"POSTI ON TULLUT!"
Sotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuo sana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisen povessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansa puolesta?
Niin, tuskinpa.
Koti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä lieden ääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaa käteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.
Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka, jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki, jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri puhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista tat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.
Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa ja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla, jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä kirkkaalla kiväärinlaukauksella.
Senpävuoksi muodostuukin sana "koti" sotilaalle yhdeksi kalleimmista. Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo tervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.
— Posti on tullut!
Se viesti vierii läpi kylän.
Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina. Vääpeli, "komppanian äiti", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä. Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat niitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa toiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta päättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas jotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari sukkia, oman äidin kutomia. — Ah, jopahan löytyi paketti omallekin nimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus vastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa, saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä tutkimaan.
Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset, mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat kotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää lämmin tunne. "Rakas poikani!" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On kuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän annettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla seisovalle pojalleen: "Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen naulasta! Minä vähän varsaa harjailen." — Kotoiset kuvat täyttävät mielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa miehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi kuormastossa.
Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana Perä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee pöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina ja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.
Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa hiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää häirinnyt…
Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle väittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat parempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.
— Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaa toinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänen ajatuksensa ovat kotona.
… Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla. Aurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovat vanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheiton päässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä piha uhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisen hajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaa lepattamaan.
Järvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapset tulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhin poika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyvää höyrypurtta. 'Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällä lähteä pitäjälle sairaan luo'…
Pitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuu mietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa, pistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulos pihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuun jääneille etuvartioille.
"Posti on tullut!" Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sana sisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Se tuo sotatantereelle kodin asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuo mukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineen ja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat, kirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan koko kotoisen maailman. Sen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanha opettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukana kodista tuottaa niin suloista mielihyvää.
Mutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.
Mitä tuo posti heille?
Useimmiten ei mitään.
On sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin "postitoimistossa" on niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien ja kirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavat mielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelin pöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellen esiin ja kysyy kirjettä.
Vääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.
— Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.
Kysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.
— Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa.
Taitavat luulla jo kuolleeksi.
Ja surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kyllä kirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirje tullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.
Tuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joiden rinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin "toimistoon", mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkin oli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Sen muinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille, jättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä. Hän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen ja poikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pieni suloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan ei kuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaan makaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onko hän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljekset ovat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailman paras isä.
Mutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialalla kirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneet hoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunut ja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuus siitä, miten veljet jaksavat.
Sinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Ja seuraava kenttäposti vie "isoilta veljiltä" kirjeen "rakkaalle pikku siskolle" sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonka toinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikku sisko pitää vaikka kukkia.
"Posti on tullut!" Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisia ajatuksia ja johtaa mieleen kodin.
Mutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuin sadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistoja ja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä, jolloin heilläkin oli koti.
Ne ovat niitä, joiden kotina nyt on vain isänmaa, jonka puolesta he ovat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.