XVII.
Oli jouluaattoilta.
Täysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat Suomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta siellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja järven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä rajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana valkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto reunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi aivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven eteläpäässä.
Kodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti polvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen kiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset olivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi se pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut kirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna jouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa, mitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut tehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova miehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja haalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä pihautellen valkeaan.
Lapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa, vanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa, hivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi hyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä rohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.
— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria silmäten tuimasti poikaansa.
Nilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun kuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen solui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta, vaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että eläin murahti äskeistä äänekkäämmin.
— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä siivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin Turkitamvaaran väelle.
Nilsa painoi leukansa yhä syvempään peskinkauluksen sisään ja punastui. Ohoh! Pahallapa äiti uhkasi! Hän silmäsi sisaruksiaan, jotka pelokkaan näköisinä kyyköttivät kodan lattiarisuilla.
Nuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon tuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu valeli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.
Pikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja ahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta siitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon. Siellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät vuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja ne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot yhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne ajelivat toisiaan nopeina kuin salamat.
Se oli joulustaalon väkeä.
— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka tyttönen.
— On kyllä.
— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten kihotesssa silmiin.
— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran kävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt lämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt ja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano. Mutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön kodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se tulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja tuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että olkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula vesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.
Lapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui yhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.
Isä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi kyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.
— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole hyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.
Lapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen muistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut kiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.
— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka oli vaieten kuunnellut toisten puhetta.
— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja ihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.
— Iakka on muistellut, että porot ovat suurisarvisia, tiesi Nilsa.
— Niin, Iakka on siellä käynyt.
— Ensi talvena käyn minäkin, jos judamme [kuljemme] lähempää.
Nilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään näköisenä sisaruksiaan.
— Aedne, kerro meille joulustaalosta, pyysi Jussa, keskimäinen.
Äiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi. Vai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita. Sairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa elämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla ahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli olevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina vaan askartelemassa mielikuvituksessaan.
— Mutta jos Lasse pelkää?
— Eihän Lasse pelkää, jos aedne kertoo joulustaalosta?
— Eeh.
— Aedne, kerro nyt, kerro nyt heti! Ei Lasse pelkää. Kerro Turkitamvaarasta myös, pyyteli Jussa ja hänen silmänsä loistivat innostuksesta.
— Na nuu [No niin] alkoi äiti Maria. — Oli jouluaika ja vanhemmat olivat ajaneet kirkolle ja jättäneet lapset ja palvelijat kotia ja niiden mukana samaan kotaan kuuluvan vanhan vaimon, jolla oli lapsi ja koira. Tulipa niin sitten ensimäinen joulupäivä. Silloinkos alkoivat lapset taajoa [meluta] jos jollakin tavoin. He kilisyttivät poronkelloja, joikkasivat ja hakkasivat puita. Muutamat leikkivät häitä, toiset olivat olevinaan palvelijoita ja lapsia; ottivatpa muutamat kiinni koiran ja teurastivat sen porona, mukamas. Silloin tuli vanha vaimo ja torui telmijoitä: 'Älkää taajoko, tahi muuten käy hullusti!' Mutta lapset eivät totelleet. Vanha vaimo sitoi silloin lapsensa ja koiransa kiinni, etteivät ne pääsisi toisten joukkoon.
— Tulipa niin ilta ja lapset panivat nukkumaan. Silloin tuli Staalo kuun hahmossa. Vanha vaimo pelästyi ja kätki osan lapsista patojen alle, osan kiisoihin, piilottipa muutaman koirankupinkin alle, mutta itse hän pakeni lapsineen metsään. Staalo läheni kuun hahmossa, laskeutui kaatokoivuröykkiölle, siirtyi siitä kotaseipäiden päähän, niin siitä savureiälle ja siitä hiljan hiljaa keitinpuulle, ja katseli suurilla kirkkailla silmillään alas kotaan. Jonkun aikaa siinä kyyhötettyään laskeutui se alas tulisijan ääreen ja rupesi katselemaan, missä lapset olivat. Ahaa, jopa se huomasikin heidät: veti yhden esille padan alta, toisen koirankupin alta ja heitti pataan, jossa alkoi heitä keittää tehtyään ensin suuren tulen. Ne, jotka olivat kiisoissa, staalo surmasi sinne puhaltaen avaimen reiästä tuhkaa, niin että lapset tukehtuivat.
— Yöllä huomasi vanha vaimo tulen loimon ja arveli talonväen palanneen kirkolta. Hän hiipi silloin kodalle ja tirkisti ovenraosta sisään. Mutta kauhistus, kuinka hän säikähti nähdessään staalon istua kököttävän tulisijan ääressä ja hämmentävän pataa, josta näkyi lasten käsiä ja jalkoja. Staalo katsahti ovelle suurilla kirkkailla silmillään ja kysyi: 'Mihin sinä olet matkalla?' Vanha vaimo vapisi niin, että oli siihen paikkaan lyyhistyä, mutta jaksoi kuitenkin vastata: 'Minä tein pikku kierroksen hakeakseni puita, että voisin tehdä tulen.' Silloin sanoi staalo: 'Sinun pitää muuttaa heti, kun tulee arki.' Äiti Maria keskeytti silmätäkseen pataa. Hän nosteli kapustalla kohoksi höyryäviä lihakappaleita nähdäkseen, olivatko ne kypsiä. Jussasta tuntui, että äiti oli staalo, joka keitti lapsia padassa. Hui! Häntä pelotti, vaikka hän ei uskaltanutkaan sitä tunnustaa.
Äiti Maria katseli lapsia. Siinä ne istuivat silmät pyöreinä ja kasvoilla jännittynyt ilme. Pikku Lasse tirkisti tuon tuostakin reiästään kuutamoiseen yöhön, ja hänen pyöreät, ruskeat silmänsä olivat aivan kosteat jännityksestä ja täynnä outoa kummastelua. Tuon tuostakin hieraisi hän niitä pikku kämmenselällään saadakseen ne vetreämmiksi.
— Pelottaako Lassea? kysyi äiti.
– Eh.
Pikku mies katsoi häntä ja räpäytti silmiään.
— Aedne, kerro nyt, pyysi Jussa.
— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi isäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan kirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos, että hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä ajattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman jängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle kiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää, huomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret, elottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo oli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä päällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka oli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo myssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee saaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa erehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut varalta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä ja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa vaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin ensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä takaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi myssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli jo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena maahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi hän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle suunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät lähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo heitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen, poroineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle kuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä kivet vieläkin nähtävinä.
Äiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä Oulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla tehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa alle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on, sanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille, jotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi ammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs pataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat syöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa kiinni.
Äiti Marialta jäi keiton ammennus kesken.
— Kukahan sieltä ajaa?
Isä Oula kopisti piippunsa ja kömpi oviaukolle.
— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.
Pikku Lasse rupesi itkemään.
— Taalo tulee! vikisi hän ja ryömi äidin luo.
— Yksinäinen vaimo sieltä ajaa, ilmoitti Oula Sarre ja kömpi ulos.
Koirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta saattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.
— Se on Anni! huudahti äiti Maria, joka myös oli kömpinyt oviaukolle. — Siunatkoon! Mikä tytölle on tullut, kun on yksin lähtenyt ajamaan… ja jouluaattona?
Sillä välin oli ajaja ehtinyt kodalle. Se oli todellakin Anni, Aslak
Roston vaimo.
Isä Oula sitoi poron kiinni ja katseli silmät pyöreinä tytärtään, joka itkien oli heittäytynyt äitinsä kaulaan. Koirat hyppivät ilosta ulvahdellen tulijan ympärillä.
— Siit! ärjäsi Oula koirille ja astui naisten luo.
