VALKOINEN ARKKU.
Oletko nähnyt valkoisen arkun?
Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.
Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein jok'ainoa päivä.
Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta umpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.
Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat seurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana katukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku kaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle, pyhälle asialle.
Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet miehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet naiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.
Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku vaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen kylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa sydämessä ilkeän vahingonilon.
Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka lainehti.
Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois sille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut pilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.
Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden ristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli puhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti määräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.
Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis sisältö.
Mitä sisälsikään valkoinen arkku?
Kotona, vasta kotona se oikein ymmärrettiin.
Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi äidin lemmen ja isän toivon.
Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.
Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui niin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko paistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei kotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon vaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin suuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava tunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa, kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle vieraallekin: "Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!"
Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten kodissa tuli olla.
Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden kanssa.
Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli valkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta sen kanssa.
"Kuka sinä olet?" kysyi kaappikello.
"Minä olen valkoinen arkku."
"Mitä sinulla on kannen alla?"
"Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsalle kaartuva tukka."
Valkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvot kävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.
"Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hän kurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän oli piilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka."
Valkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtää tuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaa lapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajain kanssa.
Mutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta ja nyykäytti päätään.
Valkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeän näköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.
Valkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun. Mutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomista silmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinen arkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kyllä kertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.
Valkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.
"Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin. Katsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsä kauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu."
Ja valkoinen arkku kertoi tarinansa.
Hän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut, kuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut, kuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidän seistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. — Ja senkin hän oli kuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaan edestä.
"Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeat vaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaan kaupunkiin."
"Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala."
Sureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Siellä kulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisälle valkeaan, pyhään kaupunkiin.
Ja siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.