LEIRIELÄMÄÄ.
Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa, virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän parisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet hermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän viihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen työpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat hänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja huolettomaksi.
Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni. Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa ääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi laiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla istuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka korkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa. Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria pieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua kuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän ottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista rihkamaa sotasaaliiksi.
Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen, heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin ikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä soitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta uskallusta puuttuu.
— Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn kuuntelemassa, mitä "Oke" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen toverilleen.
Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja sylkäisee.
— Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin mieleni… sisälle.
He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään "muina miehinä".
Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden vellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:
— Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!
Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä — niinkuin sanotaan —- mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille, jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava kirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan pääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät riipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.
Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille sivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää veitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.
Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni "Inga pientä", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on "koneenkäyttäjänä" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia kiitollisina kuulijoina.
Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.
Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen "Oke", jolla on jakaus keskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta, pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.
— Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä perunoita vaan, että "dreadnoughtit" saavat jotakin matkaselskaapiksi.
Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:
— Mitä ne 'retnoutit' ovat?
— No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?
— Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä…
— Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se on suomeksi silakka. Paina mieleesi.
Ja "Oke" nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.
— No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o 2:n kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.
— Jos Oke-herra laulaisi edellä…
— No alotetaan:
Jääkäreillä muassaan on menestys ja onni, kun meikäläisten vyössä ompi saksalainen pommi. Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapua ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut
laulaa "Oke" ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä ja ollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.
— No joko rupeaa tarttumaan?
— No kyllä… minulla on ääni niin käheänä.
— Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa "Oke" ja rupeaa kertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana, syytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erään toisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja "Oke" oli ollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkä tutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt, että hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän ei kuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutun laita. Siihen oli Renfors tokaissut: "No puhu sinä, niinkuin minäkin! Minä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herrat keskeyttävät ja sanovat: 'Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa'" Ja Renfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekä ryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänkö punikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa ja kalvostimet käsissä, niin että pois tieltä… Ja kihloissa rikkaan talontyttären kanssa… ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassa omituisessa kamarissaan… aivankuin herrat. Niin ettei hän mikään punainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, mutta kylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. — Viime tutkinnossa hän oli puhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänen valehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai on silloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin että pirtin ikkunat helisevät. 'Ähhäh!' 'Eivät ole röörit oikein kunnossa!'
Pojat nauravat niin että kammari kajahtelee.
— Se oli sukkela mies.
— Oli se.
— Sehän vapautettiin?
— Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen hän tarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.
Kärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo
Oke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin
"Helppo-Heikki" Oulun markkinoilla.
— Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.
— Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istut laiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.
Hän panee gramofoonin soittamaan "Kaksipäistä kotkaa".
— Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataa punikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.
— Valehtelette.
— No kun et usko, niin älä sitten kysele.
Samassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpän katoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitä myöten.
— Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkään määräajalleen.
Keittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukan muuttuneella äänensävyllä:
— Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Jos nyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.
Onneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keitto joutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.
Muonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisin käytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeet uhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voita menee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalolla voita leipänsä päälle.
— Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?
Puhuteltu pysähtyy hiukan neuvottomana
ja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:
— Mikä?
— Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!
Ja kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.
— Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikka miehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vie Suomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidän leväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! — Ja sinä siellä! Lempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehän on määrä. Missä maidonjakajat ovat? — Herra Jumala! Te teette minut aivan hulluksi?
Ja ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämen kyllyydestä.
Sellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkä asetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuria annosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisi lainkaan.
Pojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen. Vihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvällä ruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitoset tarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.
Päivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävät leiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.
Esikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talon ruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille yli maantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää. Muuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talot pyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödään omasta kenttäkeittiöstä.
"Pikku-Jussi", jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla, yläruumis ihkasen paljaana, ja pitää "täiapellia". Hänen edessään pöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejä täytäntöön pannuista "kuolemantuomioista".
Häntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyilevä kuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoiset silmäripset. Hän seuraa jännityksellä "toimituksen" kulkua kuin virallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.
— Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Osta spriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivät liikehdi eivätkä muodostele ketjuja.
— Taitaa olla hyvä keino?
— Häh?
Kuormastopäällikkö on hiukan vähäkuuloinen.
— Sanon, että taitaa olla hyvä keino.
—- Joo, varmasti. Niin minä teen ja apu on ollut.