— Mikä nyt, mikä nyt? hätäili äiti Maria ja tyynnytteli itkevää tytärtään. — Tulehan, rakas, tule kotaan ja kerro asiasi.
Äiti Maria talutti itkevän tyttärensä kotaan.
Tämä lyykähti kiirolle oven suuhun ja painoi kädet silmilleen.
— Mikä on tullut? kyseli äiti Maria ja katseli avuttomana miestään. —
Onko joku onnettomuus kohdannut Aslakkia?
— On, nyyhkytti tyttö, — Aslak on… vangittu.
— No jopa nyt… Mistä syystä?
— En minä tiedä. Sanovat hänen varastaneen Hukka-Salkon| poron.
Anni pyyhiskeli silmiään ja koetti tyyntyä.
— Mikähän poro se on ollut? kysyi Oula ja kynsi päätään. — Sanoivat Aslakilla olleen taljan ahkiossaan, silloin kun hän kosiomatkalla kulki. Sanoivat siinä olleen Hukka-Salkon merkin.
— Se se luultavasti on.
— Nimismieskö vangitsi?
— Niin…
— No on se sellainenkin nimismies, harmistui Oula Sarre. — Ei tämä meidän "länsy" ole vielä koskaan niin joutavaan ryhtynyt. Ottaa lappalainen niestaporon [eväsporon], mistä saapi eikä siitä kukaan kanna. Ja jos kantaakin, ei meidän länsy ota sellaista kuuleviin korviinsakaan.
Oula Sarrea suututti. Joutava oli Suomen virkakunta. Sen hän oli aina sanonut.
Mutta äiti Maria ei saattanut ottaa asiaa yhtä keveästi. Hänestä oli onnettomuus suuri ja vakava. Illallista laittaessaan hän jo katui, että oli Anni Aslak Rostolle annettu. Jos olisi otettu Nils Rasmussenin kosinta huomioon, niin siellä nukkuisi nyt Anni Nilsin vieressä komeassa hirsitalossa Suuvuonon suussa, sen sijaan että nyt värjötteli yksin murheessaan. Mutta ei ollut Anni Nilsistä huolinut, kun tämä katsoi kieroon. Niinkuin mies olisi vielä sillä pilassa…
Äänettömyyden vallitessa syötiin illallinen.
Kun kodan väki hetkistä myöhemmin paneutui levolle, ei pikku Jussa tahtonut saada unta. Hän valvoi ja mietti kuulemiaan. Oli aivan varmaa, että staalo oli vienyt Aslakin. Aslak ei ollut pysynyt siivolla ja sen vuoksi oli staalo hänet korjannut. Eikös aedne ollut joskus nimittänytkin Aslakkia "kaiken maailman kulkuriksi"? Olipa niinkin. Jussa muisti, että se oli tapahtunut silloin, kun Aslak oli heillä käynyt enonsa ja renkinsä kanssa. "Kaiken maailman kulkuri" oli varmaankin semmoinen mies, joka ei pysynyt siivolla edes jouluaattona. Ja sellaisen vei aina staalo.
Kun pikku Jussa lopultakin nukahti, näki hän unta Aslakista ja joulustaalosta. Staalo istui keitinpuulla ja hänellä oli samallainen hauskannäköinen puuhkalakki kuin Äkässuvannon vanhalla länsyäijällä, ja mahdottoman suuret silmälasit… Aslak nukkui Annin vieressä, mutta hän ei ollutkaan enää aikamies, vaan pienen pojan kokoinen. Staalo laskeutui alas keitinpuulta, otti Aslakin syliinsä ja katseli häntä joka puolelta kuin tullakseen vakuutetuksi, oliko tämä se Aslak, joka oli "kaiken maailman kulkuri". Sitten pisti hän Aslakin poveensa ja lensi ulos savureiästä. Aslak huusi ja vinkui ja hänen äänensä oli aivan samallainen kuin Kirjis-koiran, kun se vikisi ja haukkui unissaan…