II
Matias Niiles makaa vuoteellaan kamarissa odotellen iltaa. Vuode on peräseinällä, mutta sellaisessa paikassa, että siihen sopii näkymään nimismiehen vinttikamarin ikkuna keskimmäisistä ruuduista ylöspäin. Nyt sitä ei luonnollisesti näkynyt, mutta Matias Niiles tiesi, että heti kun kynttilänvalo ilmestyisi ikkunaan, se loistaisi juuri oikeanpuoleisesta keskiruudusta. He olivat Iidan kanssa sopineet niin. Iida asetti nimittäin kynttilän silloin piironkinsa nurkalle ja siitä se paistoi suoraan Matias Niileksen pääpohjiin, suoraan silmiin.
Torppa oli hiljainen. Äiti-muori puuhasi luultavasti navetassa ja isä oli laskeutunut laaksoon. Huoneessa oli lämmin. Seinäkello nakutti rauhallisesti. Pimeään kääriytyneestä ikkunasta tuikki tähti huoneeseen.
Nämä hetket olivat Matias Niileksestä kaikkein hauskimpia. Odotella iltaa ja tietää, että Iida varmasti tulisi. Hänen sydämensä täytti vapisuttava ilo. Hän eli tällöin muistoissa kaikki entiset illat, jotka oli viettänyt yhdessä Iidan kanssa. Ja niitä oli monta…
Mitenkä heidän rakkautensa oli alkanut? Oh, Matias Niiles muisti sen kuin eilisen päivän. Hän oli kerran muutamana kuutamoisena iltana palannut naapurikylästä asioilta. Riihiaavalla oli ollut valoisaa kuin päivällä. Hän oli ajellut hyräillen laulunpätkää. Hänen edellään oli ajanut joku. Hän oli selvästi erottanut punaisen jäniksennahalla reunustetun lapinlakin. Sellaista ei käyttänyt kukaan muu kuin nimismiehen tytär. Se oli siis Iida.
Hänestä oli tuntunut somalta ajella tuossa nimismiehen neidin perässä. Oli saattanut kuvitella kaikenmoista. Tällä oli ollut ajokkaana kylän kuuluisin virmapää, Iso Kosotus, ja Matias Niiles tunsi sen tavat. Se oli pahimpia menentelijöitä, mitä näillä puolin löytyi. Annapas se nyt pääsisi karkuun, niin saisi panna parastaan sitä kiinni ajaessa… Matias Niiles oli halunnut yrittää… Kaipa oli joku kuutamoisen aavan salaperäisistä hengistä arvannut hänen toivomuksensa, koska samassa oli kajahtanut heikko kirkaisu ja poro oli viilettänyt pitkin aapaa pulkka perässä. Nimismiehen tytär oli ollut polvillaan hangessa ja ojennellut avuttomana käsiään pakenevan poron perään.
Samassa oli Matias Niileskin ollut karkulaisen jäljessä. Hänen ei ollut tarvinnut kuin kerran huitaista, niin jo oli Luostokka tiennyt, mistä oli kysymys. Se oli lähtenyt laukkaamaan kuutamoista aapaa kuin hurjapää. Sitä oli kiihoittanut edellämenijän vauhti. Neljännestunnin perästä oli Iso Kosotus ollut kiinni, mutta silloin hän oli jo ehtinytkin ihan aavan toiseen laitaan.
Kuin sankari hän oli ajellut takaisin hangessa odottelevan nimismiehen tyttären luo. Hänen mieleensä oli muistunut lapsena lukemansa satu. Puolet valtakuntaa ja kuninkaantytär olisi nyt hänen…! Hän ei ollut aavistanutkaan, että satu saattoi niin äkkiä muuttua todellisuudeksi. Tosin valtakuntaa ei ollut tiedossa, mutta — kuninkaantytär… ah! hän kyllä. Matias Niiles oli jo vuosikausia rakastanut nimismiehen tytärtä, aavistamatta että tämäkin rakasti häntä.
