PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.
Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan. Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään, joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille, sotapapille. — Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.
Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa. Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla tavalla kuin ennen. Ajatus, että "hänen pojilleen" ei kukaan pitänyt jumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli jo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut haudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.
Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus pitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli auttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.
Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi silmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:
"Rakkaat pojat!
"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään kuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä paikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen lomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.
"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois juhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä nyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin siirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne rintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät kaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin saarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.
"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla olisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja kuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan, juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä kaukana rintamalla.
"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää kenttäsaarnani kirjeessä.
"Pitkäperjantai — sovinnon päivä.
"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten. Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka helposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.
"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän puolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan puolesta.
"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös verellä.
"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä vapaustaistelullemme.
"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain pääajatuksia. Ne ovat vain — jos niin tahtoisin sanoa — poimittuja laaksosta, kukkulan juurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa. Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, — siellä, missä seisoo risti.
"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän ristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.
"Mitä näette siellä?
"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan yksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa kuin risti.
"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan synnin.
"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat ristiinnaulittua, edustavat ihmiskuntaa. Heidän syntinsä, jotka aiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.
"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen vanhurskauden.
"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja lohduttaa katuvaa ryöväriä.
"Se on vanhurskautta.
"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus
Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.
"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten puolesta, jotka naulaavat hänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.
"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa vainoojistaan hyvää?
"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?
"Siinä on meille pelastus.
"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.
"Tämä on lohdullinen ajatus.
"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä hetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?
"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan usko meihin osoittautuisi vääräksi.
"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon kukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän tiedätte jo vähän, mitä taistelu on. Sehän ei ole leikkiä.
"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku rakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne mäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan pajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän auringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne. Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan pistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat teitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja illalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat vuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.
"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii, seuraisi teitä yhtä uskollisesti.
"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne. Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman hetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti."
Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti loppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen taikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi vääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata virrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että pojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.
Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui kuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes kirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.
Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan mustanaan.
Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia kantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut sankari.
Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku kääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle. Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.
— Kukahan se mahtoi olla?
Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi pastorin puoleen.
— Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. — On kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.
Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut olla mahdollista.
Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden Testamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän N.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.' 'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin omantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa hänen kasvojaan.
Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti oli odottanut.
Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha, harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.
Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.
Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli päässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää Uutta Testamenttiansakaan.
Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen Testamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen evankeliumin sanoihin:
"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."
Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?
Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä postiin.