TAISTELUN KESTÄESSÄ.
Koko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsin ilmoittanut Lavialla oleville, että "siell' arpaa lyötiin Suomen sotijain". Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleet lasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikea taistelu, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.
Pitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia. Ykskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noin kolmen desimetrinpituisia teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilon muotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. "Siinä viedään uusia evähiä", tuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijä shrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäen oli valkoisten "rautapytyillä" päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.
Tuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla, jotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Mutta hyvin he olivat kunnostautuneet.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosia taistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.
Haavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettä kuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivat jännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevät puhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.
Tieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei
ollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi.
Mutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi.
Haavoittuneita!
Kuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.
Hetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivät saaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selvää taistelun kulusta.
He suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakin saisi joitakin varmoja tietoja.
Äänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnyt mieli puhella.
Tienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleen kuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakin haavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki pari kuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: "Siinä on oululainen, tuo toinen."
Majoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää, kuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä. Hän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepää siinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.
Papin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hän lähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojille hyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana, silmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi oli katsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivat lähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsa taistelleena.
Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n kirkossa. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista viettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja hartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen ehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee omiaan.
Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa päänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha. Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.
He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta vainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin kuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut aamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä odottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.
Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea veripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?
Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista kohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori oululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet pihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut kirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä. Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli nuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa. Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen retkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut huolensa papille.
— Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan kirjoittaa vaimolleni?
— Lupaan. Ole varma siitä.
He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut halunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua, että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin luonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet lukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi vaimolleen.
He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa mukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty hetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran oli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.
Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen mielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa joka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan enää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään taistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut itsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli vaiennut.
Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa päästä taistelupaikalle.
Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja oli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen matkaansa.
He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun he eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.
— Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.
— Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita kasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.
Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.
— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.
— On. Minä tulen juuri sieltä.
Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se tietää.
Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli lopussa?
Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä, kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet. Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut niin rauhallinen ajaa.
Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään. Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.
Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja saavuttivat määräpaikkansa.
Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa. Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa. — Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.
Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.
Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä, melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.
Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua, omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässyt lepoon ja tohtori sytytti lampun.
Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.
Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille, joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.
Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.
Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.
Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.
Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.
Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin, sunnuntai…
Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai…