MATTI KUHA.
"Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan".
(J. L. Runeberg: Kuormarenki.)
Matti Kuha oli "ruuta numero kakkosen kuski", niinkuin hänellä itsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihin joukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sata ja kymmenen vuotta takaperin, vaan nuorukainen vielä, mutta silti edeltäjänsä veroinen.
— Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänen tapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.
Nyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakin Pudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka — niinkuin hän itse kirjoitti, "rätisee kuin sotakoneet rintamalla". Mutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi, että hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.
Muistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveät pulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niin luottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsi uskollisesti kunniantekoasennossa.
— Tuota… siellä olisi kahvia… kuularuutapojilla. Jos pastori tulisi juomaan…
Sellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin jos olisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.
Hän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. Sinnekin Pudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomen kansa kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä, ajaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, — kyllähän hän sen tiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuului Ranua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Ja paljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuin senkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan. Olihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta "Vänrikki Stoolin tarinat" ja puhdevalkealla lueskellut "Tunkkerista" sekä Malmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.
Ja nyt oli syttynyt sota, oikea sota. Punaiset ja ryssät yhdellä ja valkoiset toisella puolen.
Hän oli sanomalehdistä lukenut Oulun valloituksesta ja rankakuormalla maatessaan hän oli miettinyt, olivatkohan "roskat" polttaneet koko kaupungin… narikankin, josta hän kerran oli ostanut villahuivin markkinatuliaisiksi äidilleen.
Laskiaistiistaiaattona ajoi Matti rankakuorman Vanhalan talon pihaan. Hän riisui hevosen valjaista, vei sen talliin ja teki appeen. Sinä iltana hän ei aavistanut, että ruuna ja hän eroaisivat pitkäksi aikaa.
Hän meni pirttiin ja asetti kinttaansa kuivamaan. Isäntä oli lukemassa postin tuomia vereksiä lehtiä ja emäntä kehräsi takan loisteessa. Matti istui uuninpankolle ja sytytti piippunsa.
— Sinne menee miestä kuin köyttä, lausahti isäntä laskien lehden syrjään ja katsahtaen silmälasiensa yli vaimoonsa.
Matti höristi korviaan.
— Sinnekö sotaan?
— Niin. Lapualla ja Härmässä ovat talot tyhjinä miespuolisesta väestä.
Vanhat ukotkin lähtevät.
Isäntä ripusti silmälasinsa naulaan ikkunanpieleen ja jatkoi:
— Ja täältä kuuluu myös lähtevän.
Matilta sammui piippu.
— Vai jo lähtevät täältäkin… Pudasjärvenkin pojat?
— Niin kuuluvat lähtevän.
Matti istui ääneti tuokion ja tuijotteli lattiaan. Hänen päässään kulkivat ajatukset hitaasti, mutta varmasti.
Hetken kuluttua kopautti hän porot piipustaan, otti kinttaansa ja astui ovelle.
— Mihin nyt lähdet?
— Tuota… Kuren alle…
— Mitä sinne yön selkään?
— Tuota… passia noutamaan… nimismiehestä.
Ennenkuin isäntä ennätti vastata, oli Matti jo suksillaan ja työntyi pihasta ulos.
Maantiellä oli hyvä keli ja suksi kulki liukkaasti. Matti hautoi retkensä päämäärää ja hänen ajatuksensa liikkuivat tavallista nopeammin.
Vai jo Pudasjärvenkin pojat lähtevät… tuota… Niinpä lähden miekin… Saanhan kerran tapella… ja antaa viholliselle selkään… tuota. Polttivat roskat narikankin, jossa oli maalaismiehen niin mukava katsella tavaroita ja hintoja kysellä. Siinä tekivät hävyttömän työn. Saapi niitä rökittää juuttaita…
Matin ajatukset nousivat ja laskivat verkassa tahdissa ja huulet tiukasti yhteen puserrettuina paineli hän kirkonkylää kohti. — Hän hiihti tuon viidentoista kilometrin taipaleen levähtämättä ja aamuksi hän joutui kotiin. Samana päivänä, laskiaistiistaina, hän oli jo matkalla Oulua kohti toisten rintamalle pyrkijöiden kanssa.
Kaupunkiin tultuaan hän ei aluksi huomannut siinä mitään muutosta. Narikka ja kirkko olivat paikoillaan ja ensimainitussa riippui vanhaan tapaan kaulahuivia ja kinttaita katossa suuret kimput. Hinnat olivat vain nousseet entisestään. Mutta rannalla, Pokkitörmän alla, oli kamalaa jälkeä. Siellä törröttivät vain savupiiput pystyssä palaneiden talojen raunioilla. Matti katseli niitä aikansa ja lähti sitten ilmoittautumaan suojeluskuntaan.
