HILJAINEN YRJÄNÄ.
Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:
Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.
Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "Hiljaisessa Yrjänässä", — niinkuin häntä kutsuimme, — saanut aikaan vielä suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut, kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia enemmän kuin meissä muissa.
Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan, mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui, että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan räiskyvään tuleen.
Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita hän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.
Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi viikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan, "kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut "Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.
Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen liekkien tanssia.
Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin, suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.
— Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?
Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo olimme tottuneet.
Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs joukostamme oli sanonut — runollista näkemystä.
Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta mietelmiensä kerää purkamaan.
Me valmistauduimme kuulemaan.
Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:
— Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään. Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan, pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen, salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, — kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, — niinkuin tiedätte — olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni. Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.
Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:
— Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli siitä, josta alotin. Niin, — tuo ajatus on ruvennut minua miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.
Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.
— Puhu vain, kehoitin minä.
— Mutta Aslalla on kirje keskessä.
Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.
— Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.
Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:
— Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. — Mutta tulee toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen. Niinkuin me nyt, — vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti kalustohuoneessa kesää odottamassa.
Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen ajatustensa kulun.
— Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata, juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä temppelissä käydä.
Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
— Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja saastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina rauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois ajanut, — muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää rääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.
Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.
Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä hetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.
— Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää tavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja sitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa valkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet kansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja murha ovat hyveiksi muuttumassa.
Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.
— Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut lepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin omia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen työskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa maanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.
— Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa isien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa iäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata oikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien virressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta lohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.
Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä sormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat lopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:
— Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta kenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille Jumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri on kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan maan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden sävelen. — Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.
Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina, papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö astui huoneeseen:
— Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen suorina kuin tikut.
— Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?
— Minä!
Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti silmiin.
— Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta velvollinen.
— Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi vakuuttavana.
Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut lähteä.
— Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.
Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.
Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään valmistamista ennen retkelle lähtöä.
— Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo eilen.
Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.
Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit selkään.
— Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.
— Terve, terve! Onnea retkelle.
Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.
Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.
Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.
— Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. — Emmekä saaneet ruumistakaan mukaamme.
Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.
Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.
Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.
— Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen ollut, lopetti kertoja.
Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.
Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä".
Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:
"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme itsellemme luvatun maan."
Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassa itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatun maan" vielä kauniimmassa merkityksessä.