ETELÄÄ KOHTI.
Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen niin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa jonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun suuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se jälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen poikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken päästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen kuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi huurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se metsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono häviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla lahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen sattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti hitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee tyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä, Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin kääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia lammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa reessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään rauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla liukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee katkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'
Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta
Merikarvialle.
Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas jääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla matkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole koskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi korkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa maalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä istuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan hätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun kiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta asialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma kuulla.
— He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle
Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.
— Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän jo on suorittamassa.
Tyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkin kyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja eivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa, joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi kyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan palaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty viimeinenkin kivääri.
Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin takkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle sulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen, että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.
Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa metsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja odottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia Kristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.
Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan Ömossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi aikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on kylmästä koko lailla konttautunut.
Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten hevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.
Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.
Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat kuularuiskut hävinneet?
Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat uupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.
Tuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiin sanoa hyvästit koko kapistuksille.
Ei auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivät tule.
Vihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnan pihaan kuuraisina ja kohmettuneina.
Ensimäisenä tulee kujalla vastaan "Olle", joka on viettänyt yönsä kuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hän käheäksi painuneella äänellä:
— Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.
Päällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikki kolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huonon vitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikalta liikahtamaan.
— No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaan punikkien maassa?
— Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa
"Olle" ja tekee juhlallisena kunniaa.
— Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneet kiväärikuormat?
— Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.
Naurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.
Järjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueen keskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättää jälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan ja ömossalaiset pääsevät suorittamaan "asevelvollisuuttaan".
Kuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuulla sotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjän eteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovat kauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistot tappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäin edessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännän kuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsä rupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaan näyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.
Puolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään, Tuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa on kevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa eri värivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitä kauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisi äkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon. Melkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavat kaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.
Mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinällä raksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä. Ihmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsa kylmille.
Nämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleen vainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti ja hävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina. Nyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan mies liittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaa pahempana ja vaarallisempana vastustajana.
Ensi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaat käydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnan suojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huolta saapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepo tulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähtee komennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarvian kirkolle, muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.
Illalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käsky saapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksan ajoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunut rintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttu taistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä ja hevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhina kuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutua yhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintaman äärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkan päässä olevassa Pirttijärven kylässä.
On myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. He ovat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen on Pirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti ja uhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehet rekiin ja valmiina matkalle taisteluun.
Iltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaan koittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksen Haminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Heti oululaisten saavuttua paikalle on "Pikku-Jussi" lähetetty yhden kuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurta ennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaan Pirttijärvelle.
Pojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikalle jälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hän kulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heille Jumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikien kasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii, hän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.
Siinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen on papin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun N.M.K.Y:n innokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisesti näihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan. Hänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsä heistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimällä osanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, ja pappi pysähtyy sen ääreen.
— Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.
— Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.
Rekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee sen jälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaan matkaansa kylän toista päätä kohti.
Oulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.