VALKOINEN TAMPERE.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien arvoinen.
Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri, ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.
Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.
Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen
Tampere on muuttunut valkoiseksi.
Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi valkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli täynnä valkoisia, — jos vielä punaisiakin, — viimemainitut kuitenkin aseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta, pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista taivalta.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.
Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.
Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat kuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut hätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista joukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty musta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta, ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että taistelu oli tauonnut.
Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. "Kaikkivoipa Jumalamme". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua ajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten koloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden. Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja kenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.
Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen tilanteeseen: "Ja koko Juuda nosti sotahuudon."
Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli Tampere, pakanallisen "Israelin" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä ja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin rukoilemaan Herraa.
Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä väärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja pyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella rehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.
Valkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa keuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen, voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden elämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.
Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella. Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:
"Me näimme Herran."
Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili, miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta. Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa valkoisilla aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo? Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?
Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.
Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.
Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.
Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat
Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja
veisuuta.
Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere, valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.
Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja. Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä suurta iloa.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi…