XIV.
Kirkonkylä nukkui.
Pappilasta, lukkarista ja koululta olivat jo valot sammuneet. Alapäästäkään kylää, jossa tavallisesti valvottiin myöhään, ei näkynyt tulta enää muualta kuin Kurun Heemin tuvasta, jonka likaisesta ikkunasta loimotti takkavalkea kauas hangelle. Sisältä kuuluvasta turinasta päättäen ei maatamenoa vielä hetikään ajateltu.
Tuvassa istui kymmenkunta lappalaista ja joitakuita alapään mäkitupalaisia poltellen ja tarinoiden. Pöydän päässä selkäkenossa loikoi Aslak Rosto seinään nojaten, lakki takaraivolla ja hikiset kasvot punoittaen tulen loimosta. Pankolla oviloukossa, melkein häntä vastapäätä, lojui Salkko Hukka, toinen jalka pankolla, toinen lattialla. Tavallisesti he väittelivät toisiaan Aslak Roston kanssa, mutta toisinaan vei heidän tiensä yhteenkin, varsinkin markkina- ja kirkkopaikoilla. Salkko oli tullut venäjänlehtiä ostamaan — Heemin vaimo piti näet pientä kauppaa — ja jäänyt "se kun vain" lojumaan ovensuuhun kuunnellakseen, mitä toiset turisivat. Aslak taas oli omassa käymätalossaan.
Miehet haastelivat heinävahingoiden korvauksista, joita oli taas saatu maksaa enemmän kuin moneen aikaan. Keskustelu kävi suomeksi, sillä kaikki läsnäolevat lantalaiset eivät osanneet lappia.
— Pitäisi saada sellainen laki, että talollisten olisi vedätettävä heinänsä ennen joulukuun ensi päivää, huomautti Heemi.
— Naa, sillun eivät porot soisi, yhtyi puheeseen lieden ääressä istuva vanha lapinäijä, jota kylän kesken kutsuttiin Metsu-Pieraksi. — Mutta kun vasiten jettava heinaus, niinkö Maattelan Iiskukin. Oli sanonut, että saavat saura [heinäpieles] jeeha, kiila palkinen maksaa.
Hän sytytti koivunvarvulla suurikoppaisen piippunsa, heitti risun takkaan ja sylkäisi.
— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet, kahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.
— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin seitsemän penniä.
Heemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä auttamaan ja tokaisi:
— Oli sitä siinäkin…
Aslak sylkäisi pitkän syljen.
— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se onkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.
Heemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan pannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.
— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä sanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan: No ei, vaikka mikä!… Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut oikeassa. Kristittyhän se… mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään inttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.
Pöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen. Aslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan myöten.
— So, miehet! Siinäpä olisi.
Miehet puhaltelivat ja hörppivät, kallistelivat vateja ja puhaltelivat. Kuului tahdikas särpiminen, jonka säännöllisesti katkaisivat vain puhaltelemiset ja sokeripalojen rutina luisevien leukapielten välissä.
Ensimäisenä kerkesi Metsu-Piera.
— Aednag gitos! [Paljon kiitoksia!] sanoi hän pyyhkäisten peskinhihalla suutaan ja mulkoillen tyytyväisenä pyöreillä silmillään. — Naa-a, kiila sen heti kuulee uskottoman papin. Se saattaa kiila rempia muut raamatun paikat miten kuten, mutta iks paikka un, jussa hen tarttuu. Se un se Kolkaatan paikka. Siihen jee mias kuin riekku anshan, ei paase uli eik' impari. Mutta kristittu paappi mennee lepi kuin ei mithan. Mie satuin Kiistalhan, ku' tema paappi piti siellä raammatunsilituksen ja mie ajattelin, etta annas kattua, miten se paasee sen Kolkaatan paikan. Mutta hivin paasi, niin meni vain kuin ei mithan.
— Joo, sanoi Aslak, minä olen sen aina tiennyt. Mutta oikein selvästi näin sen silloin, kun hän isäukon ripitti. Siinä olisi tullut suolat suuhun uskottomalla papilla.
— Mainitsi se siitä kirkossakin, huomautti Kurun Heemi.
— Mitä hän sanoi?
— En niin tarkkaan muista… jotakin riettaan hengistä.
Vaiettiin hetkinen, jolloin ei kuulunut muuta kuin piippujen yksitoikkoinen kurina. Viimein virkkoi muuan penkillä lojuva nuori mies, jolla oli lakki silmillä:
— Onhan se riettaan voima suuri. Pannen kylässä kuuluu taas puukko liikkuneen. Ei kuulemma pysy paikoillaan, vaikka kuinka asetettaisiin. Liikkumaan vaan pakkaa.
Puhe suoltui uusille urille ja Aslak oli iloinen, että päästiin puhumasta isävainajasta, johon hän oli kuin sattumoisin tullut viitanneeksi. Haasteltiin näyistä ja ilmestyksistä, joita yksi ja toinen oli nähnyt; kerrottiin pienistä lapsista, jotka itkevät metsässä, mutta heittävät itkunsa, kun sanoo: 'Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen'. Melkein jokainen oli sellaista kuullut. Ne olivat kastamattomia lapsia, jotka olivat jätetyt metsään ja tuntureille kuolemaan, eivätkä päässeet rauhaan, ennenkuin saivat siunauksen. Yksi ja toinen kertoi kokemuksiaan ja yhä kummempia saatiin kuulla takkatulen hiljakseen riutuessa. Kahvit oli jo aikoja juotu. Heemin vaimo oli nostanut pannun uunin kupeelle ja torkkui jo karsinaloukossa. Hän oli jo niin usein kuullut nämä pykällysmiesten jutut, etteivät ne häntä enää huvittaneet.
— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti piippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme nuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri apajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan. Kun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan yli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt ketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin. Minä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka itse rietas-äijä, niin yli minä tuon… Mutta arvaatte kai, että hämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain kaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei ollut ketään.
Aslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa oli jo melkein pimeä.
— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja jännityksestä.
— Tiesi jo…
— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni.
Heti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.
Miehet säpsähtivät ja Heemin vaimokin heräsi.
— Kuka se oli? kysyi Aslak Rosto. — Salkko… Hukka-Salkko nimittäin…
Aslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan rikkonut vaitioloa tuokioon.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa, istuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä olikin tärkeitä kerrottavia.
Nimismies käveli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli tiukassa juomussa. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja katsoi Niilaa lasiensa takaa. Silmien tavallinen pehmeys oli hävinnyt ja niissä oli nyt tutkiva, tarkkaavainen ilme.
— Ihanko tunsit merkin tarkalleen? kysyi hän mennen pöytänsä taa ja katsoen hievahtamatta Niilaa.
Tämä naurahti ja silmäsi nimismiestä kummissaan.
— Aina minä Salkon merkin tunnen vaikka pimeässä, sanoi hän. — Sehän on niin… Mutta onhan siihen muitakin todistajia. Sarren kylässä näki taljan monikin.
— Kuka esimerkiksi?
— No Proksin Antras ja Iakka.
— Kuka se Iakka on?
— No sen Turra-Lassin veli, Tomma… en minä hänen huutoaan [sukunimeään] muista.
— Nikodemusko?
– Joo, niinpä onkin, vaikk'ei sitä nimeä monesti kuule, kun aivan lakaksi käsketään.
– Jaa-a. Nimismies merkitsi nimet muistiin.
— Niin, mutta nämä miehet ovat Norjassa? Niitä on vaikea saada käsiin.
— Iakka on täällä nyt. Tuli illalla Seyrisvaaran Mikkalan kanssa.
— Vai niin. Missä he täällä oleskelevat?
— Taapa-Tuomaassa.
— Hyvä on. Otetaanpa asiasta selvä. Kunpa kerran päästäisiin kerän päästä kiinni, niin rupeaisi varasjuttuja riittämään. Ja kyllähän tämä Tenomuotka perkausta sietäisikin. Vai mitä se Niila arvelee?
Niila pyöritteli lakkiaan ja katseli nutukkaansa kärkeä.
— Kyllähän ne jumalattomia ovat… meidän kulmalla varsinkin.
– Niin. Kamaloita sieltä kuuluukin. Liekö kaikissa perää?
Niila katseli nimismiestä epäluuloisesti. Jokohan se nyt iskee siihen arkaan kohtaan? Hän oli varuillaan vastatessaan:
— Puhuvathan… minkä mitäkin… Nimismies nousi äkkiä pöydän takaa ja tuli aivan Niilan eteen.
— Oletko sinä koskaan kuullut Kummajärven Salkosta? kysyi hän ja tarkkasi Niilan kasvoja.
Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kuului selvään, kuinka Niila siirsi jalkaansa.
— Olen… kyllä, sanoi hän ja katsahti pelästyneenä nimismiestä.
— Mitä olet kuullut?
— No että hän on suurin poronvaras ja rosvo, mitä näillä mailla on pitkiin aikoihin liikkunut.
— Etkö ole muuta kuullut?
Niila mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.
— Olen senkin, että hän olisi… hävinnyt.
— Millä tavalla?
— No että joku olisi hänet… surmannut.
— Etkö ole kuullut ketään epäiltävän?
— Kyllä…
— No ketä?
— Aslak Rostoa.
— Etkö sinä ole mitään huomannut?
Niila säikähti ja kalpeni. Joko hän oli ilmi antanut isäntänsä — ja samalla itsensä?
— En, vastasi hän varmana ja katsoi nimismiestä silmiin kuin haluten lukea hänen ajatuksensa.
Nimismies käveli muutaman askeleen edestakaisin.
— Tehän olitte toissa vuonna markkina-aikana poronhaussa Norjan puolella? kysyi hän taas pysähtyen uudelleen Niilan eteen.
— Oltiin…
— Etkö siitä matkasta tiedä mitään kertoa?
— En muuta, kuin että meiltä oli hajonnut elo ja karannut Norjan puolelle.
— Miten se oli hajonnut?
— Tiesi jo… Useinhan se poroelo hajoaa…
— Ettekö sillä hakumatkalla tavanneet ketään? Nimismies katsoi hievahtamatta Niilaa silmiin.
— Emme.
Se tuli varmasti ja vähän kuin kummeksien.
Nimismies astui ikkunan luo ja silmäili pihalle, jossa lumella liikkui pohjanpalon kajastus. Ei siitä jutusta selvää saanut. Sen hän oli jo aikoja huomannut. Ja sitäpaitsi se oli Äkässuvannon nimismiehen asia eikä hänen.
Niila nousi lähteäkseen ja jätti hyvästit.
— No sinä todistat oikeudessa, niinkuin olet nyt puhunut? kysyi nimismies, kun hän jo oli ovessa.
— Tietysti..
— Milloin palvelusaikasi loppuu?
— Loppui jo kekrinä. Minä olen vain viikkosopimuksella uuteen vuoteen, jolloin Aslak saa Äkässuvannosta rengin.
— Hyvä. Olet siis jäävitön käräjäaikaan.
Niila lähti. Ulkona oli valoisa, sillä pohjan taivaalla paloivat revontulet. Niila oli ne nähnyt sadat kerrat, mutta nyt kiinnittivät ne hänen huomiotaan erikoisesti. Ne muodostivat kummallisia, riippuvia verhoja, joiden alareunat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta äkkiä syttyi niiden takana voimakas valo, joka salaman tavoin leimahti pitkin revontuliverhojen poimukkaita alareunoja ja hävitti yhdellä iskulla kaikki niiden eri värivivahdukset, levittäen ne laajana, kirkkaana vyönä yli pohjan taivaan. Se oli kuin koston salama yli monikarvaisen ihmiselämän. Niilan povessa hytkähti. Noin se saapuu kosto, silloin kuin sitä ihminen vähimmin odottaa. Aslak Rostokin oli elänyt monta vuotta rauhassa. Hänen elämänsä oli ollut kirjavaa, monimutkaista poimuilemista kuin äskeisen revontuliverhon värikäs helmus. Mutta pian iskee siihen koston salama ja silloin on Aslakin olo kirvelevän kipenöitsevää, juuri kuin tuo kirkkaasti hohtava, sulan metallin värinen tulikaan, jonka laidoilta nyt pirskahteli sädekimppuja avaruuteen kuin kipinöitä kiehuvasta ahjosta. Aslak saa tuntea, millaista on olla, kun mieltä polttaa rikoksen ilmitulo ja nilkkoja puristaa kruunun rauta.
Etelän taivaalla lensi tähti pitkänä kaarena poikki avaruuden, kunnes se äkkiä sammui. Se oli kuin vahvistus Niilan ajatuksille. Hän nauroi itsekseen astellessaan kylän alapäätä kohti. Siellä häämötti Aslakin aitta yön varjossa. "Ei taida isäntä enää monestikaan sen ovea avata", mietti hän käydessään.
Kurun Heemin tupa oli melkein pimeä, kun Niila saapui perille. Lieden punainen, riutuva hehku kajasti vain vähän ikkunaan. Niila hiipi varovaisesti eteiseen ja avasi hiljaa oven.
Miehet kuorsasivat penkeillä ja lattialla. Sammuva liedenhehku sykähti vielä kerran ja sen vapiseva valo hapuili seiniä, punaten vaisusti pöydällä olevien kahvikuppien kyljet. Seinällä, ikkunan yläpuolella tikutti herättäjäkello tasaisesti ja kovasti.
Niila painautui oviloukkoon lattialle ja veti lakin silmilleen.
Samassa liikahti joku penkillä ja uninen ääni kysyi:
— Niilako se on?
Se oli Aslak Rosto.
— Joo, murahti Niila ja oli nukkuvinaan.
— Missä kävit?
— Tuolla… kievarissa.
— Tulitko tietämään, oliko nimismies kotona? Niila säpsähti. Mitä varten hän nyt sitä kysyi?
— Kotona sanottiin olevan, vastasi hän verkalleen.
— Mahtaneeko tulla pykällykseen?
— Tiesi vain…
Olisipa Aslak tiennyt…! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. Olisipa
Aslak aavistanut…! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään…
Joku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse eteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta jossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.
Niila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt oikein vai väärin?
Herättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan täytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että kellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi… "Rakkari! rakkari! rakkari!" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?… "Sinä juur'! sinä juur'!" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän kuunteli korvat hörössä. "Voititko? voititko? voititko?" Tuntui kuin olisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen yksitoikkoista nakutusta. "Rakkari! rakkari! rakkari!" alkoi se jälleen.
Kesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja ummisti päättävästi silmänsä.