I
Tunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän taloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa, kun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää riekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa. Harmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei sen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka höyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa silloin liian paljon ympäristöstään.
Talvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana. Torpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen valkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois, muuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan loimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli ihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti aina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain mustalta pilkulta.
Se oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille antaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi rakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan käytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin verissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa ei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se oli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles oli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja tunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen omista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.
Ulkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä oli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä Siinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin iltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä teki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku niilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat Siinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina perästäpäin sanoa.
Mutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia ihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän tunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat sopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki näyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen Niileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi pojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he olivat kaikki kolme.
Kyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä. Mutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä oli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet tuonne ylös.
Miten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen Niileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut hentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi toisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota katselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet ja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»
Puhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin vastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa joessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin ihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.
Mutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan kumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille nousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan päähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana kohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle kylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä siinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli vain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles tarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida voinut tulla.
Kuka oli Iida?
Jos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen juurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä mitään muuta.
Mutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä olisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!
Ja silloin olisitte saanut aavistuksen suuresta, ihanasta salaisuudesta.
Matias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle. Sieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella kyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt näreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki melkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo erosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen, jälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui jyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen alempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului selvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi väkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen yläpuolella.
Nyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista enemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias Niiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi matalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen paljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti pitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä, teräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.
Talvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä, mutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli talvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin kokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti alakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin kaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta, jota ei voinut saavuttaa… Talvella sitä vastoin mieli virkistyi. Raitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille ikäänkuin kiinteämmän muodon.
Matias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta ja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja hänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi maa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin puhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen luonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä… hiukan kalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan hermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.
Matias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se oli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin ikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.
»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida silloin voi tulla…»
Hän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Se ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä muoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen luonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla Iida.
Äidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti
Matias Niilestä ottamaan.
— Mistä pappi tänään saarnasi? kysyi hän hetken päästä hellan luota.
— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt, mitä sanoi.
Isä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan poikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen tunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.
— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja meidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.
Matias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän oli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut tulla. Varmaankin heillä oli vieraita.
— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa hänelle toista kuppia.
— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen, hetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.
— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi hänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei nimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka olen monta kertaa tarjoutunut… »Niilesläiset asuvat liian korkealla», sanoi hän kerrankin.
Isä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän olisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista saatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi Mäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei tosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä hyvin kuin toinenkin.
— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen kirjaansa.
— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.
Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää, kun joku puolusti »sitä taloa».
Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin ylösalaisin virkkoi päättävästi:
— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.
Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:
— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.
Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla! Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat toisensa Riihiautiolla.
Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo syttyisi siihen.
Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista tiesi.