KUNNIAN KENTILTÄ.
Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä, kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja kiukkuisena… Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja, kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.
Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja ihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.
Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.
Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?
Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan. Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin luoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja, vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle. Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja ei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset hyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien kestävyyttä.
Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä tuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa pihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien huudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi valkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä nähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.
Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun kaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa paikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan luona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä sitä ole vielä korjattu. — Mutta muuten on kaikki ennallaan lukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät monesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.
Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot kaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa ajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut kiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan vaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin muistoistaan heräten:
— Tuohon se kaatui… se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin seitsemäätoista vielä…
* * * * *
Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa, jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on sen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota ja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet kansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut pirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut jumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat kajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset. Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta uudenaikaiseen kynttiläkruunuun.
Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia tulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa. Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.
Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina kimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin vainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla voimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä ympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi, tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä temppelinhäväisijöistä.
Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin selvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.
Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi, Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy jälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras rukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen julistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa.
Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.
* * * * *
Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän päästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin kapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja tuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla vallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä pensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen lentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja Velhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.
Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut. Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä mieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten joukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.
Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä ympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät punaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen kylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori nimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet paholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän tykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat vieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista metsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin punaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja Kaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.
Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä, Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva maantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista, puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan hunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.
Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun temmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien jyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla ja vainioilla.
Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan rautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena. Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies kääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen tyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä. Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan "könninkelloon", joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.
Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.
Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee siellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat. Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi tykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari vaipui hurmeissaan.
Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan esille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla, hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan, kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla yksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät vanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.
'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas ja uhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku johtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat, hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen "paikka" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki on heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja heidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan. 'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoi olla kukkien ystävä.'
Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen ohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon punerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut liehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.
Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt kasvaa kukkia kauttaaltaan…