Hän oli saapunut odottelevan tytön luo. Tämä seisoi hangessa peski päällä ja näytti kerrassaan uljaalta punaisessa lapinlakissaan ja poronnahkakintaissaan. Hänen tukkansa oli ollut kuurassa ja se oli tehnyt hänet vielä enemmän sadun kuninkaantyttären näköiseksi.
»Sinäkö se olet, Matias Niiles? Se veitikka jätti minut yksin.»
»Teidän ei pitäisi yksin ajella täällä, kun ajokkaanne on kerran tuollainen.»
Tytön vastauksena oli ollut hopeanheleä nauru.
»Arvaapa, kuinka se pääsi?»
»Olitte tietysti käärinyt hihnan huolettomasti kalvosen ympäri. Pääsi suhahtamaan läpi…»
Taas samanlainen hopeanheleä nauru, kirkas kuin kulkusen ääni.
»Minä päästin sen tahallani, Matias Niiles… ihan tahallani!…»
Hän oli joutunut hiukan hämilleen.
»Tiedätkö, minkä vuoksi?»
Jotakin omituista oli ailahdellut hänen povessaan. Se oli lämmittänyt kummasti ja saanut ruumiin vavahtelemaan. Tytön katse oli ollut erikoisen loistava.
»Sen vuoksi, että sinä ottaisit sen kiinni.»
»Ja minä otin sen!» oli hän huudahtanut, kuin olisi päässyt varmuuteen jostakin suuresta ja salaperäisestä.
He olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti aaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat kuopaisseet lunta silloin tällöin.
Silloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin ja kuiskannut:
»Tiedätkö, Matias Niiles, mitä varten ajelen täällä?»
Hän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli saanut aikaan tytön äänen sävy.
»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi uskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle…»
Hän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.
»Niin… minä olen vain torpanpoika», oli hän lopulta saanut sanotuksi.
»Niin… ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan sinua.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä, torpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu, joka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli antanut heille siunauksensa.
»Minä tiesin, Matias Niiles, että rakastit minua. Ajattelepas…»
Mistä hän sen oli tiennyt?
»Sinun silmistäsi. Niissä ei voi piillä salaisuuksia.»
Se oli ollut ihanaa. He olivat lähteneet ajamaan yhdessä kotiinpäin… vieretysten. Koko ajan he olivat puhelleet rakkaudestaan.
»Tiedätkö… minä väittelin kerran tovereitteni kanssa kaupungissa siitä, saiko tyttö tunnustaa rakkauttaan. He sanoivat, että ei! — mutta minä sanoin, että sai! — Minä rakastin jo silloin sinua, Matias Niiles…»
Se oli tuntunut sanomattoman suloiselta.
Nimismiehen portilla he olivat eronneet. Hän oli ottanut Iidan poron viedäkseen sen omansa kanssa yöksi kaivamaan. Hänestä oli tuntunut taivaalliselta nautinnolta saada hoitaa Iidan poroa.
»Minä siirrän sitä koko talven, jos tahdot, Iida…»
Tytöllä ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin: saivathan he siten tavata useammin.
»Minä tiedän kyllä, etteivät teikäläiset kärsi meikäläisiä», oli hän erotessaan huomauttanut.
