös saada puheenvuoroa lyömällä vasaralla pöytään, niin että paukkui, mutta hänet keskeytti joukosta kuuluva huuto:
— Meidän puolestamme puhuu Jouni! Tyytymättömiä olemme herr'
Vuoleviin ja uuden papin tahdomme!
— Hiljaa siellä! karjaisi Sirma. — Ettekö tiedä, missä olette? Luuletteko esivallan edessä saavanne näyttää hävytöntä luontoanne, niinkuin minulle kotona ja pitäjällä? Huomatkaa, me emme ole nyt pappilassa, jossa usein olette saaneet suutanne soittaa!… Minä pyydän tuomaria nuhtelemaan näitä oppimattomia, tyhmiä raukkoja!
Nyt sai tuomarikin puheenvuoron ja iskien vasaralla pöytään voimansa takaa hän karjaisi Paulus-Jounille:
— Millä oikeudella tulet, mies, oikeuden istuntoa häiritsemään?
Millä oikeudella?
— Vapaitten lapinmiesten oikeudella puhun esivallan edessä!
— Vai niin! Mutta nyt puhut väärällä vuorolla! Puhuisit silloin kun sinut siihen käsketään! Täällä ei saa jokainen pajattaa niinkuin markkinoilla. Muista se!
— Herra puheenjohtaja! lausui Sirma.
— Herra Olauksella on puheenvuoro.
— Koska tämä Jouni Paavalinpoika tässä törkeällä tavalla herjaa minua, sallii kai korkea oikeus, että sanon muutaman sanan minäkin puolestani.
Tuomari nyökäytti päätään.
— Minun ei tarvitse puhua paljon. Sanon vain muutaman sanan. Eilinen syytetty mainitsi, etteivät seurakuntalaiset saisi täällä rauhassa elää. Minä myönnän, että hän puhuu siinä aivan totta. He eivät saa rauhassa harjoittaa pakanallisia menojaan. He eivät saa rauhassa haukkua ja soimata esivallan heille asettamaa sielunpaimenta eivätkä kiroilla ja mellastaa kirkkomäellä juovuksissa. Siitä olen minä heitä nuhdellut ja varoittanut, sekä minulle annetun kirkollisen vallan nojalla rangaissut. En siis ihmettele, että pimeyden palvelijat, taikurit ja velhot, tuntevat elämänsä rauhattomaksi ja uhkaavat muuttaa pois seurakunnasta. Mutta minä sanon, että niin kauan kuin minä tätä minulle uskottua pimeää seurakuntaa hoidan, tulen edelleenkin kaikella tarmollani taistelemaan pakanuutta ja noitia vastaan. Minä julistan tässä esivallan edessä, että jokainen seita, jonka minä tapaan tuntureilla, on kaatuva näiden käsieni kautta, ja jokainen noita, jonka minä yhytän työssään, on minun toimestani matkaava etelään, josta hän ei ikinä palaa takaisin, niin totta kuin minun kerran on seisottava Herran Jumalan edessä ja vastattava omasta ja teidän puolestanne!
Sirma oli puhunut valtavalla innostuksella. Hänen silmänsä hehkuivat voimaa ja kiivautta. Ei voinut Paulus-Jounikaan sitä katsetta kestää, vaan painoi päänsä alas. Nimismies oli jo Sirman puhuessa hiipinyt tiehensä, ja yksi ja toinen oli seurannut hänen esimerkkiään.
Tuomari katseli äänetöntä joukkoa ja lausui lujalla äänellä:
— Ja minä sanon lopuksi kaikille tämän seurakunnan jäsenille, niin lappalaisille kuin lantalaisillekin, että teidän tulee kaikella kunnioituksella ja arvonannolla kohdella esivallan teille asettamaa sielunpaimenta, kun hän hengellistä virkaansa teidän keskellänne hoitaa ja virkavelvollisuuksiaan uskollisesti täyttää. Muuten joudutte siitä vastaamaan oikeuden edessä. — Jos teillä muuten on valittamista pappinne viranhoidosta, niin sellainen asia ei kuulu tänne, vaan se on konsistoriumin ratkaistava.
Tuomari julisti oikeuden istunnon tälle päivälle päättyneeksi ja väkijoukko rupesi hajautumaan. Pian oli tupa tyhjä. Tuomari pappien kanssa jäi vain jäljelle.
— No olet sinä nyt taas saunassa ollut! nauroi Kempe Sirmalle.
Tämä huitaisi kädellään ja vastasi:
— Älä puhu mitään! Minä olen jo tähän niin tottunut.
— Sakkoa saitte nyt, herra Olaus, kelpo lailla. Joutava juttu kerrassaan, mutta kun kannetaan, niin mikäpäs auttaa. Semmoinen on minulla virka, miespoloisella, nauroi tuomarikin.
— Jokainen pitäköön virastaan vaarin. En teitä tästä moiti. Eilen olisitte saanut olla ankarampi, vastasi Sirma.
— Ei ollut tarpeeksi näytteitä. En voinut muuta. Uskon hyvin, että olette oikeassa, mutta tuomari ei saa ottaa huomioon sitä mitä uskoo, vaan sen, mitä toteen näytetään.
— No ei hätää! Vielä tulee lujempikin tuomio Paulus-Jounille!
— Merkillistä väkeä nuo lappalaiset. Lapsellisen herkkiä ja taipuvaisia toisinaan, toisin vuoroin taas uppiniskaisia ja kostonhaluisia, yhtyi puheeseen Tornström. — Vanha Tornaeus on oikeassa sanoessaan, että heidän kanssaan pitää vuoroin leperrellä kuin lasten, vuoroin vitsalla uhata… Todellakin suuria lapsia…
— Nyt lähdetään miehissä pappilaan, kehotti Sirma. — Jopa tässä leikissä alkaa vatsakin osaansa vaatia. Ja vaikka viina minut villitsi tarttumaan käsiksi sellaiseen haaskaan kuin tuo Martinpoika, niin luulen, että haluamme silti tyhjentää rehellisen puolituoppisen väärentämätöntä Ruijan viinaa… ja toivon, ettei herroilla ole mitään sitä vastaan.
— Ka, miksipä olisi, myöntelivät toiset.
Tuomari kokosi paperinsa ja miehet lähtivät verkalleen astumaan pappilaa kohti.