VIII.
Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä.
Sen havainnon oli ensiksi tehnyt Kurun Heemi.
Hän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli myös tullut sinne. "Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan", oli sanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla istumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään. Mutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut lauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään valelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt pois.
Näin kertoi Kurun Heemi.
Tietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin rupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta, alkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille. Tiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja että tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli palannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän oli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven pojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu nuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta lopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut äitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen, kun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak Rostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se, mitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: "Aslak Rostolla on veriset kädet." — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa kahvia juodessaan.
Mutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei ollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä ollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto saapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli Kurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy leveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista ja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli kahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti, mitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.
Eikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten käytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi kapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä kerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä päivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän käytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien. Rauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak pistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan läpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti liedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä. Ja säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi Rauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja helvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman läpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan hirvittämään. "Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta täyttyy!" pauhasi hän.
Eikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli Rauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut paksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista istua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava ääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak enää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti alussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — "Synnin mitta, synnin mitta"… "Piru vieköön koko eukon!"
Entä pappilassa?
Oli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä vastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli otettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi käski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen havainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen innostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak innostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta papin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili yksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä juuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin, kun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun jälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan. Siinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta palvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt suupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä — mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja mennyt nimismieheen.
Siellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta nimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus oli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli lensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle valahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut lyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun pilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut poroista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia… Oliko hukkia "vuottunut" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut? Oliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin piloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa], pohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka kysymykseen, että "ei, eihän niitä…" j.n.e. Se oli keventänyt hänen mielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän unohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja papin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän jälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja porokuningas. —
Mutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun entinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.
Kurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli keitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:
— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin poron!
— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo… Hyvä Jumala! Ampua toisen yösijallensa!
Mutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä nyt keitän? Johon mies oli vastannut:
— Pane se Aslak Roston tuoma… näytti olevan lihava. —
Pastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi ruokasalissa.
— Arvaapa, kuka täällä kävi? oli hän kysynyt.
— No kuka?
— Aslak Rosto.
— Aslak Rosto!
— Niin.
— No mutta voi…!
— St!
Pastori oli painanut kyökin ja ruokasalin välisen oven kiinni.
— Siitähän puhutaan…
— Niin… kamaloita asioita.
— Että hän olisi…
— Tappanut miehen… Kummajärven Salkon.
— Oh, hyvä Jumala!
— Sitä ei vaan hänestä uskoisi… niin rehdin ja kunnon miehen näköinen hän on…
Nimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto oli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän noussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan ääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa oli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.
Hetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu oli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.
— Sehän on täällä nyt.
— Joo, onko poliisi kuullut viimeistä uutista hänestä?
— Olen. Sanotaan hänen tappaneen Kummajärven Salkon.
— Niin sanotaan. Mutta siihen ei ole todistajia?
— Ei.
— Siinäpä se.
— Eivätkä ole Salkon pojatkaan ketään nähneet? — Eivät.
— Missä se olisi tapahtunut?
— Norjan puolella, sanotaan.
— Onko ruumista löydetty?
— Ei.
— Eikä mitään erityisempiä jälkiä?
— Ei.
— Siinäpä se.
Nimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet rinnalleen, sormenpäät vastakkain.
Poliisi taas oli siirtynyt lähemmäs nimismiehen pöytää ja virkkanut:
— Tiedän minä toisenkin uutisen.
— No?
— Salkko Hukalta on varastettu kymmenkunta poroa.
Nimismies oli viheltänyt pitkään.
— Aslak Rosto? — Niin arvellaan.
— Mutta siihenkään ei ole todistajia?
— Ei.
— Siinäpä se.
Iltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi ja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan "lensmannin" kanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut puhumattomuudellaan häiritsijät.
Mutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä oli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän alapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet olivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli tuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja joikannut:
— Tenomuotkan nimismies
käsirautoja takoo
Rosto-Aslakille.
Voiaa naa-naa…
Mutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellut
Aslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:
— Paisunut nepo, 'vanhus' se astelee palkista pitkin suopunki kädessä… Kun heitti tuo, 'vanhus', niin jopahan tarttui!
Ja kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja keitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni ainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.
Sillä Aslak Rosto ei enää uskonut synnin mitan täyttymistä.