Hänet määrättiin suorittamaan vahtipalvelusta ja se oli hänestä hauskaa. Hän tunsi olevansa iso herra, jolla oli tiesi kuinka suuret valtuudet. Kansakoulun portista ei saanut laskea sisälle ketään, jolla ei ollut suojeluskunnan päällikön antamaa lupalippua. Olipa pyrkijä miten hienon näköinen tahansa, pois piti mennä. — Tuota… se pitää olla lappu. Ei tänne ole luvattu muuten päästää.
Ja pyrkijän täytyi uskoa, että lappu piti olla.
Jonkun ajan päästä hän pääsi ottamaan osaa harjoituksiin. Ne tuntuivat aluksi kovin konstikkailta ja vaikeilta. Kaiken piti käydä niin tavattoman sukkelaan eikä Matti ollut tottunut "rukuttelemaan". Mutta lopulta rupesi kivääri menemään olalle ja jalalle, joskin käännöksissä tahtoi vielä tulla virheitä, vaikka hän parastaan koettikin.
Muutamana päivänä sai Matti kuulla, että Oulusta lähtee rintamalle vapaaehtoinen joukko. Hänellä oli päätös heti valmiina: hän menee ilmoittautumaan mukaan.
— Mitä olet tehnyt ennen? kysyi päällikkö.
— Tuota… hevosta ajanut.
— No, tarvitsemme me hevosmiehiäkin. Ja niin merkittiin Matti Kuha hevosmieheksi Oulun I:seen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.
Hevosmiehenä hän sitten suoritti koko sotaretkensä, mutta toimi siinä moitteettomasti. Kuularuisku n:o 2:den miehet tarvitsivat luotettavaa kuskia ja niin tuli Matti "ruuta numero kakkosen" palvelukseen.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin Matista oli tullut koko komennuskunnan suosikki. Varsinkin kuularuiskun miehistö ihan hemmoitteli häntä.
Mutta Mattia ei se pilannut. Häneen ei ollut vielä itserakkaus tarttunut.
Niin se maailma saattoi muuttua. Ennen Pudasjärvellä hän oli ollut ylpeä saadessaan omin päinsä hoitaa isäntänsä hevosen. Täällä hänellä oli huollettavanaan kaksi: "Osuuskaupan ruuna" ja "Pikku-Musta".
Vuoron perään saivat hevoset suorittaa rintamapalvelusta. Niiden tuli olla aina valmiina, minä hetkenä hyvänsä, ajamaan konekivääriä paikoilleen. Mutta Matti piti huolen, että ne olivat valmiit, samoinkuin hän itse myös.
— Soo, ruuna! Mitäs höröstelet? Ei ne oo kuin raplingit, jotka räjähtelevät, puheli hän hevoselleen ajaessaan konekivääriä etulinjalla ankarassa shrapnellisateessa. — Viiään ruuta sinne, mihin päällikkö käskee.
Huulet torvella suutansa massautellen hän hopitteli hevostaan yhtä rauhallisena kuin ennen Pudasjärvellä lantaa pellolle ajaessaan.
Hevonen pakkasi säikkyilemään, mutta Matin rauhallisuus tarttui lopulta siihenkin ja "ruuta" tuli asemilleen.
Oli Suodenniemen taistelu parhaillaan. Matti Kuha oli juuri saanut konekiväärin ajetuksi määräpaikkaansa ja perääntynyt jonkun matkaa tulilinjan taakse, ollakseen ensi komennosta valmiina ajamaan esille hevosineen, jos tarve vaati. Hän oli kuullut päällikön sadattelevan V:n pataljoonaa, joka ampui oululaisia selkään. Kuularuisku N:o 1 oli nimittäin kilometrin verran etempänä muutamassa mäen notkelmassa ja taemmas sijoittunut V:n pataljoona, luullen oululaisia punaisiksi, oli ruvennut ampumaan heitä selkään. Sitä mietiskeli Matti pohtien, miten mahtanee Oulun pojille käydä, kun olivat joutuneet omien miestensä maalitauluksi. Hänen verkkaiset mietteensä purkautuivat viimein kuuluviin, sillä kääntyen "Osuuskaupan ruunan" puoleen, joka sillä kertaa oli palveluksessa, hän virkkoi äkäisesti:
— Se on hävytöntä… ja vaarallista!
Ilmeisesti oli ruuna yhtä mieltä, sillä se liikutteli korviaan ja hörähti lyhyeen.