»Älä välitä siitä! Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, minä nain kenen tahdon. Ja minä nain sinut, Matias Niiles… saat olla varma…»
Siitä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Iida oli äsken täyttänyt kaksikymmentä ja hän oli kahdenkymmenenkahden. Mutta vielä ei ollut toiveitakaan häistä. »Vuoden päästä», oli Iida sanonut…
Matias Niiles makaili mietiskellen, millaiseksi heidän elämänsä mahtaisi muodostua… Oli hiukan tavatonta, että nimismiehen tytär meni talonpojalle. Sellaista ei ollut tapahtunut tämän miespolven aikana. Naapuriseurakunnassa olivat papin tyttäret menneet talonpojille, mutta sen oli aikaansaanut papin kuolema ja lesken varattomuus, joka ei kärsinyt alasmuuttoa. Nimismies taas oli rikas ja keski-iän miehiä. Hän ei niinkään vain kuolisi…
Kummallisiin mietteisiin saattoi rakkaus johdattaa. Matias Niiles oli monta kertaa toivonut nimismiehen kuolemaa. Usein hän oli odottanut murheen sanomaa rajamatkoilta. Se kun oli sellainen hurjapää… varsinkin kun sattui ryyppytuulelle. Ajoi pahimpia louhikoita alas, mutta ei katkaissut edes jalkaansa — saatikka sitten henkeänsä menettänyt. Kerran hän oli pudonnut koskeenkin, mutta siitäkin suoriutunut kunnialla.
Matias Niiles mietti, mitä hän olisi mahtanut tehdä, jos olisi sattunut nimismiehen seuralaiseksi. Olisiko hän ojentanut sauvoimensa niinkuin Mäkitalon Aapo? Kyllä, — mutta vain yhdellä ehdolla: — että nimismies olisi luvannut tyttärensä hänelle.
Hän saattoi ihan hekumoida näissä ajatuksissa. Nimismies olisi värjötellyt koskikiven varassa; hänen kätensä olisivat olleet uupumaisillaan… Ojenna sauvoin, Matias Niiles!… Annatteko Iidan minulle?… Voi, älä kiusaa minua…! Iida tai kuolema…! Odotahan, kun pääsen täältä, niin syytän sinua ensi käräjissä — murhayrityksestä…! Hän olisi vain nauranut: Iida tai kuolema…! No… olkoon, mutta sauvoin tänne!… Vanno, nimismies, vanno ensin!… Mitä minä vannoisin?… Vanno kuolemattoman sielusi kautta… Kuolemattoman sieluni… kautta…! Silloin hän olisi ojentanut sauvoimen ja vetänyt nimismiehen kuiville…
Matias Niilestä puistatti. Syntisiä olivat tuollaiset ajatukset. Mutta — minkä niille mahtoi… kun mies kerran epätoivoisesti rakasti… Mitähän Iida olisi sanonut? Varmaan kauhistunut ja lakannut rakastamasta…
Matias Niiles hätääntyi. Mitä hänestä tulisi, jos Iida lakkaisi rakastamasta? Kukaan ei silloin voisi menetystä korvata. Ei koko maailmassa! Talontyttäriä löytyi kyllä paljon, mutta yksikään ei vetänyt Iidalle vertoja.
Ei hän ajatellut sitä, että Iida oli nimismiehen tytär. Hänen kunnianhimoaan se ei yhtään hivellyt. Päinvastoin — hän olisi sata kertaa mieluimmin suonut, että Iida olisi ollut lesken tyttö kylän toisesta päästä… Leski-Marian, joka elätteli itseään kehruulla. Miksi hänen oli pitänyt syntyäkin niin ylhäiseen asemaan?
Tai miksei hän, Matias Niiles, ollut papin poika, pappilan Reku, jolla oli silmälasit ja kova kaulus, ja jota sanottiin maisteriksi? Silloin ei nimismieskään olisi pannut vastaan…
Matias Niiles kapinoitsi hengessään. Heitä pidettiin ylpeinä ja sanottiin tunturiaatelisiksi. Mutta mitä auttoi sellainen aateluus? Yksi nimismies sanoi: ei! Ja siinä oli sitten koko juttu.
Ei… hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat vaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi kuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän nuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä he sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden… aivan kahden.
Samassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin… siellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.
Matias Niiles nousi. Tänä iltana hän puhuisi Iidalle pakosuunnitelmistaan.
Hän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan ääressä.
— Mihin nyt? kysyi hän.
— Kylälle vähän, vastasi Matias Niiles ottaen kintaansa orresta.