MINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.
Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta: niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä, taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.
Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä, helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen sielu.
Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen. Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen, kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.» Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!» Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme. Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää — oli hän löytöihinsä tyytyväinen.
Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar Genoveevan hovissa.
Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua. Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle, minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut kysäisemällä:
»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»
Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli minulle itse avuksi — tietämättään.
Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.
»Niin… koulujako käynyt?»
»Niin.»
»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»
Näin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin meri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.
»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun on luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon vaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»
Hän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki, jos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan runoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin tyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan ollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta sinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis kiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut hevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo… sinä olet lihaksi muuttunut lemmenlaulu… Lam Lam… Lammermoorin morsian!»
Olin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai rakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla ei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä se edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä tavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen proosallisen käänteen.
Alan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli voimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin yritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:
»Etkö päästä… senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»
Seisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian, minun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua korvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin jo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä hellimmällä äänellä:
»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian» raivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole muuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja torsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen, joka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen soinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene joukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan lisäämään.»
Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin itkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen mennä naimisiin.
»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle, sillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen kuin muut.
Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton, sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen toisillemme hyvää yötä.
Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät, mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni» sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.
Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi. Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta tulikin.
Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut, vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme kihloissa.
Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta aina tilanteen pelastanut.
Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän — varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.
En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.
Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti. Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien (sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen, että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle. (Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)
Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?) Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin »höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton, auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin olla.
Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava muusta.