Keinutuolissa keskellä lattiaa soutelee komennuskunnan päällikkö E. ja juttelee hiihtokomppanian komentajan kanssa. He ovat äsken valmistaneet sotasuunnitelman, josta vielä yleispiirtein keskustelevat. Hiihtokomppanian päällikkö on ollut miehineen partioretkellä viime yönä ja tuonut tärkeitä tietoja.
— On vain pidettävä tarkka huoli, etteivät miehet joutavia ammuskele, lausuu E.
— Tietysti, luonnollisesti. Eihän se tule kysymykseenkään.
— Käy muuten niinkuin meille Pohjansahalla.
— Niin, se "kissakuti", nauraa hiihtokomppanian päällikkö. — Siitä olisi voinut tulla vakavammatkin seuraukset.
"E:n kissakuti" oli yleisenä leikinlaskuaiheena joukon kesken. Hän oli nim. muutamia päiviä takaperin varusmestarin, yhden hevosmiehen ja oppaan kanssa lähtenyt tiedusteluretkelle Pohjansahalle, Merikarvian rannikolle. Sieltä olivat punaiset jo perääntyneet eikä kylästä löydetty elävää sielua. Yksinäinen kissa vain oli jäänyt muutaman torpan rappusille naukumaan. E. ei voinut hillitä itseään, vaan ampui sen, vaikka varovaisuus olisi ollutkin tarpeen. Hän oli nimittäin kissojen leppymätön vihaaja. Seuraukset näyttäytyivät pian. Kun miehet lähtivät sieltä lähellä olevaan Haminaholmaan, huomasivat he jäällä ketjun miehiä, jotka varovaisesti lähestyivät heitä. Ensimäinen ajatus luonnollisesti oli, että ne olivat punaisia ja mietittiin jo perääntymistä. Varmuuden vuoksi turvautui E. kuitenkin hyvään kiikariinsa ja tarkasteli sillä tuota salaperäistä joukkoa. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän tunsi ne — omiksi miehikseen. Ketjussa lähestyneet oululaiset olivat lähteneet Pohjansahaa kohti kuultuaan sieltä laukauksen. He olivat arvelleet punaisten palanneen sinne takaisin. Ja kun he jäällä olivat huomanneet E:n miehineen lähestyvän, olivat he luonnollisesti luulleet heitä punaisten tiedustelijoiksi ja olleet joka hetki valmiita ampumaan. E:n viaton "kissakuti" oli siis aiheuttanut koko hälyytyksen, josta olisi voinut olla vaarallisemmatkin seuraukset.
Kenttäpastori tuli tiedustelemaan jumalanpalveluksesta. Siitä sovittiin. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli miesten oltava kirkossa kello kymmenen, mikäli ei mitään aavistamattomia tapahtuisi. Pastori tervehti sotilaallisesti ja poistui, hymähtäen "Pikku-Jussille", joka parhaillaan veti paitaa ylleen.
Kulkiessaan maantietä pappilaan päin huomasi pastori niityllä miesjoukon, joka oli täysissä harjoituspuuhissa. Hän pysähtyi katsomaan.
Miehet seisoivat rivissä liikahtamatta. "Komppania, eteenpäin mars!" kajahti päällikön komento. Joukko lähti liikkeelle. "Syöksyyn!" Joukko lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja heittäytyi sitten pitkälleen niitylle. Lumi pölähti korkealle ja miehet makasivat liikkumattomina, kunnes uusi komento sai heidät silmänräpäyksessä pystyyn ja syöksemään eteenpäin samalla tapaa. Liike suoritettiin kerta toisensa jälkeen, aina yhtä pontevasti ja ripeästi.
Pastori lähti jatkamaan matkaansa. Aurinko teki parhaillaan laskua saariston taa. Se punasi vielä kirkontornin, jossa vartioi tähystäjä, pitäen silmällä meren selkää. Sieltä päin sai odottaa punaisia joka hetki. Yksinäinen tykinlaukaus pamahti jossakin kauempana. Sen kaiku kantautui yli selkien ja vyöryi metsiä pitkin moninkertaisena jyminänä.
Pastori pysähtyi kuulostamaan, mutta uutta laukausta ei tullut. Mikä lie ollut merkinantolaukaus.
Hän jatkoi matkaansa miettien huomispäivän saarnaa.