Harhakuulia lenteli Matinkin olinpaikkaan, mutta hän ei niistä välittänyt. Yksinäinen shrapnelli vonkui ylitse ja hevonen rupesi levottomana riuhtomaan. Matti nousi ja sitoi sen lujemmin kiinni, istahtaen jälleen entiselle paikalleen.
— Fiuu!
Kiväärinluoti lensi hänen ja hevosen välistä viheltäen pahanenteisesti. Mutta Matti istui rauhallisena ja mietti Oulun poikien kohtaloa. Ampua omia ihmisiä selkään. Se oli jo tavatonta.
"Fiuu!" lauloivat luodit. Matti harkitsi parhaaksi siirtää hevosensa turvallisempaan paikkaan. Hän irroitti marhaminnan ja kiersi muutaman mäen taakse. Siellä oli ruuna suojassa ja sieltäkin saattoi pitää silmällä taistelun kulkua.
— Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Se oli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla, syntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Siellä sijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona piti punaisille kuuluvana.
— Tat-tat-tat…! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkalla sekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.
Matti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteen selvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalle aukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se oli nähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht'äkkiä heittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niin nopeaan kuin kerkesi.
— Pum… fongngng… trätsh!
Mäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysi shrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski ja ryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.
Matti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajat silmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangella haavoittuneena.
Tällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunut on saatava "tohturiin", maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnalla ambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.
Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessä matkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisen hevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallista tuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkien paukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.
Nuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti. Hänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi, että mitäpä hän sillä tiedolla tekee.
Onnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisin äskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnut häntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli ollut tämäkin… haavoittuneen kuletus.
Matti muisteli "Viissömiä". Nuori mies vielä, mutta kelpo sotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali ja Viissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, mutta silloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit… Viissömi… se oli ruotsinkieltä…. Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia, selittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara. Lahtivirta… tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellä muutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömi kuulusti paljon hienommalta… niinkuin Nuussömikin… Se se oli oikea herrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissa Oulussa… sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat… Mutta alhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra… vääpeli…
Matin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie se tämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? 'Sooh, ruuna!' 'Mitä sinä siinä!' 'Saaketti!' — Aivan outo tie!
Hänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht'äkkiä kuuli kuularuiskun rätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin surisevia paarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensa punaisten linjalle.
Nyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinä ruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Matti totisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: 'No, mitäs nyt tehdään, Matti?'
Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle, koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä. Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin henki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin Soveliuksen jääkärin… ja se mies ei ollut mamman poikia.
Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään ruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu huomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä tuli toinen ja kolmaskin. Mutta — ne eivät olleetkaan punikkeja. Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja yhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.
V:n pataljoonan miehiä!
— Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten ketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.
Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön "ruuta", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.
Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi vavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.
Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi syötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä valmiina.
— Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin ääreen pidellen suitsiperiä kädessään. — Ne ovat Oulun poikia! Älkää te ampuko… omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean häränsilmäyksen.
— Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset koipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.
Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja toimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: — Ne ovat omia ihmisiä… Oulun poikia. Älkää te ampuko!
Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!
Innokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä maalaispoikaa.
Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään välittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen pidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: — Katsokaa! Siellä makaa jo hevonen riihen kupeella… ja tuota… te ammutte vain. Se on hävytöntä ja vaarallista!
Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön valmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää pitänyt tehdä.
Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivat aivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta ollenkaan.
Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että ruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja ärjäisi:
— Pois tieltä!
Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.
— Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?
Mutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitä pois paikoiltaan.
— Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän sen rekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!
Konekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.
— Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.
— No ovat! Johan minä sanoin, mutta… tuota… te kun ette uskoneet, vaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.
Konekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!
— Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhki hikeä punoittavalta otsaltaan.
— Tuota… Kuha…
— Mikä? Kuha?
— Ruuta numero kakkosen kuski.
— Oululaisia?
— Ei… tuota… kun Pudasjärveltä…
— Mutta kuulut oululaisiin?
— Jos… tuota… oululaisiinpa tietenkin.
Matti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.
— Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käyn ottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. — Tämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.
Päällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelle ja patteri vaikeni.
Matti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähti ajelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä, jotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessään konekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoa ollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.
Illempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hän huomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynyt ottamassa "asiasta selvää" ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan, missä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.
Mutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessa kertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin, mutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran, jolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikein alleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:
— No kun ampuivat ihan omia ihmisiä… tuota… Oulun poikia… ja tappoivat jo yhden hevosenkin…